Novelleja By CHERRY*
MIELIKUVITUSTAKO?
"Päiväkirjan sivut ovat täynnä kertomuksia ystävästäni, parhaasta, joka minulla koskaan on ollut. Päiväkirja, jonka sain jo ekalla luokalla on nyt täyttymässä, mutta vielä viimeiselle sivulle raapustan sinusta, parhaasta ystävästäni."
Maanantai, 6. Heinäkuuta, 1976.
Olet niin ihmeellinen, kuin suoraan unesta. Ehkä oletkin unta, vai voiko tuollainen lumoava ystävä olla edes totta? Tulet ehkä jostain positiivisuuden kaukaiselta planeetalta, jota ei vielä olla löydetty, mutta minä pidän sinusta, vaikka joskus en edes usko kuulemaani. Ennen uskoin, mutta olinkin silloin aivan lapsi.
Ennen ystävyytemme oli julkista ja kerroin sinusta kaikille, mutta kukaan muu ei nähnyt sinua. Sanoivat mielikuvituksekseni. Nyt en kerro muille, olet minun oma salaisuuteni, vaikka näemmekin paljon, paljon harvemmin.
Kuten sanoin, olet ihmeellinen, näet ja kuulet salaperäsiä asioita. Illalla kun suljet silmäsil, kuulet jälleen tarinan, jonka minä kuulen vasta aamulla sinulta. Joskus minäkin kuulin tarinoita, tai ainakin väität minunkin kuulleen, mutten usko. Ei, en minä koskaan ole kuullut ja siksi aina olenkin miettinyt: Miksi kuulla voit öisen kuiskauksen, joka keskiyön aikaan kaikuu? Miksi kuulla voit, mutta minä en? Kuin tähdet, tuikkuvat silmäsi, kun aamuisin kerrot tarinoista, jotka öisin kuulet. Mitä kauniinpia, loisteliaampia, toinen toistaan satumaisempia, taruja paratiisista. Onnen valelemasta maasta, jossain ikuisuuden ja unelmien tuntumassa. Niin, siellä on maa, jossa tarut ja haaveet ovatkin totta ja pahaa ei ole olemassakaan.
Voi,sinne minä tahtoisin.. Sinä olet joskus käynyt. Väitit minunkin olleen mukana.. En kyllä muista paratiisia, mutta se kuulostaa uskomattomalta paikalta.
"Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Elämä on pyrkimist johonkin, jota en tunne. Minua tönitään eteenpäin, kohti tuntematonta ja minua pelottaa. Miksi en saa jäädä tähän? Kasvaminen ei ole minun juttuni, vai onko? Kai se kuitenkin on pakollista, mutta miksi siihen liittyy nin paljon vastuuta.. Ja enhän minä vielä ole edes aikuinen.. Ystäväni, toivottavasti luet tämän, sillä en tiedä, ehdimmekö tavata vähään aikaan, kiire painaa päälle ja kaverit eivät varmaan haluaisi sinua mukaan... Tai siis, he eivät näe sinua ja pitävät minua hulluna, jos vielä otan sinut mukaan.. Kirjoitan pikaisesti, koska kohta tulee lempisarjani telkkarista, vaikka sähän tuskin katot televisiota."
Lauantai, 22 Tammikuuta, 1981.
Joskus, jos tulet päivällä, menemme yhdessä metsään kävelemään. Sinä aina paljas jaloin, vaikka olisi kylmä. Vaikka metsässä olisi talvi sinä hymyilet kuin olisit aurinko, mutta minä vain tuijotan lumoutuneena. Tuijotan sinua, ja odotan heleää ääntäsi, kun kerrot näkemästäsi. Mielessäni hämärässä, mietin taas kysymystä: Miksi nähdä voit metsän haltijan, joka puiden lomassa keinuu? Miksi nähdä voit, mutta minä en? Kuin linnunlaulu, kuuluu kaikuva äänesi, kun kerrot haltijasta, niin lumoavasta, joka pihlajan oksalla keinuu. Niin suloinen ja kaunis, lentänyt suoraan satumaisesta paratiisista, kutsumaan sinut luokseen, siihen auringon kirkkaaseen onneen, jossa itkua ei tunnetakkaan. Voin vain yrittää kuvitella haltijan kauneutta, mutta tunnu se ei samalta. Miksi sinä näet, ja minä en?
"On vaikea uskoa, sitä mitä kerrot minulle, sillä kaikki kaverini sanoivat sitä hullun puheeksi. Ehkei meidän pitäisi nähdä enää niin usein? Voitaisiin vähän pitää taukoa?
Minä todella pidän sinusta, ja paljon, mutta muut eivät arvosta sinun lahjaasi nähdä ja kuulla, mitä me muut emme voi, mutta minä arvostan. Se on niin lumoavaa, kuin taikuutta ja sisälläni kalvaa syvä kateus, kun tunnen itseni niin mitättömäksi. Mutta kuule, olen aina miettinyt yhtä juttua. Olet aina sanonut, että ennen minäkin kuulin ja näin, mitä sinä näet ja kuulet nyt, mutta en oikein usko sitä. Miksi sinä muuten kuulet kaikenlaista, miksi minä en kuule?"
Silloin sydän pysähtyy, hengitys salpaantuu.. Lumoava, satumainen ystävä, kalpenee harmaaksi, kuihtuu kuin ikivanha ruusu ja sen muruset tarttuvat tuuleen, ja lentävät pois. Pakokauhu valtaa mielen, "mihin hän meni? Miksi hän ei vastannut kysymykseeni" Mutta tuulessa kaikuu, kuin linnunlaulu vastaus piinaavaan kysymykseen, "sinäkin kuulit ja näit, kävit paratiisissa joka päivä, mutta lakkasit kuulemasta, näkemästä ja nyt myös kuulemasta minua. Sinä tahdoit aikuistua"
Poskelle vierähtävä kyynel, sydämessä kutistuva lapsuus, poissa. Ystävä on poissa.
MIELIKUVITUSTAKO?
"Päiväkirjan sivut ovat täynnä kertomuksia ystävästäni, parhaasta, joka minulla koskaan on ollut. Päiväkirja, jonka sain jo ekalla luokalla on nyt täyttymässä, mutta vielä viimeiselle sivulle raapustan sinusta, parhaasta ystävästäni."
Maanantai, 6. Heinäkuuta, 1976.
Olet niin ihmeellinen, kuin suoraan unesta. Ehkä oletkin unta, vai voiko tuollainen lumoava ystävä olla edes totta? Tulet ehkä jostain positiivisuuden kaukaiselta planeetalta, jota ei vielä olla löydetty, mutta minä pidän sinusta, vaikka joskus en edes usko kuulemaani. Ennen uskoin, mutta olinkin silloin aivan lapsi.
Ennen ystävyytemme oli julkista ja kerroin sinusta kaikille, mutta kukaan muu ei nähnyt sinua. Sanoivat mielikuvituksekseni. Nyt en kerro muille, olet minun oma salaisuuteni, vaikka näemmekin paljon, paljon harvemmin.
Kuten sanoin, olet ihmeellinen, näet ja kuulet salaperäsiä asioita. Illalla kun suljet silmäsil, kuulet jälleen tarinan, jonka minä kuulen vasta aamulla sinulta. Joskus minäkin kuulin tarinoita, tai ainakin väität minunkin kuulleen, mutten usko. Ei, en minä koskaan ole kuullut ja siksi aina olenkin miettinyt: Miksi kuulla voit öisen kuiskauksen, joka keskiyön aikaan kaikuu? Miksi kuulla voit, mutta minä en? Kuin tähdet, tuikkuvat silmäsi, kun aamuisin kerrot tarinoista, jotka öisin kuulet. Mitä kauniinpia, loisteliaampia, toinen toistaan satumaisempia, taruja paratiisista. Onnen valelemasta maasta, jossain ikuisuuden ja unelmien tuntumassa. Niin, siellä on maa, jossa tarut ja haaveet ovatkin totta ja pahaa ei ole olemassakaan.
Voi,sinne minä tahtoisin.. Sinä olet joskus käynyt. Väitit minunkin olleen mukana.. En kyllä muista paratiisia, mutta se kuulostaa uskomattomalta paikalta.
"Päivät kuluvat, vuodet vierivät. Elämä on pyrkimist johonkin, jota en tunne. Minua tönitään eteenpäin, kohti tuntematonta ja minua pelottaa. Miksi en saa jäädä tähän? Kasvaminen ei ole minun juttuni, vai onko? Kai se kuitenkin on pakollista, mutta miksi siihen liittyy nin paljon vastuuta.. Ja enhän minä vielä ole edes aikuinen.. Ystäväni, toivottavasti luet tämän, sillä en tiedä, ehdimmekö tavata vähään aikaan, kiire painaa päälle ja kaverit eivät varmaan haluaisi sinua mukaan... Tai siis, he eivät näe sinua ja pitävät minua hulluna, jos vielä otan sinut mukaan.. Kirjoitan pikaisesti, koska kohta tulee lempisarjani telkkarista, vaikka sähän tuskin katot televisiota."
Lauantai, 22 Tammikuuta, 1981.
Joskus, jos tulet päivällä, menemme yhdessä metsään kävelemään. Sinä aina paljas jaloin, vaikka olisi kylmä. Vaikka metsässä olisi talvi sinä hymyilet kuin olisit aurinko, mutta minä vain tuijotan lumoutuneena. Tuijotan sinua, ja odotan heleää ääntäsi, kun kerrot näkemästäsi. Mielessäni hämärässä, mietin taas kysymystä: Miksi nähdä voit metsän haltijan, joka puiden lomassa keinuu? Miksi nähdä voit, mutta minä en? Kuin linnunlaulu, kuuluu kaikuva äänesi, kun kerrot haltijasta, niin lumoavasta, joka pihlajan oksalla keinuu. Niin suloinen ja kaunis, lentänyt suoraan satumaisesta paratiisista, kutsumaan sinut luokseen, siihen auringon kirkkaaseen onneen, jossa itkua ei tunnetakkaan. Voin vain yrittää kuvitella haltijan kauneutta, mutta tunnu se ei samalta. Miksi sinä näet, ja minä en?
"On vaikea uskoa, sitä mitä kerrot minulle, sillä kaikki kaverini sanoivat sitä hullun puheeksi. Ehkei meidän pitäisi nähdä enää niin usein? Voitaisiin vähän pitää taukoa?
Minä todella pidän sinusta, ja paljon, mutta muut eivät arvosta sinun lahjaasi nähdä ja kuulla, mitä me muut emme voi, mutta minä arvostan. Se on niin lumoavaa, kuin taikuutta ja sisälläni kalvaa syvä kateus, kun tunnen itseni niin mitättömäksi. Mutta kuule, olen aina miettinyt yhtä juttua. Olet aina sanonut, että ennen minäkin kuulin ja näin, mitä sinä näet ja kuulet nyt, mutta en oikein usko sitä. Miksi sinä muuten kuulet kaikenlaista, miksi minä en kuule?"
Silloin sydän pysähtyy, hengitys salpaantuu.. Lumoava, satumainen ystävä, kalpenee harmaaksi, kuihtuu kuin ikivanha ruusu ja sen muruset tarttuvat tuuleen, ja lentävät pois. Pakokauhu valtaa mielen, "mihin hän meni? Miksi hän ei vastannut kysymykseeni" Mutta tuulessa kaikuu, kuin linnunlaulu vastaus piinaavaan kysymykseen, "sinäkin kuulit ja näit, kävit paratiisissa joka päivä, mutta lakkasit kuulemasta, näkemästä ja nyt myös kuulemasta minua. Sinä tahdoit aikuistua"
Poskelle vierähtävä kyynel, sydämessä kutistuva lapsuus, poissa. Ystävä on poissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
... tietänet, että olen harrastajakirjoittaja en mitenkään kriitikko, mututuntumalta laitan nyt, että
tylsä teksti päiväkirjatekstiksi, jos siis vuosista toisiin sama tankkaustyyli kirjoittaa. Mutta mikäpäs siinä jos itse jaksaa lukea.
Sitten, jos jotakin pitempää tästä ajattelisi, niin olisi todellakin hypättävä intervalleihin ja luovuuteen, sukellettava alitajuntaan ja välillä ylitajuntaan ja sillälailla annettava virran viedä,
saattaisi tulla hyväkin paketti.
Hyppää ja kokeile!