Miksi joudun aina pettymään..

Niin, olet kai oikeassa, aika nuorihan mä sinänsä olen. Tuntuu vaan nii ahdistavalta olla yksin kun kaikilla muilla kavereilla on joku. En mä nyt sen takia seurustella haluisikaan, etten olisi yksin. Joskus tunnen itseni vaan niin huonoksi, itsetuntoni ei muutenkaan ole kohdillaan ja kun sain kuulla että tätä uutta ihastustani (tää playeri) ahdisti olla seurassani niin häpesin mielettömästi. Itkin hänen takiaan vaikka hän ei sitä ansaitsisi, eikä tosiaan pitäisi enää tuhlata aikaa tuon tyypin murehtimiseen. Hyvähän se toisaalta kai on että tulee näitä huonompiakin vastaan, oppii ainakin jotain.
Tajuan vaan kokoajan enemmän ja enemmän kuinka oikeasti välitän tästä itseäni 5 vuotta vanhemmasta pojasta. Kaikki toitottavat minulle että pitäisi unohtaa mutten pysty. On kamalaa ajatella että hän on oikeasti ollut ihastunut minuun, mutta ei tunne varmaan enää yhtään mitään. Pelkään ja uskon etten löydä ketään, joka ikäänkuin ylittäisi tämän pojan ja saisi mut tuntemaan yhtä vahvoja tunteita kuin tunnen tätä poikaa kohtaan. Luulen että hän pysyy ikuisesti mielessä, sekin on varmaan ihan normaalia kun pidän häntä ensirakkautenani. Olen tyytyväinen että olemme edes kavereita, mutta pelottaa kun kuitenkin tiemme eroavat joku päivä ja sitten mietin että mitäköhän sille toiselle kuuluu. Haluaisin pysyä vaan tässä hetkessä..

hurt1 kirjoitti:

Niin, olet kai oikeassa, aika nuorihan mä sinänsä olen. Tuntuu vaan nii ahdistavalta olla yksin kun kaikilla muilla kavereilla on joku. En mä nyt sen takia seurustella haluisikaan, etten olisi yksin. Joskus tunnen itseni vaan niin huonoksi, itsetuntoni ei muutenkaan ole kohdillaan ja kun sain kuulla että tätä uutta ihastustani (tää playeri) ahdisti olla seurassani niin häpesin mielettömästi. Itkin hänen takiaan vaikka hän ei sitä ansaitsisi, eikä tosiaan pitäisi enää tuhlata aikaa tuon tyypin murehtimiseen. Hyvähän se toisaalta kai on että tulee näitä huonompiakin vastaan, oppii ainakin jotain.
Tajuan vaan kokoajan enemmän ja enemmän kuinka oikeasti välitän tästä itseäni 5 vuotta vanhemmasta pojasta. Kaikki toitottavat minulle että pitäisi unohtaa mutten pysty. On kamalaa ajatella että hän on oikeasti ollut ihastunut minuun, mutta ei tunne varmaan enää yhtään mitään. Pelkään ja uskon etten löydä ketään, joka ikäänkuin ylittäisi tämän pojan ja saisi mut tuntemaan yhtä vahvoja tunteita kuin tunnen tätä poikaa kohtaan. Luulen että hän pysyy ikuisesti mielessä, sekin on varmaan ihan normaalia kun pidän häntä ensirakkautenani. Olen tyytyväinen että olemme edes kavereita, mutta pelottaa kun kuitenkin tiemme eroavat joku päivä ja sitten mietin että mitäköhän sille toiselle kuuluu. Haluaisin pysyä vaan tässä hetkessä..

Lue lisää

Ekaksi tuo uudempi ihastuksesi. Hän ei varmaan ollut sinulle sopiva tapaus, jos heti alkuunsa meni sinua loukkaamaan. On tökeröä sanoa tuollainen ahdistavuus ääneen, vaikka toisaalta on hienoa että hän oli sen suhteen avoin ja rehellinen. Sen sijaan kannattaisi miettiä, miksi sinua hävetti se niin kovin? Ja miksi sitten itkit, kuten sanot, hänen vuokseen? Johtuiko sen kenties jostain sellaisesta, että koit tuon ahdistavuuden omana huonona ominaisuutenasi ja itkit tuon pojan puolesta siksi että hän joutui sietämään sinua tovin? Jos johtui, niin mietipä asiaa uudelleen, sinä et ole ahdistava, sinä et voi tuottaa sellaista tunnetta toiselle. Voi olla että olet varovainen ja arempi, se ahdistaa helposti monia, muttei sen tähden tarvitse itkeä toisen vuoksi.

Mitä tuohon 5v. vanhempaan varattuun poikaan tulee, niin koita pysyä erossa hänestä romanttisessa mielessä, sanoi hän mitä hyvänsä, ellei hän ole eronnut. Sellaisesta sotkusta ei nimittäin yleensä mitään hyvää seuraa kelleen, jos rikotaan parisuhde ihastumalla johonkuhun kolmanteen. Hyvää siitä ei seuraa sinullekaan siksi, että silloin ei yleensä ihastuta juuri sinuun omana ihanana itsenäsi, vaan siihen ettet ole se parisuhteen läpeensä tuttu, ajoittain kyllästyttävä ja hankalakin oma kulta. Kun tuollaisesta lähtökohdasta alkaneessa suhteessa sinut opitaan tuntemaan ja sinusta tulee jokapäiväinen, arkisempi, osa elämää, niin mitä luulet tapahtuvan?

Mitä kaveruuteen tuon pojan kanssa tulee, niin sitä on turha ihmeemmin miettiä. Kavereita tulee ja menee elämässä. Kerran ystävystyttyäsi jonkun kanssa hyvin voit olla näkemättä häntä jopa vuosiin ja silti se kaveruus on olemassa, kun seuraavan kerran kohtaatte. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja voi olla että jälleennäkemisen yhteydessä huomaa ettei se toinen olekaan niin kiva tyyppi kuin silloin vuosia sitten. Sellaista sattuu, mutta se kuuluu elämään, jos joku ei olekaan sinulle miellyttävä ystävä, enää, on ihan hyväkin päivittää tilanne ja antaa menneiden olla, jää hyviä muistoja ja hauskoja tarinoita.

Vaikka sanotkin, ettet halua seurustella siksi ettet vain olisi yksin, niin mielestäni siinä on yksi ongelmistasi. Itse sanot: "Tuntuu vaan nii ahdistavalta olla yksin kun kaikilla muilla kavereilla on joku. En mä nyt sen takia seurustella haluisikaan, etten olisi yksin. Joskus tunnen itseni vaan niin huonoksi..."
Ensin kerrot että vertaat itseäsi muiden seurusteluun, eli tunnet olevasi erilainen, muista mallia katsoen sinun pitäisi olla jonkinlainen. Miksi? Ja lopuksi kerrot tuntevasi huonommuutta jostain syystä, tällä oletan sinun viittavan edellisiin lauseisiin. Taas miksi? Mielestäni tuo viittaa siihen, että koet olevasi seurustelemattomuutesi tähden erilainen ja huonompi, eli kääntäen siis tarvitsisit parisuhteen kokeaksesi olevasi normaali ja hyvä, riittäväsi tässä maailmassa, mikä taas kääntäen on sama kuin ettet ole riittävä, hyvä ja normaali, yksinäsi. En sano että asiasi on noin, mutta kehotan silti miettimään tuota asiaa, yksin olemista ja riittämisen tuntemista, sekä myös yksinäisyyden kokemista erilaisissa yhteyksissä. On vain erittäin yleistä hakeutua parisuhteisiin juuri tuosta yksinäisyydestä johtuen, sen sijaan että osattaisiin hyväksyä se yksinäisyys osana ihmisen olemista ja asennoitua siihen yksin olemisena, oltaisiin hyviä jo pelkästään omana itsenä, yksinkin, ja siten valittaisiin myös puoliso suhteeseen oikeammilla perusteilla omaa itseä kuunnellen.

Ja oikeastaan tähän kulminoituu sekin, miksi joku voi kokea "aina" joutuvansa pettymään rakkaudessa, eli parisuhde alkaa syistä jotka eivät ole pelkästään suotuisia, vaan mukana on omia tiedostamattomia tarpeita, toiveita ja pelkoja, ominaisuuksia. Itseään tutkimalla ja itsensä hyväksymällä pääsee ainakin joistain parisuhdetta vääristävistä ominaisuuksistaan ja voi "onnistua" rakkaudessa paremmin.

Toljake kirjoitti:

Ekaksi tuo uudempi ihastuksesi. Hän ei varmaan ollut sinulle sopiva tapaus, jos heti alkuunsa meni sinua loukkaamaan. On tökeröä sanoa tuollainen ahdistavuus ääneen, vaikka toisaalta on hienoa että hän oli sen suhteen avoin ja rehellinen. Sen sijaan kannattaisi miettiä, miksi sinua hävetti se niin kovin? Ja miksi sitten itkit, kuten sanot, hänen vuokseen? Johtuiko sen kenties jostain sellaisesta, että koit tuon ahdistavuuden omana huonona ominaisuutenasi ja itkit tuon pojan puolesta siksi että hän joutui sietämään sinua tovin? Jos johtui, niin mietipä asiaa uudelleen, sinä et ole ahdistava, sinä et voi tuottaa sellaista tunnetta toiselle. Voi olla että olet varovainen ja arempi, se ahdistaa helposti monia, muttei sen tähden tarvitse itkeä toisen vuoksi.

Mitä tuohon 5v. vanhempaan varattuun poikaan tulee, niin koita pysyä erossa hänestä romanttisessa mielessä, sanoi hän mitä hyvänsä, ellei hän ole eronnut. Sellaisesta sotkusta ei nimittäin yleensä mitään hyvää seuraa kelleen, jos rikotaan parisuhde ihastumalla johonkuhun kolmanteen. Hyvää siitä ei seuraa sinullekaan siksi, että silloin ei yleensä ihastuta juuri sinuun omana ihanana itsenäsi, vaan siihen ettet ole se parisuhteen läpeensä tuttu, ajoittain kyllästyttävä ja hankalakin oma kulta. Kun tuollaisesta lähtökohdasta alkaneessa suhteessa sinut opitaan tuntemaan ja sinusta tulee jokapäiväinen, arkisempi, osa elämää, niin mitä luulet tapahtuvan?

Mitä kaveruuteen tuon pojan kanssa tulee, niin sitä on turha ihmeemmin miettiä. Kavereita tulee ja menee elämässä. Kerran ystävystyttyäsi jonkun kanssa hyvin voit olla näkemättä häntä jopa vuosiin ja silti se kaveruus on olemassa, kun seuraavan kerran kohtaatte. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja voi olla että jälleennäkemisen yhteydessä huomaa ettei se toinen olekaan niin kiva tyyppi kuin silloin vuosia sitten. Sellaista sattuu, mutta se kuuluu elämään, jos joku ei olekaan sinulle miellyttävä ystävä, enää, on ihan hyväkin päivittää tilanne ja antaa menneiden olla, jää hyviä muistoja ja hauskoja tarinoita.

Vaikka sanotkin, ettet halua seurustella siksi ettet vain olisi yksin, niin mielestäni siinä on yksi ongelmistasi. Itse sanot: "Tuntuu vaan nii ahdistavalta olla yksin kun kaikilla muilla kavereilla on joku. En mä nyt sen takia seurustella haluisikaan, etten olisi yksin. Joskus tunnen itseni vaan niin huonoksi..."
Ensin kerrot että vertaat itseäsi muiden seurusteluun, eli tunnet olevasi erilainen, muista mallia katsoen sinun pitäisi olla jonkinlainen. Miksi? Ja lopuksi kerrot tuntevasi huonommuutta jostain syystä, tällä oletan sinun viittavan edellisiin lauseisiin. Taas miksi? Mielestäni tuo viittaa siihen, että koet olevasi seurustelemattomuutesi tähden erilainen ja huonompi, eli kääntäen siis tarvitsisit parisuhteen kokeaksesi olevasi normaali ja hyvä, riittäväsi tässä maailmassa, mikä taas kääntäen on sama kuin ettet ole riittävä, hyvä ja normaali, yksinäsi. En sano että asiasi on noin, mutta kehotan silti miettimään tuota asiaa, yksin olemista ja riittämisen tuntemista, sekä myös yksinäisyyden kokemista erilaisissa yhteyksissä. On vain erittäin yleistä hakeutua parisuhteisiin juuri tuosta yksinäisyydestä johtuen, sen sijaan että osattaisiin hyväksyä se yksinäisyys osana ihmisen olemista ja asennoitua siihen yksin olemisena, oltaisiin hyviä jo pelkästään omana itsenä, yksinkin, ja siten valittaisiin myös puoliso suhteeseen oikeammilla perusteilla omaa itseä kuunnellen.

Ja oikeastaan tähän kulminoituu sekin, miksi joku voi kokea "aina" joutuvansa pettymään rakkaudessa, eli parisuhde alkaa syistä jotka eivät ole pelkästään suotuisia, vaan mukana on omia tiedostamattomia tarpeita, toiveita ja pelkoja, ominaisuuksia. Itseään tutkimalla ja itsensä hyväksymällä pääsee ainakin joistain parisuhdetta vääristävistä ominaisuuksistaan ja voi "onnistua" rakkaudessa paremmin.

Lue lisää

Kiitos paljon vastauksestasi Toljake! Kyllä se ainakin vähän avasi :)

Ja mitä tulee tähän uudempaan ihastukseen, sain hänestä sellaisen ensivaikutelman että hän on mukava ja hyväkäytöksinen. Tämän jälkeen kävimme niillä treffeillä ja kerroimme tietysti asioita itsestämme. Olen aina ollut hieman ujo ja hiljaisempi tapaus, kun tää poika taas puhui ja puhui ja puhui. Hän puhui paljon itsestään ja hyvä kun sain suunvuoroa väliin ja tuntui välillä että se mitä minä sanon on merkityksetöntä. Ja joissain asioissa tuntui kuin poika olisi halunnut "väittää vastaan". Olin kyllä silti kiitollinen siitä että poika puhui ettei ollut kokoajan hiljaista. Huomasin jo noilla ensitreffeillä pojassa jonkinlaisia ylimielisen tai jollakin tavalla "itserakkaan" ihmisen piirteitä. Kun näimme uudelleen (baarissa, jossa hän on töissä) hän aloitti heti vittuilevan tyylin puhua mulle. Ei voinut normaalisti kysyä vaikkapa että "mitä kuuluu" vaan hän vittuili semmoisista asioista, jotka ovat mun omia henkilökohtaisia asioita eivätkä kuulu hänelle. Muutenkaan mielestäni hänellä ei ollut oikeutta sanoa niin, koska ei tunne mua tarpeeksi. Itkin sen takia, koska luulin että aloin inhottamaan häntä, vaikka en hänessä kiinni roikkunutkaan. Poika itse ehdotti että tulisin hänen syliinsä istumaan, kun hän pääsi aikaisemmin töistään pois ja liittyi seuraamme. Sen jälkeen tulin välillä hänen lähellensä ja kysyin vielä että "ei kai haittaa". Myöhemmin kuulin toiselta pojalta, että hän halusi lähteä vierestäni pois kun alkoi ahdistamaan. Häpesin kun mulle kerrottiin toi. Itkin lisäksi siksi, koska oikeasti pitkästä aikaa tykästyin johonkin, joka paljastuiksin täysin erilaiseksi kuin luulin. Tiedän, eihän sille mitään voi. OLin vaan jotenkin pettynyt. Itkin myös sen takia että tunsin itseni häväistyksi kun poika vittuili mulle niistä asioista, mitä itsekkin häpeän itsessäni ja tuntui että hänen piti oikein lähteä karkuun minua, vaikka oli aikaisemmin sanonut että voin tulla hänen luokseen yöksi. En olisi kyllä mennyt. En tiedä miksi minua edelleen ahdistaa ja vähän surettaa tuon pojan takia, hän oli jotenkin niin söpö ja koin hänen "viileän olemuksensa" jotenkin vetävänä. Mutta hänen käytöksensä pilasi kaiken. Luulen myöskin että ei hän olisi kuitenkaan ollut oikeanlainen minulle, hän olisi todennäköisesti ollut liian välinpitämätön.

Ja tuosta varatusta pojasta. Kai sitä pitäisi vaan unohtaa ne romanttiset tuntemukset mutta se on vähän vaikeeta. Poika on tosi tärkeä mulle ja haluan pysyä ainakin kaverina. Ja niin, eihän sitä koskaan tiedä minne elämä vie ja ketkä kaverit pysyvät elämässä mukana. Voihan olla että tiemme erkanevat tai sitten eivät niinkuin sanoit, ehkä sitä on turha murehtia nyt.
"Kun tuollaisesta lähtökohdasta alkaneessa suhteessa sinut opitaan tuntemaan ja sinusta tulee jokapäiväinen, arkisempi, osa elämää, niin mitä luulet tapahtuvan?" --> olen ajatellut tätä ihan sama itsekkin. Tottakai olen nyt uusi jännittävä tapaus hänen elämässään, kun ei ole sitä arkea kanssani kokenut.

Ja tuo mitä sanon seurustelusta, kuulostaahan se vähän ristiriitaiselta. Tiedän että parempihan se on hyväksyä ensin että voi olla yksinkin, eikä haluta seurustelua vaan sen takia ettei olisi yksin. Ei se olekkaan pääsyyni seurusteluun. En sinänsä tunne olevani huonompi sen takia että muut seurustelevat ja minä en. Mulla on vaan hirveän huono itsetunto välillä sen takia että olen ujo ja välillä ulkonäköni takia. Ja kun sain takkiini tuon uuden pojan kanssa, niin aloin miettimään että mikä mussa on vikana ja että hän piti varmaan minua outona kun hakeuduin hänen seuraansa mutten ole kauhean puhelias kuitenkaan vaan möllötin siinä. Tai siltä musta tuntui. Ähh ei kukaan varmaan enää lue ja mun kirjoituksessa ei ole mitään järkeä mutta tulipa avauduttua.

hurt1 kirjoitti:

Kiitos paljon vastauksestasi Toljake! Kyllä se ainakin vähän avasi :)

Ja mitä tulee tähän uudempaan ihastukseen, sain hänestä sellaisen ensivaikutelman että hän on mukava ja hyväkäytöksinen. Tämän jälkeen kävimme niillä treffeillä ja kerroimme tietysti asioita itsestämme. Olen aina ollut hieman ujo ja hiljaisempi tapaus, kun tää poika taas puhui ja puhui ja puhui. Hän puhui paljon itsestään ja hyvä kun sain suunvuoroa väliin ja tuntui välillä että se mitä minä sanon on merkityksetöntä. Ja joissain asioissa tuntui kuin poika olisi halunnut "väittää vastaan". Olin kyllä silti kiitollinen siitä että poika puhui ettei ollut kokoajan hiljaista. Huomasin jo noilla ensitreffeillä pojassa jonkinlaisia ylimielisen tai jollakin tavalla "itserakkaan" ihmisen piirteitä. Kun näimme uudelleen (baarissa, jossa hän on töissä) hän aloitti heti vittuilevan tyylin puhua mulle. Ei voinut normaalisti kysyä vaikkapa että "mitä kuuluu" vaan hän vittuili semmoisista asioista, jotka ovat mun omia henkilökohtaisia asioita eivätkä kuulu hänelle. Muutenkaan mielestäni hänellä ei ollut oikeutta sanoa niin, koska ei tunne mua tarpeeksi. Itkin sen takia, koska luulin että aloin inhottamaan häntä, vaikka en hänessä kiinni roikkunutkaan. Poika itse ehdotti että tulisin hänen syliinsä istumaan, kun hän pääsi aikaisemmin töistään pois ja liittyi seuraamme. Sen jälkeen tulin välillä hänen lähellensä ja kysyin vielä että "ei kai haittaa". Myöhemmin kuulin toiselta pojalta, että hän halusi lähteä vierestäni pois kun alkoi ahdistamaan. Häpesin kun mulle kerrottiin toi. Itkin lisäksi siksi, koska oikeasti pitkästä aikaa tykästyin johonkin, joka paljastuiksin täysin erilaiseksi kuin luulin. Tiedän, eihän sille mitään voi. OLin vaan jotenkin pettynyt. Itkin myös sen takia että tunsin itseni häväistyksi kun poika vittuili mulle niistä asioista, mitä itsekkin häpeän itsessäni ja tuntui että hänen piti oikein lähteä karkuun minua, vaikka oli aikaisemmin sanonut että voin tulla hänen luokseen yöksi. En olisi kyllä mennyt. En tiedä miksi minua edelleen ahdistaa ja vähän surettaa tuon pojan takia, hän oli jotenkin niin söpö ja koin hänen "viileän olemuksensa" jotenkin vetävänä. Mutta hänen käytöksensä pilasi kaiken. Luulen myöskin että ei hän olisi kuitenkaan ollut oikeanlainen minulle, hän olisi todennäköisesti ollut liian välinpitämätön.

Ja tuosta varatusta pojasta. Kai sitä pitäisi vaan unohtaa ne romanttiset tuntemukset mutta se on vähän vaikeeta. Poika on tosi tärkeä mulle ja haluan pysyä ainakin kaverina. Ja niin, eihän sitä koskaan tiedä minne elämä vie ja ketkä kaverit pysyvät elämässä mukana. Voihan olla että tiemme erkanevat tai sitten eivät niinkuin sanoit, ehkä sitä on turha murehtia nyt.
"Kun tuollaisesta lähtökohdasta alkaneessa suhteessa sinut opitaan tuntemaan ja sinusta tulee jokapäiväinen, arkisempi, osa elämää, niin mitä luulet tapahtuvan?" --> olen ajatellut tätä ihan sama itsekkin. Tottakai olen nyt uusi jännittävä tapaus hänen elämässään, kun ei ole sitä arkea kanssani kokenut.

Ja tuo mitä sanon seurustelusta, kuulostaahan se vähän ristiriitaiselta. Tiedän että parempihan se on hyväksyä ensin että voi olla yksinkin, eikä haluta seurustelua vaan sen takia ettei olisi yksin. Ei se olekkaan pääsyyni seurusteluun. En sinänsä tunne olevani huonompi sen takia että muut seurustelevat ja minä en. Mulla on vaan hirveän huono itsetunto välillä sen takia että olen ujo ja välillä ulkonäköni takia. Ja kun sain takkiini tuon uuden pojan kanssa, niin aloin miettimään että mikä mussa on vikana ja että hän piti varmaan minua outona kun hakeuduin hänen seuraansa mutten ole kauhean puhelias kuitenkaan vaan möllötin siinä. Tai siltä musta tuntui. Ähh ei kukaan varmaan enää lue ja mun kirjoituksessa ei ole mitään järkeä mutta tulipa avauduttua.

Lue lisää

On tuossa kirjoituksessasi järkeä, paljonkin, älä heti aloita itsesi mitätöintiä :)

Se uusi poju. On sillä jokin ongelma kun se tuolla lailla käyttäytyy. Kuten sanoin aiemmin, vika ei ole sinussa. Eli kun mietit sen ikävän episodin jälkeen sitä asiaa, niin teit niinkuin monet tekevät, eli mietit vikoja lähinnä itsestäsi. Ja sieltä et sitä löydä, koska kyse oli tuon pojan omasta reagoinnista sinuun, eli vika oli pojan reagoinnissa. Olet ehkä ujo ja arka, itsetuntokin voi olla hiukan alhaalla, mutta eivät ne ole vikoja vaan ominaisuuksia joita voi tutkiskella ja kehittää jos haluaa. Voi vain ihmetellä miksi poika tuolla lailla käyttäytyi, vähintäänkin olisi syytä opetella tapoja. Ja mielettömän epävarma poika mielestäni on, jos puhuu paljon eikä juurikaan kuuntele. Ehkä pahasti itseään täynnäkin. Arvaisin myös, että pyrkimys oli päästä hameen alle nopeasti ja purki sitten turhautumistaan lapsellisella tavalla. Arvauksia vain, mutta ilmeinen kiire sillä pojalla oli jonnekin. Kuitenkin aivan väärä ihminen sinulle nyt.

Itkeminen on hyvä tapa purkaa pettymystään ja myös loukkauksen aiheuttamaa surua. Mutta ne itkun aiheuttamat asiat olisi hyvä myös jäsentää mahdollisimman objektiivisesti, niillä tiedoin kun on, jottei niitä tarvitse jäädä murehtimaan pidemmäksi aikaa tai ottaa niitä liikaa itseensä, jolloin itsetunto kärsii. Siis kirjaimellisesti yrittää katsoa tapahtumia kuin ulkopuolisena joka vieressä seurasi menoa. Mielestäni sinä olet näillä tiedoin enemmän tai vähemmän normaalilla tavalla arka ja varovainen, ehkä ujokin, ja sinua on kohdeltu huonosti sinulle muutenkin hankalalla parisuhdesaralla. Ei siis ole ihme jos olet surullinen ja epäilet itsesi riittävyyttä, se on ihan tavanomaista.

Sitä yksin olemista ja seurustelun aloittamista erilaisista mahdollisista syistä on hyvä aina silloin tällöin mietiskellä, vaikka se onkin aika vaikeaa pohdittavaa. Niitä kelailemalla voi oppia paljon mielenkiintoisia asioita oman toimintansa taustoista. Oppia tuntemaan itsensä paremmin = hyväksyä itsensä paremmin = parempi itsetunto. Joo, helppoa se vaan ei ole, opettelemassa olen itsekin :)

Niin, suru surraan, sitten tutkitaan asia mahdollisimman objektiivisesti, pannaan muistiin henkilökohtaiset kehitystarpeet, kerätään palaset kasaan ja kokeillaan uudestaan hiukan viisaampina. Ja hoetaan koko ajan mielessä "minä olen aito oma itseni, minä olen paras siinä ja se riittää. Jos se ei jollekulle riitä, niin hän ei ole minua varten" Niin, ja mietitään hiljalleen niille henk.koht. kehitystarpeille toteutustapoja :)

Tsemppiä ja hymyä!

Toljake kirjoitti:

On tuossa kirjoituksessasi järkeä, paljonkin, älä heti aloita itsesi mitätöintiä :)

Se uusi poju. On sillä jokin ongelma kun se tuolla lailla käyttäytyy. Kuten sanoin aiemmin, vika ei ole sinussa. Eli kun mietit sen ikävän episodin jälkeen sitä asiaa, niin teit niinkuin monet tekevät, eli mietit vikoja lähinnä itsestäsi. Ja sieltä et sitä löydä, koska kyse oli tuon pojan omasta reagoinnista sinuun, eli vika oli pojan reagoinnissa. Olet ehkä ujo ja arka, itsetuntokin voi olla hiukan alhaalla, mutta eivät ne ole vikoja vaan ominaisuuksia joita voi tutkiskella ja kehittää jos haluaa. Voi vain ihmetellä miksi poika tuolla lailla käyttäytyi, vähintäänkin olisi syytä opetella tapoja. Ja mielettömän epävarma poika mielestäni on, jos puhuu paljon eikä juurikaan kuuntele. Ehkä pahasti itseään täynnäkin. Arvaisin myös, että pyrkimys oli päästä hameen alle nopeasti ja purki sitten turhautumistaan lapsellisella tavalla. Arvauksia vain, mutta ilmeinen kiire sillä pojalla oli jonnekin. Kuitenkin aivan väärä ihminen sinulle nyt.

Itkeminen on hyvä tapa purkaa pettymystään ja myös loukkauksen aiheuttamaa surua. Mutta ne itkun aiheuttamat asiat olisi hyvä myös jäsentää mahdollisimman objektiivisesti, niillä tiedoin kun on, jottei niitä tarvitse jäädä murehtimaan pidemmäksi aikaa tai ottaa niitä liikaa itseensä, jolloin itsetunto kärsii. Siis kirjaimellisesti yrittää katsoa tapahtumia kuin ulkopuolisena joka vieressä seurasi menoa. Mielestäni sinä olet näillä tiedoin enemmän tai vähemmän normaalilla tavalla arka ja varovainen, ehkä ujokin, ja sinua on kohdeltu huonosti sinulle muutenkin hankalalla parisuhdesaralla. Ei siis ole ihme jos olet surullinen ja epäilet itsesi riittävyyttä, se on ihan tavanomaista.

Sitä yksin olemista ja seurustelun aloittamista erilaisista mahdollisista syistä on hyvä aina silloin tällöin mietiskellä, vaikka se onkin aika vaikeaa pohdittavaa. Niitä kelailemalla voi oppia paljon mielenkiintoisia asioita oman toimintansa taustoista. Oppia tuntemaan itsensä paremmin = hyväksyä itsensä paremmin = parempi itsetunto. Joo, helppoa se vaan ei ole, opettelemassa olen itsekin :)

Niin, suru surraan, sitten tutkitaan asia mahdollisimman objektiivisesti, pannaan muistiin henkilökohtaiset kehitystarpeet, kerätään palaset kasaan ja kokeillaan uudestaan hiukan viisaampina. Ja hoetaan koko ajan mielessä "minä olen aito oma itseni, minä olen paras siinä ja se riittää. Jos se ei jollekulle riitä, niin hän ei ole minua varten" Niin, ja mietitään hiljalleen niille henk.koht. kehitystarpeille toteutustapoja :)

Tsemppiä ja hymyä!

Lue lisää

Kiitos taas tuhannesti toljake! kiva kun tuntematonkin jaksaa neuvoa :) susta on ollut kyllä paljon apua :)

Rupean tosissaan usein miettimään vikoja itsestäni tollasten vastoinkäymisten jälkeen, niinkuin varmasti moni muukin. Ja se oli tosissaan pojan reagointi ja minä en tehnyt mitään loukatakseni häntä, olin mahdollisimman mukava ja hän aloitti puhumaan mulle epäkunnioittavaan sävyyn. Olen toisaalta aina ollut aika herkkä ihminen ja sellainen joka ottaa ehkä liiankin helposti itseensä. Olen kyllä oppinut siitä jo jonkun verran pois. Mietin että ylireagoinko tuon pojan käytökseen ja olinko LIIAN herkkänahkainen, jos tuollainen vittuileva puhetapa on vain hänen "tyylinsä". Mutta vaikka se olisikin niin kai mulla on silti oikeus loukkaantua. Ja siltikään ei heti kättelyssä toiselle voi tolleen sanoa, kun ei kunnolla tunneta. Tai en minä ainakaan käyttäytyisi tuolleen uutta tyyppiä kohtaan johon haluaisin tutustua. Pyrkisin olemaan ystävällinen enkä karkottamaan pois epäystävällisyydellä. Kuten sanoit, pojan käytöksen syitä ei voi tietää, ehkä hän sillä vittuilulla halusi karkottaa mut pois tai tehdä selväksi ettei kiinnosta. Ja luulen myös että poika on epävarma itsestään, näin sanoi myös äitini kun juttelin hänen kanssaan asiasta. Ja voihan olla sekin että poika niin sanotusti olisi yrittänyt "hameen alle" muttei saanut mitä halusi tai ei halunnutkaan sitä minulta. Mene ja tiedä. Olihan pojalla kuulemma ollut joku tyttö luonaan melkein heti treffiemme jälkeen. Muutenkin olen huomannut että hänellä pyörii hirvittävästi tyttöjä ympärillä. Ehken edes haluisi sekaantua sellaiseen kun saisin luultavasti vain tuntea olevani "kakkonen". Musta oli myös hassua kun baarissa "pörrötin" leikkimielisesti pojan tukkaa ja hän suuttui siitä ja sanoi "just olin saanut tukan laitettua" eikä se edes mennyt miksikään. Tunsin siinäkin itseni tyhmäksi ja pyysin vielä anteeksi pojalta, eikä vastannut siihen mitään vaan näytti kuin olisi loukkaantunut.

Itkeminen on tosiaan hyvä tapa purkaa ja onhan sitä tullut harrastettuakin aika useesti. Tiedän että monilla on vielä pahemmin, mutta kyllä sitä helposti tulee surullinen olo kun joutuu loukatuksi. Vaikka en tyyppiin kunnolla kerennyt tutustumaan. Pahempihan se olisi jos olisin viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa ja kenties kiintynyt poikaan ja sitten olisin saanut kuulla loukkauksia. Pitkään tätä ei kannatakkaan murehtia vaan ottaa tästä ns. opikseen ja jatkaa eteenpäin niinkuin sanoitkin. Kun tämä oli vielä lievä tapaus siihen verrattuna mitä monet ovat joutuneet kokemaan. Toisaalta olen tyytyväinenkin että olen kokenut jotain tällaista, ainahan se opettaa ja kasvattaa ja valmistaa sitten tulevaisuuden tapahtumiin ja uusiin tutustumisiin.

Tuo viimeinen kappale oli ihanasti sanottu :) niinhän se pitäisi ajatella että minä olen hyvä juuri tällaisena ja kukaan ei voi mua huonommaksi väittää tai kellään ei ole oikeutta saada mua tuntemaan itseäni huonommaksi. Ja jos hän sen tekee niin hän ei ole sitten oikea minulle. Kiitos vielä kerran sinulle avustasi!! :))

hurt1 kirjoitti:

Kiitos taas tuhannesti toljake! kiva kun tuntematonkin jaksaa neuvoa :) susta on ollut kyllä paljon apua :)

Rupean tosissaan usein miettimään vikoja itsestäni tollasten vastoinkäymisten jälkeen, niinkuin varmasti moni muukin. Ja se oli tosissaan pojan reagointi ja minä en tehnyt mitään loukatakseni häntä, olin mahdollisimman mukava ja hän aloitti puhumaan mulle epäkunnioittavaan sävyyn. Olen toisaalta aina ollut aika herkkä ihminen ja sellainen joka ottaa ehkä liiankin helposti itseensä. Olen kyllä oppinut siitä jo jonkun verran pois. Mietin että ylireagoinko tuon pojan käytökseen ja olinko LIIAN herkkänahkainen, jos tuollainen vittuileva puhetapa on vain hänen "tyylinsä". Mutta vaikka se olisikin niin kai mulla on silti oikeus loukkaantua. Ja siltikään ei heti kättelyssä toiselle voi tolleen sanoa, kun ei kunnolla tunneta. Tai en minä ainakaan käyttäytyisi tuolleen uutta tyyppiä kohtaan johon haluaisin tutustua. Pyrkisin olemaan ystävällinen enkä karkottamaan pois epäystävällisyydellä. Kuten sanoit, pojan käytöksen syitä ei voi tietää, ehkä hän sillä vittuilulla halusi karkottaa mut pois tai tehdä selväksi ettei kiinnosta. Ja luulen myös että poika on epävarma itsestään, näin sanoi myös äitini kun juttelin hänen kanssaan asiasta. Ja voihan olla sekin että poika niin sanotusti olisi yrittänyt "hameen alle" muttei saanut mitä halusi tai ei halunnutkaan sitä minulta. Mene ja tiedä. Olihan pojalla kuulemma ollut joku tyttö luonaan melkein heti treffiemme jälkeen. Muutenkin olen huomannut että hänellä pyörii hirvittävästi tyttöjä ympärillä. Ehken edes haluisi sekaantua sellaiseen kun saisin luultavasti vain tuntea olevani "kakkonen". Musta oli myös hassua kun baarissa "pörrötin" leikkimielisesti pojan tukkaa ja hän suuttui siitä ja sanoi "just olin saanut tukan laitettua" eikä se edes mennyt miksikään. Tunsin siinäkin itseni tyhmäksi ja pyysin vielä anteeksi pojalta, eikä vastannut siihen mitään vaan näytti kuin olisi loukkaantunut.

Itkeminen on tosiaan hyvä tapa purkaa ja onhan sitä tullut harrastettuakin aika useesti. Tiedän että monilla on vielä pahemmin, mutta kyllä sitä helposti tulee surullinen olo kun joutuu loukatuksi. Vaikka en tyyppiin kunnolla kerennyt tutustumaan. Pahempihan se olisi jos olisin viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa ja kenties kiintynyt poikaan ja sitten olisin saanut kuulla loukkauksia. Pitkään tätä ei kannatakkaan murehtia vaan ottaa tästä ns. opikseen ja jatkaa eteenpäin niinkuin sanoitkin. Kun tämä oli vielä lievä tapaus siihen verrattuna mitä monet ovat joutuneet kokemaan. Toisaalta olen tyytyväinenkin että olen kokenut jotain tällaista, ainahan se opettaa ja kasvattaa ja valmistaa sitten tulevaisuuden tapahtumiin ja uusiin tutustumisiin.

Tuo viimeinen kappale oli ihanasti sanottu :) niinhän se pitäisi ajatella että minä olen hyvä juuri tällaisena ja kukaan ei voi mua huonommaksi väittää tai kellään ei ole oikeutta saada mua tuntemaan itseäni huonommaksi. Ja jos hän sen tekee niin hän ei ole sitten oikea minulle. Kiitos vielä kerran sinulle avustasi!! :))

Lue lisää

Kyllä sinulla tuollaisesta käytöksestä on oikeus loukkaantua, jopa saada anteeksipyyntö. Jos se oli hänen tyylinsä, niin kai se sitten on hänelle hyvä kun hän on itselleen valinnut sellaisen tyylin. Onneksi sinun ei tarvitse sellaista sietää. Sinä itse määrittelet, miten sinua saa kohdella ja mitä kohtelua pidät loukkaavana. Jos jokin tuntuu loukkaavalta, niin sitten se on sitä, koska se sinusta siltä tuntuu. On tietysti mahdollista, että joistain asioista loukkaantuisit tarpeettoman helposti, joten keskustelu loukkaajan kanssa auttaa selvittämään asiaa objektiivisemmin, ainakin silloin kun se loukkaaja on sellainen ihminen että haluaisit hänen olevan jatkossakin elämässäsi.

Anna vain sille surulle ja mielipahalle niiden tarvitsema aika, mutta koita tosiaan välttää asian tarpeetonta vatvomista. Taidatkin olla jo hyvän matkaa menossa, ainakin kirjoituksesi näyttää nyt siltä :)

Jep, pidä kiinni tuosta omasta viimeisestä kappaleestasi, se on hyvä, sinä riität itsellesi. Eipä kestä, ilo olla avuksi, miellyttävää kevättalvea :)

Asias olisi kyllä voinut esittää sivistyneemminkin sillä yleistäminen ei ole eduksi!