Täältä varmaankin löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät vauvan tarpeita. En ala siis perustelemaan mitä varhainen rinnalle pääsy (läheisyys riippumatta maidontulosta) merkitsee vauvan turvallisuudelle ja koko kehitysprosessille.
Keskosia hoidetaan Suomessa supertehokkaasti, ainakin kylmän teknisesti katsoen. Mutta onko tarpeeksi kiinnitetty huomiota henkisiin tarpeisiin. Onko olemassa hyvää hoitoa ilman äitiä. Ilman syliä, ilman rintaa, ilman äidin ääntä ja tuoksua?
Tietenkin pienten keskosten ja sairaiden isompienkin kohdalla on pakko aluksi vain hoitaa fyysistä puolta, turvata elintoiminnot. Mutta kuvitellaanko että se todellakin riittää. Onko kaikki vauvalla hyvin kun laitteet eivät piippaa varoitusta. Voidaanko päiväkausia, viikkokausia ajatella että vauva pärjää yksin. Tai muutaman minuutin sylissäololla.
Isommissa sairaaloissa varmasti ollaan pitemmällä myös henkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Minä kuitenkin synnytin Kokkolassa, jossa on pieni keskola, uskoakseni hyvin tavallinen pieneksi sairaalaksi. Valitettavasti koin että vauvan henkiset tarpeet jätettiin huomiotta. En halua syyttää, mutta haluaisin tietää voinko tehdä jotain asian eteen. Onko mahdollista pitää meteliä asiasta niin että ehkä joskus jonkun toisen vauva saisi pehmeämmän alun.
Eikö lähtökohtaisesti ole väärä ajatus että äiti ja vauva erotetaan eri kerroksiin, juuri ne vauvat jotka äitiä eniten tarvitsisivat. Eikö hoito perustu täysin väärälle lähestymistavalle, jos äiti on vain sivustaseuraaja, vierailija, jota OPETETAAN hoitamaan omaa vauvaansa. Eikö vierihoitoa voisi toteuttaa keskoloissa, ainakin isompien keskosten kohdalla. Millä tavoin vauvan sairaalavuode on parempi kuin vastaava lämpö äidin paidan alla. Se mitä nimitetään kenguruhoidoksi, pitäisi olla peruslähtökohta, tunteja monta kertaa vuorokaudessa, eikä suinkaan pieni hetki päivässä.
Minun vauvani oli iso keskonen ja melko hyväkuntoinen. Silti sanottiin että imetys rasittaisi häntä. Rasittaisi? Meni viikko ennen kuin sain luvan kokeilla imetystä. Sinä päivänä hän piristyi, ja alkoi syödä paremmin myös pullosta. Rinnalla olo teki ihmeen, vaikka mitään maitoa ei irti saanutkaan. Siinä on jokin taika joka ei liity vain fyysiseen ravintoon. Mutta tätä näkymätöntä juttua ei lääketieteessä ymmärretä, eikä tunnusteta. Miten äidin sylissä tissi suussa nukkuminen voisi olla rasittavampaa kuin vauvansängyssä yksin nukkuminen? Miten se rasittaa vauvaa. Eikö syntymätön sikiökin tämän ajattelun mukaan rasitu äidin läheisyydestä, liikkeistä ym. Jos vauva on niin heikko, ettei kestä äidin rintaa, hänelle ei saisi tarjota tuttipulloakaan, mistä on raskaampikin imeä kuin rinnasta.
Lypsämällä en saanut maitoa irti, joten vauva eli lähes korvikkeella ensimmäiset tärkeät viikkonsa. Rinnasta se olisi kyllä saanut maitoa irti, jos lastenosastolla vain olisi ollut tilaa minulle. Ajoimme pitkää matkaa päivittäin kotoa päin. Suru ensi viikkojen menetyksestä ei ole hellittänyt. Ehkä olen turhautunut erityisesti siksi että vauva oli ensi päivien jälkeen varsin hyväkuntoinen, koin rajoitukset täysin turhana ylivarovaisuutena. Äidit eivät synnytyksen jälkeen ole siinä tilassa että pystyisivät vaatimaan mitään, ainakin minä alistuin ja itkin vain kotona kipuani. Mikään ei ole niin luonnotonta kuin olla erossa vastasyntyneestä. Hormonit ja kaikki, koko luonto vaatii hoitamaan avutonta olentoa.
Voin ymmärtää että ensimmäisen lapsen kohdalla tuo olisi voinut vaikuttaa ratkaisevasti suhteeseeni lapseen ja kenties johtaa masennukseen. (Yhdessä vaiheessa vauva tuntui vieraalta, enkä kyennyt tuntemaan mitään häntä kohtaan) Onneksi ei ollut ensimmäinen, eikä ero ollut pitkä, mutta jätti silti kipeät arvet. Pieni fyysinen vika, suuri henkinen suru. Tuntuu turhalta. Voiko vauvamyönteisten asenteiden kehitystä sairaaloissa jouduttaa mitenkään..?
Keskosia hoidetaan Suomessa supertehokkaasti, ainakin kylmän teknisesti katsoen. Mutta onko tarpeeksi kiinnitetty huomiota henkisiin tarpeisiin. Onko olemassa hyvää hoitoa ilman äitiä. Ilman syliä, ilman rintaa, ilman äidin ääntä ja tuoksua?
Tietenkin pienten keskosten ja sairaiden isompienkin kohdalla on pakko aluksi vain hoitaa fyysistä puolta, turvata elintoiminnot. Mutta kuvitellaanko että se todellakin riittää. Onko kaikki vauvalla hyvin kun laitteet eivät piippaa varoitusta. Voidaanko päiväkausia, viikkokausia ajatella että vauva pärjää yksin. Tai muutaman minuutin sylissäololla.
Isommissa sairaaloissa varmasti ollaan pitemmällä myös henkisten tarpeiden ymmärtämisessä. Minä kuitenkin synnytin Kokkolassa, jossa on pieni keskola, uskoakseni hyvin tavallinen pieneksi sairaalaksi. Valitettavasti koin että vauvan henkiset tarpeet jätettiin huomiotta. En halua syyttää, mutta haluaisin tietää voinko tehdä jotain asian eteen. Onko mahdollista pitää meteliä asiasta niin että ehkä joskus jonkun toisen vauva saisi pehmeämmän alun.
Eikö lähtökohtaisesti ole väärä ajatus että äiti ja vauva erotetaan eri kerroksiin, juuri ne vauvat jotka äitiä eniten tarvitsisivat. Eikö hoito perustu täysin väärälle lähestymistavalle, jos äiti on vain sivustaseuraaja, vierailija, jota OPETETAAN hoitamaan omaa vauvaansa. Eikö vierihoitoa voisi toteuttaa keskoloissa, ainakin isompien keskosten kohdalla. Millä tavoin vauvan sairaalavuode on parempi kuin vastaava lämpö äidin paidan alla. Se mitä nimitetään kenguruhoidoksi, pitäisi olla peruslähtökohta, tunteja monta kertaa vuorokaudessa, eikä suinkaan pieni hetki päivässä.
Minun vauvani oli iso keskonen ja melko hyväkuntoinen. Silti sanottiin että imetys rasittaisi häntä. Rasittaisi? Meni viikko ennen kuin sain luvan kokeilla imetystä. Sinä päivänä hän piristyi, ja alkoi syödä paremmin myös pullosta. Rinnalla olo teki ihmeen, vaikka mitään maitoa ei irti saanutkaan. Siinä on jokin taika joka ei liity vain fyysiseen ravintoon. Mutta tätä näkymätöntä juttua ei lääketieteessä ymmärretä, eikä tunnusteta. Miten äidin sylissä tissi suussa nukkuminen voisi olla rasittavampaa kuin vauvansängyssä yksin nukkuminen? Miten se rasittaa vauvaa. Eikö syntymätön sikiökin tämän ajattelun mukaan rasitu äidin läheisyydestä, liikkeistä ym. Jos vauva on niin heikko, ettei kestä äidin rintaa, hänelle ei saisi tarjota tuttipulloakaan, mistä on raskaampikin imeä kuin rinnasta.
Lypsämällä en saanut maitoa irti, joten vauva eli lähes korvikkeella ensimmäiset tärkeät viikkonsa. Rinnasta se olisi kyllä saanut maitoa irti, jos lastenosastolla vain olisi ollut tilaa minulle. Ajoimme pitkää matkaa päivittäin kotoa päin. Suru ensi viikkojen menetyksestä ei ole hellittänyt. Ehkä olen turhautunut erityisesti siksi että vauva oli ensi päivien jälkeen varsin hyväkuntoinen, koin rajoitukset täysin turhana ylivarovaisuutena. Äidit eivät synnytyksen jälkeen ole siinä tilassa että pystyisivät vaatimaan mitään, ainakin minä alistuin ja itkin vain kotona kipuani. Mikään ei ole niin luonnotonta kuin olla erossa vastasyntyneestä. Hormonit ja kaikki, koko luonto vaatii hoitamaan avutonta olentoa.
Voin ymmärtää että ensimmäisen lapsen kohdalla tuo olisi voinut vaikuttaa ratkaisevasti suhteeseeni lapseen ja kenties johtaa masennukseen. (Yhdessä vaiheessa vauva tuntui vieraalta, enkä kyennyt tuntemaan mitään häntä kohtaan) Onneksi ei ollut ensimmäinen, eikä ero ollut pitkä, mutta jätti silti kipeät arvet. Pieni fyysinen vika, suuri henkinen suru. Tuntuu turhalta. Voiko vauvamyönteisten asenteiden kehitystä sairaaloissa jouduttaa mitenkään..?
Vastaukset 5
Vanhimmat
fakta, että se imeminen voi rasittaa liikaa pientä kehoa. On ihan tapauskohtaista. Ja toimitaan aina tapauskohtaisesti.
Kenguruhoitoahan on käytetty jo pitkään.
Toki voi rasittaa kun kyse on pienistä. Mutta meillä oli iso keskonen. ja pullo todella oli se raskaampi imettävä, ei suinkaan helpompi. Kuitenkin siitä vaadittiin syömään täydet satsit ennen kotiin pääsyä. Ei muuten syö vieläkään hyvin pullosta, vaikka on kohta puoli vuotta, joten kai meidän pitäisi olla vieläkin siellä harjoittelemassa.. Kuinkahan moni täysiaikainen osaa syödä pullosta 80 milliä kerralla viikon ikäisenä. Kaikkihan eivät pulloa hyväksy koskaan, kuin vasta todella nälkäisenä.
Meillä tyttö oli ns. iso keskonen, muttei edes osannut imeä tissistä synnyttyään, pullosta joten kuten...silti sairaalassa painostettiin imettämään (maitoa kyllä tuli) vaikka lapsen paino putosi kokoajan...Vasta kun itse sanoin, etten aio enää jatkaa ja siirryn kokonaan pulloruokintaan tytön paino alkoi nousta, mutta siinä vaiheessa henkilökunta antoi minun ymmärtää että olen jotenkin "laiska" ja "huono" kun en viitsinyt edes yrittää imettämistä...No, en todellakaan jaksanut enää katsella lapseni "kuihtumista" ja ola huolissaan koko ajan! Olisi luullut, että hoitsutkin ois ymmärtäneet että on tärkeintä kun lapsi saa ruokaa, ei se millä tavalla!
Äitiä ei pidä syyllistää imetysongelmista. Myös lastenosastoilla (keskolassa) pitäisi joka paikassa olla asiantuntevaa imetysohjausta. Jos on tiedossa etukäteen että vauva voi joutua synnyttyään lastenosastolle, ota ihmeessä selvää etukäteen millaista palvelua tulet siellä saamaan, voitko olla riittävän paljon vauvan kanssa (ei vain istuen, jos et voi / jaksa istua). Jos näyttää että lastenosasto eristää sinut vauvasta, ja suosii automaattisesti pulloruokintaa, mieti mahdollisuutta mennä toiseen sairaalaan synnyttämään. Näköjään erot ovat todella suuria. Hoidon pitäisi olla yksilöllistä ja tapauskohtaista, toiselle pullo ja toiselle tissi, ja äitiä pitäisi kuunnella eikä syyllistää.
Sori, että viilaaan pilkkua, mutta kun kirjoitin tytöstäni ja hänen ruokinnastaan -kirjoitin, että sairaalan henkilökunta olisi halunnut minua imettävän enemmän ja katsoi kieroon vaatimuksiani antaa tytölle lisämaitoa pullosta! Imetysohjausta ja -pakotusta kyllä sain liiankin kanssa.
Ja, eipä täällä korvessa oikein ole muita synnytyssairaaloita lähettyvillä...