Terraarion lasiseinän takaa katselee tarhakäärme
turistin villiä luontoa
kiipeän puuhun juuri ja juuri niin korkealle
kuin uskallan,
näyttääkseni hurjan luontoni
ja ettei minua yhtään pelota, rakas
Yritän hillitä polvieni tärinän oksistossa ettet huomaisi
Kuinka kesyjä lopulta olemme,
kuinka hampaattomia
mutta sekin voi olla harha
puusta ei näy kauas
mutta jos ajattelen sitä leppeää yötä
kun sisälle haudatut kysymykset
ryöpsähtivät pintaan
kellertävällä plyyshisohvallasi
Se jos mikä oli villiä,
hyvä ettemme repineet silmiä toistemme päästä
Ja myöhemmin
kun myrsky oli laantunut ja
asiat puhuttu
Kuinka suloista oli levätä
olkaasi vasten:
ei tarvittu lasiseiniä
(16 01 10 klo 12:12 - 12:14)
turistin villiä luontoa
kiipeän puuhun juuri ja juuri niin korkealle
kuin uskallan,
näyttääkseni hurjan luontoni
ja ettei minua yhtään pelota, rakas
Yritän hillitä polvieni tärinän oksistossa ettet huomaisi
Kuinka kesyjä lopulta olemme,
kuinka hampaattomia
mutta sekin voi olla harha
puusta ei näy kauas
mutta jos ajattelen sitä leppeää yötä
kun sisälle haudatut kysymykset
ryöpsähtivät pintaan
kellertävällä plyyshisohvallasi
Se jos mikä oli villiä,
hyvä ettemme repineet silmiä toistemme päästä
Ja myöhemmin
kun myrsky oli laantunut ja
asiat puhuttu
Kuinka suloista oli levätä
olkaasi vasten:
ei tarvittu lasiseiniä
(16 01 10 klo 12:12 - 12:14)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Joka on mieleeni !
Runo, jossa viidakko näyttelee pääosaa..
mutta
johon kätkeytyy intohimoa ja tunteita
jokka ei kaikki näy pinnalle. Ja, kuinka
"pieni" ihminen kuitenki on..
Wau!!
Hienosti kaksi asiakokonaisuutta yhdistetty, se animaalinen ja se inhimillinen. Ovela, mutta kuitenkin näennäisen tahattomasti ryöpsähtävä. Näinhän se menee :)
Minunkn makuuni on.
kuten tiedät, olen aina ollut runojesi ystävä
vaikka harvoin tuleekin kommentoitua. Mutta
tässä oli jotain, joka melkein pakotti sanomaan
jotain. En vaan saa muodostettua sanoiksi sitä,
mitä runostasi nousee mieleen.
Veikkaan kuitenkin, että se on viimeisen säkeen
suoma tunnelma. Löydän siitä itseni, oman elämäni
osasia.
Kiitos, olet runojen aatelistoa ja sellaisena pysyt !
voin tunnistaa jotain runon syntyprosessista, kirjoitustapahtumassa liikahdelleista tuntemuksista sekä ajatuksista jotka sisältöön liitän.
Intohimoa ja tunteita jotka eivät kaikki näy pinnalle, ja kuinka "pieni" ihminen kuitenkin on...
Kiitos sanoistasi Laudi.
Kaksi asiakokonaisuutta... animaalinen ja se inhimillinen.
Ja erityisesti: "näennäisen tahattomasti ryöpsähtävä" on mielestäni hyvin sanottu.
Kiitos. :)
Linda: "En vaan saa muodostettua sanoiksi sitä, mitä runostasi nousee mieleen." Kuule, en minäkään saanut - niin selvästi kuin olisin halunnut - muodostettua sanoiksi mitä mielessä liikahteli. Runon syntyprosessi ei ollut kovin älyllinen, ei ollut tarkkaa aihetta mutta jonkinlainen määrittelemätön ja vaistonvaraisesti ilmaisumuotoa hapuileva idea. Alkukohtaan olisin halunnut saada enempi ajatusta tyyliin "kesy tarhakäärme katselee itseään villinä heijastuksena sitä katselevan turistin katseessa" mutta jos olisin jäänyt kiinni ajatukseen olisin menettänyt spontaanin otteen tekstintuottamiseen sekä tuntuman aiheeseen joka kuitenkin on laajempi kuin tuo yksi kuva. Ehkä runo ilmentää tarkoitustaan parhaiten tuollaisena, jokainen voi noukkia tason ja muotoilla kuvan (tai määrittelemättömän aistimuksen, tunnelman) joka itseä puhuttelee.
Viimeisen säkeen suoma tunnelma. Kyllä. Itse asiassa, runossa käsittelyistä aiheista itselleni mielekkäin sísältyy viimeiseen riviin.
Runojen aatelistoa en koe olevani, mutta kiva kuulla että pidät runoistani edelleen.
Teksti syntyi siis noin kahdessa minuutissa ja laitoin lähes alkuperäisessä muodossa, jonkun kohdan rivityksessä oli pientä säätöä. Jos olisin muokannut runoa enempi ei olisi ollut totuudenmukaista kirjoittaa 12:12 - 12:14 vaan runo olisi 12:12 - 12:14 plus jotain, ehkä 12:12 - 12:31.
Myöhemmin kyllä muokkasin runoa ja laitoin erilaisena versiona toiselle foorumille.
RUNO JOSTAIN
terraarion lasiseinän takaa katselee tarhakäärme
turistin villiä luontoa
kiipeän puuhun juuri ja juuri niin korkealle
kuin uskallan
näyttääkseni hurjan luontoni
ja ettei minua yhtään pelota rakas
yritän hillitä polvieni tärinän oksistossa
ettet huomaisi
kuinka kesyjä lopulta olemme,
kuinka hampaattomia
mutta sekin voi olla harha
puusta ei näy kauas
mutta jos ajattelen sitä leppeää yötä
kun sisälle haudatut kysymykset
ryöpsähtivät pintaan
kellertävällä plyyshisohvallasi,
se jos mikä oli villiä
hyvä ettemme repineet silmiä toistemme päästä,
ja myöhemmin
kun myrsky oli laantunut
ja asiat puhuttu
kuinka suloista oli levätä
olkaasi vasten:
emme tarvinneet seiniä yössä
- - -
Vertailun vuoksi alkuperäinen runo...
RUNO JOSTAIN
Terraarion lasiseinän takaa katselee tarhakäärme
turistin villiä luontoa
kiipeän puuhun juuri ja juuri niin korkealle
kuin uskallan,
näyttääkseni hurjan luontoni
ja ettei minua yhtään pelota, rakas
Yritän hillitä polvieni tärinän oksistossa ettet huomaisi
Kuinka kesyjä lopulta olemme,
kuinka hampaattomia
mutta sekin voi olla harha
puusta ei näy kauas
mutta jos ajattelen sitä leppeää yötä
kun sisälle haudatut kysymykset
ryöpsähtivät pintaan
kellertävällä plyyshisohvallasi
Se jos mikä oli villiä,
hyvä ettemme repineet silmiä toistemme päästä
Ja myöhemmin
kun myrsky oli laantunut ja
asiat puhuttu
Kuinka suloista oli levätä
olkaasi vasten:
ei tarvittu lasiseiniä
(16 01 10 klo 12:12 - 12:14)
Kiitos kommenteista ja hyvää jatkoa!