Niin, nyt on käynyt niin ikävästi, että suhde päättyi muutama viikko sitten. Olo on jotenkin tyhjä ja yksinäinen ilman toista puoliskoa. Ei ole enää hyvänyön viestejä, ei toisen suudelmia... Toki minulla on kavereita. Siinä mielessä en ole yksinäinen. Mutta toisen puoliskon puuttuminen... Outo ja levoton tunne. Tuntuu ettei kotonakaan osaa tehdä mitään.
Kai tähänkin tottuu? Onko muilla ollut samanlaisia fiiliksiä?
Kai tähänkin tottuu? Onko muilla ollut samanlaisia fiiliksiä?
Vastaukset 18
Vanhimmat
samanlaisia fiiliksiä. On tuntunut siltä, että millään ei ole oikeastaan mitään väliä kun mitään ei voi jakaa toisen kanssa. Mitä väliä on kauniilla maisemalla, hyvällä ruualla, hauskalla jutulla..?
Vähitellen tottuu, jollain lailla. Voi jopa alkaa nauttimaan siitä että saa perjantai-iltana töiden jälkeen maata sohvalla ja tuijottaa telkkaria. Tai tehdä mitä vaan selittämättä kenellekään.
Mutta minun mielestäni parisuhde on todempaa ja parempaa elämää, vaikka yksinkin pärjää. Rajaton vapaus on puuduttavaa. Jopa koira tai kissa riittää arjen hallinnassa. Ihminen tarvitsee läheisyyttä ja rutiineja.
tuntemuksia löytyy. aikoinaan piti opetella elämään samassa huushollissa toisen kanssa, jakamaan. nyt pitää taas opetella olemaan jakamatta - oppia ikä kaikki. :) helppoa tää ei ole, välillä ihan hillitön toisen ihmisen kaipuu.. aika helpottanee tilannetta.
yhdessä?
mulle kävi samanlaisesti. Tosin en asunut samassa osoitteessa, emmekä koskaan eläneet ns yhteistä elämää.
Joten yksin jääminen ei ollut niin big deal koska olin ollut jatkuvasti kuitenkin yksin.
Nyt olenkin päättänyt että opettelen elämään ja asumaan saman katon alla.Se voisi olla kivaa vaihtelua. tosin kaipaan omia hetkiäni ja vähän kun oon erakkoluonteinenkin niin toisen jatkuva läsnäolo voi ärsytää.
Ainahan voi kokeilla?
"ainahan voi kokeilla"
V*tut te mistään muusta välitättekään. Kokeilkaa ihmeessä ! Ihan sama mitä toinen ihminen tuntee !
kylmän oloisen vastauksen kun noin ryöpytit meitä ja yleistit.
Omalla kohdallani sanoisin uudestaan tarkennuksena että surullistahan se on juu.Varsinkin jos ihan yksin jää, ilman ystäviä ja muutenkin....on todella outo olo.
Olen ollut ns yksin niin monta vuotta että nyt saisi tulla sellainen ihminen elämääni joka haluaisi myös jakaa sen arjenkin minun kanssa. viikonloppusuhteet ei enään jaksa innostaa.
Enkä nyt sitten kirjoittanut tätä vongatakseni ketään..... ;)
Vastahan näillä sivuilla sai lukea ihkuiluja siitä, kuinka sua odotetaan kotiin ja niin päin poissa !!
Et sitten tainnutkaan mennä suoraan kotiin.
siitä on jo pitkä aika.Time flyes!
Harjoitus on osaamisen äitee. Kannattaa tosiaan harjotella sitä yhessä olemista ku siinä joutuu antamaan kokoajan periks ja huomioida sitä toista kans. Ei voi ite päättää enää mistää. Mul ei tyttis ymmärtäny tätä ja se lähti lätkiin. Se luuli et joku toinen antas sen päättää kaikista asioista. Toiset ei vaan ymmärrä. Parempi on et ne harjottelee kunnes tulevat vähän aikusemmiks.
Älä vaan katkeroidu enempää.
Pidetääks sua yhä eristyksissä? Et oo vieläkään päässyt ulos yksin? Sytkärikin on yhä vaan ketjuilla kiinni seinässä?
moensti tullu opeteltua, ja jotenki aina kun lopulta siihen tottuu ja elämä on ihanaa yksinkin niin johan huomaa että taas on sutinaa ilmassa.
Surut on surtava ja löydettävä se ilo olla itekseenkin mutta mä kyllä muistan ne illat kun oli olo ettei maailmassa ole muita ihmisiä, ainakaan yksin ja todellakaan ei niin surkeessa tilanteessa kuin itse. Pöydässäkään ei voinut syödä kun se yksi tuoli oli tyhjä. Leffat oli suora tie nessulaatikolle ja sen sellaista.
Mutta kyllä sä siitä selviät, ajattele välillä ihan rohkeesti vaan häntäkin ja koita liittää siihen aina vähän jotain positiivista mukaan. Koko sun tilanteeseen. Pikkuhiljaa se siitä selkeytyy ja olisihan se tavallaan pelottavaa jos eroaisi jostain eikä se tuntuisi missään.
Hyvää kevättä ja olen varma että muutaman kuukauden kuluttua jo sulla on toinen meininki elämässäsi.
ostaa pöytäkalusto jossa on usseempi tuoli niin ei pistä nii silimään jos siinä vähän tyhjempää ympärilläs välliin oiskii.
enempi tuolja ja pienemp asunto. Vähemmä tilloo ni ei tuu otettuu jalkoloihi pyörimmää iha ketä tahasa.
on se toinen tuolikin ollu käytössä kymmenisen vuotta.
Kaikki väittää aina, että ajan kanssa helpottaa.. ja se on harvinaisen totta, vaikkei sitä uskoisikaan synkimmillä hetkillä. Erosimme muutama viikko sitten ja olo oli pitkään todella kurja ja yksinäinen. Illat olivat kaikkein pahimpia. Toiseksi pahinta oli mennä kotiin, emme siis asuneet yhdessä, mutta kaikki siellä tuntui muistuttavan toisesta. En vaan voinut ottaa kuvia ja "meidän" tavaroitamme pois esiltä ja pistää piiloon... en ennen eilistä! Päätin että tämä toisen kuvien katselu ja "meidän" tavaramme saa joutaa perimmäiseen laatikkoon, (josta niitä voi joskus vielä katella, ei kannata muistoja kuitenkaan pois heittää)
Paljon parempi olo ton jälkeen. Typerä sanonta, mutta paikkansa pitävä: "poissa silmistä, poissa mielestä."
Yritä keksiä jotain, mitä vaan, tekemistä mikä piristää. Mieti joka ilta joku kiva asia mitä päivän aikana on tapahtunut ja mieti että huomisesta päivästä teet vielä paremman. Jokainen päivä on uusi alku :)
Pärjäile :)
ja olotila OLI kurja pitkään... ööö... no et sitten kuitenkaan kauaa surrut. Muutama viikko ei oo kauaa, ja surukin menneessä aikamuodossa. Pitkään sureminen tarkoittaa kuukausien surua. Sellainen suru tulee, kun on oikeasti rakastanut.
TODELLA kurja ja yksinäinen! En missään vaiheessa sanonut, etteikö olisi vieläkin kurja ja yksinäinen. Enkä todellakaan niin tarkottanut. Päätin vaan että murehtiminen saa riittää, siis jatkuva murehteminen. Yrityksenä löytää uutta sisältöä elämään, kieltäytymättä eteen tulevista tarjouksista. ELI esimerkiksi jos joku kaveri pyytää jonnekin lähtemään/tai ehdottaa jotain tekemistä, niin en kieltäydy. Niin kuin ainakin minulla on tapana surressani piiloutua yksinäisyyteen (ehkä muillakin eronneilla) eli ei huvittaisi tehdä mitään. Surin aikani, tein surutyötä yötä päivään, ei se vieläkään ohi ole, mutta etteen päin on mentävä.
Sun käsityksen mukaan en ollut oikeasti rakastunut, ken tietää, mutta jokaisella on erossa omat tilanteessa jo pohjalla, joten älä enää tule minulle kertomaan olenko rakastunut!
on se mitä kussakin suhteessa on pohjalla ja myös se kuinka kukin kykenee käsittelemään tunteitaan . Olipahan kyse mista tahansa, erosta tai jostain muusta elämässä eteen tulevasta tilanteesta. Joku kokee asian aivan eritavoin, kun joku toinen ihan samankin tilanteen ja tietenkin reagoi asiaan omalla tavallaan. Mun mielestä ei ole mitään rajaa kuinka vähän tai kauan aikaa pitää surra, vaan se on ihan tapauskohtaista ja jokaisella on oikeus surra sen mukaan kun tuntuu tarpeelliselta. Sitten kun on surunsa surrut on hyvä lähteä liikkeelle siitä että kuuntelee itseään ja miettii sitä mitä itse haluaa ja tekee sellaisia asioita joista oikeasti tykkää ja haluaa tehdä. Sitä kautta oma olotila kohenee ja tulee kaiken laisia onnistumisen tunteita ja kun on hyvä olla on aika elää elämää eteen päin ja voi ruveta katselemaan ympärilleen" sillä silmälla" jos tuntuu siltä.