Tuuli henkäili pellon pientareella tuttuja sanoja. Kaupungin vuokrayksiöni oli muuttunut aamun todellisuudesta kaukaiseksi muistoksi, vaikka se oli vain kahden tunnin linja-automatkan päässä. Tuntui, kuin koko maisema olisi tervehtinyt minua kavutessani ulos tuolla niin tutulla pysäkillä. Ehdin kävellä vain tovin kohti kotitilaani, kun kuulin takaani jo tutun äänen. Hiipakan Simon rämisevä polkupyörä oli ollut lukioaikoina koko luokan naurunaihe.
– Moi, Henna! Simo huikkasi ja hyppäsi alas pyöränsä kyydistä.
Katsahdin Simoa, enkä ollut uskonut näkemääni. Tuo kylän apteekkarin finnikasvoinen liimaletti oli nyt hiuksensa armeijamaiseksi siiliksi ajanut, harteikas ja, kuten silmäni odysseijamaisen harharetken seurauksena sain todeta, piukkapakarainen komistus. Tosiaan, taisi siitä joku vuosi ollakin kun olin häntä edellisen kerran nähnyt. Huomasin Simonkin katselevan uhkeita muotojani, joita runoilija voisi luonnehtia pujottelurinnemäisiksi. Samalla lempeä tuuli tarttui kesämekkooni ja nosti sitä ylöspäin paljastaen pikkuhousuttoman alaruumiini. Simon silmät muuttuivat rantakäärmeiksi, jotka yrittivät parhaansa mukaan luikerrella lepakkoluolani peränurkkaan. Kiskaisin kauhistuneena ihokkaani helman alaspäin ja lehahdin punaiseksi kuin palokärki, eikä auringon valo tainnut kuulla hätäistä rukoustani siitä, että se olisi kätkenyt värisävyn muutoksen.
- Ai moi, änkytin Simolle aivan liian kauan sen jälkeen, kun tilanne oli jo muuttunut kiusaannuttavaksi. – Tulin tässä vähän kotikylää katselemaan, jatkoin niin luontevasti kuin se olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Simo oli juuri vastaamassa jotain, kun isäni kaasutti paikalle traktorillaan ja tuon jättiläismäisen vehkeen ääni peitti alleen Simon lauserakenteet.
- Kyytiin saatana, isäni pyysi. Nousin traktorin koppiin, ja lähdimme köröttelemään kohti kotitilaa.
Matkalla katselin lisää tuttuja maisemia: autioituneen navetan rapistuvaa nurkkausta, kauempana kimaltavan järven pintaa ja ympärille levittäytyvää vehreyttä. Idyllin päälle leijaili aito maalainen paskan käry, mutten antanut sen häiritä ajatuksiani.
- Asuukos tuo Simo vielä täällä kylällä? kysyin isältäni hetken mielijohteesta, ja kaduin heti seuraavassa hetkessä möläytystäni.
- Asuu, mutta sinun ei -- tai enpäs kerrokaan, isä sanoi ja arvelin hänen salaavan minulta jotain. Isän lippalakki tärisi moottorin tahdissa kuin lypsykoneen kansi. Isä kurvasi traktorin kotipihaamme, ja äiti juoksi pihalle keinuttaen silakkalaatikkoaan kuin Tarzanin liaania. Olin tullut kotiin.
Iltapäivä meni perheen kesken tavanomaisia ”hyvin menee” -valheita vaihdellessa. Illan hieman hämärtäessä kaivoin – jälleen mielijohteesta, vakuutin itselleni - aitasta vanhan polkupyöräni ja päätin pyöräillä Hiipakan ympäri.
– Moi, Henna! Simo huikkasi ja hyppäsi alas pyöränsä kyydistä.
Katsahdin Simoa, enkä ollut uskonut näkemääni. Tuo kylän apteekkarin finnikasvoinen liimaletti oli nyt hiuksensa armeijamaiseksi siiliksi ajanut, harteikas ja, kuten silmäni odysseijamaisen harharetken seurauksena sain todeta, piukkapakarainen komistus. Tosiaan, taisi siitä joku vuosi ollakin kun olin häntä edellisen kerran nähnyt. Huomasin Simonkin katselevan uhkeita muotojani, joita runoilija voisi luonnehtia pujottelurinnemäisiksi. Samalla lempeä tuuli tarttui kesämekkooni ja nosti sitä ylöspäin paljastaen pikkuhousuttoman alaruumiini. Simon silmät muuttuivat rantakäärmeiksi, jotka yrittivät parhaansa mukaan luikerrella lepakkoluolani peränurkkaan. Kiskaisin kauhistuneena ihokkaani helman alaspäin ja lehahdin punaiseksi kuin palokärki, eikä auringon valo tainnut kuulla hätäistä rukoustani siitä, että se olisi kätkenyt värisävyn muutoksen.
- Ai moi, änkytin Simolle aivan liian kauan sen jälkeen, kun tilanne oli jo muuttunut kiusaannuttavaksi. – Tulin tässä vähän kotikylää katselemaan, jatkoin niin luontevasti kuin se olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Simo oli juuri vastaamassa jotain, kun isäni kaasutti paikalle traktorillaan ja tuon jättiläismäisen vehkeen ääni peitti alleen Simon lauserakenteet.
- Kyytiin saatana, isäni pyysi. Nousin traktorin koppiin, ja lähdimme köröttelemään kohti kotitilaa.
Matkalla katselin lisää tuttuja maisemia: autioituneen navetan rapistuvaa nurkkausta, kauempana kimaltavan järven pintaa ja ympärille levittäytyvää vehreyttä. Idyllin päälle leijaili aito maalainen paskan käry, mutten antanut sen häiritä ajatuksiani.
- Asuukos tuo Simo vielä täällä kylällä? kysyin isältäni hetken mielijohteesta, ja kaduin heti seuraavassa hetkessä möläytystäni.
- Asuu, mutta sinun ei -- tai enpäs kerrokaan, isä sanoi ja arvelin hänen salaavan minulta jotain. Isän lippalakki tärisi moottorin tahdissa kuin lypsykoneen kansi. Isä kurvasi traktorin kotipihaamme, ja äiti juoksi pihalle keinuttaen silakkalaatikkoaan kuin Tarzanin liaania. Olin tullut kotiin.
Iltapäivä meni perheen kesken tavanomaisia ”hyvin menee” -valheita vaihdellessa. Illan hieman hämärtäessä kaivoin – jälleen mielijohteesta, vakuutin itselleni - aitasta vanhan polkupyöräni ja päätin pyöräillä Hiipakan ympäri.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehdin polkea vain pari kilometriä, kun kuulin naapuritilan navetasta outoa ujellusta. Pelkäsin, että Sakari-pukki olisi taas juuttunut päästään kiinni kaasupullotelineeseen, joten päätin käydä tarkastamassa tilanteen. Kun avasin navetan oven, kohtasin kuitenkin yllättävän ilmestyksen. Simo seisoi siellä talikko kourassaan. – Ai moi! mä olen hoidellut vähän niin kuin rengin hommia täällä tämän kesän, hän selitti nähdessään ihmettelevän ilmeeni. Kasvojeni vääntymä johtui kuitenkin siitä, että pelkästään Simon näkeminen aiheutti minussa tunteen, kuin porsas olisi sujauttanut viileän kärsänsä hameeni alle, joka edelleen oli ainoa muumilaaksoni haisulia suojeleva vaatekappale. Kysyin Simolta, voinko olla jotenkin avuksi. Simo pyysi minua mittaamaan kuumeen Taneli-hevosen pyllystä. Kun pyysin Simoa ojentamaan minulle kuumemittarin, hän kaivoi housuistaan lihamittarin, jonka mitta-asteikko oli kohokuvioitua riimukirjoitusta.
- Tätähän sinä taisit haluta, Simo hirnahti.
En voinut väittää vastaakaan, sillä tuon punalakkisen suursmurffin nähdessäni tunsin, kuinka Nooan suuri vedenpaisumus iski täysin yllättäen, eikä pelastavasta arkista ollut tietoakaan. Siksi nyökkäsin Simolle naisellisen vienosti. Taneli-hevonen sai laukata navetan nurkkaan, kun kaaduimme Simon kanssa navetan betonilattialle. Simo heilutti juuri hermostunutta puutarhaletkuaan kasvojeni edessä, kun navetan ovi aukesi. Sisään astui arviolta 25 maatalousoppilaitoksen vierailijaa – ja tilan isäntä Mauno. Kunniakaarti muodosti pistimillään kunniakujan, ja kuulin Porilaisten marssin soivan korvissani. Aloimme marssia kohti navetan perällä sijaitsevaa porsaskarsinaa Simon nahkatalikon tutkiessa kiinnostuneena yleisöämme. Sitten Simon tahtipuikko iski ensimmäisen sävelen niljakkaasta ihopoimualttosellostani. Alavireessä, kommentoi yksi opiskelijoista, jonka Mauno suhahti hiljaiseksi. Preludi oli ohi, ja Simo alkoi paukuttaa minua kuin patarumpua samalla, kun ihopalmunlehvät heiluttelivat tuota aasilla ratsastavaa herraa tervetulleeksi. Osa maatalousopiskelijoista oli poiminut lattialta hevosenkenkiä ja pyöritti niitä ilman käsiä kuin 90-luvun suositussa tv-ohjelmassa. Simon hevostelu koostui lopulta puolen minuutin laukasta, joka päättyi islanninponin valkokuolaiseen korskahdukseen ja aisan putoamiseen, joka aiheutti neljä virhepistettä.
En ehtinyt nousta betonilattialta, kun Mauno rynnisti jo paikalle. Punertavan leikkuupuimurini kita pihisi vielä ammollaan, eikä Mauno suinkaan ollut aikeissa survaista sinne mitään hukkakauraa, vaan ilmeisen vankan rukiin korren. Maatalousopiskelijoista kymmenen pitkämunaisinta kerääntyi ympärilleni ja alkoi läpsiä yksireikäisillään hellästi kasvojani. Samalla Mauno kuiskutti korvaani, että minun pitäisi ammua hänen korvaansa Mansikki-lehmän tavoin, koska se kiihotti häntä, ja tein työtä käskettyä. Kymmenen lyhytmunaisinta maatalousopiskelijaa kokoontui takapuoleni välittömään läheisyyteen ja rupesi mäiskimään pyllynposkiani noilla nahkaisilla viinipullonkorkeilla. Yht’äkkiä tapahtui kummia: Simo huusi sivusta än-yy-ee-nyt, ja kuin käskystä nuo kaksikymmentäyksi Vesuviusta hukuttivat minun vastustamattomaan tahmalaavatsunamiin.
- Tässähän ollaan limaisia kuin vastasyntynyt hevosenvasa, totesin, ja kaikki nauroivat sydämellisesti.
loistavasti.
Tarina päättyi melko psykedelisesti. Oletko sukuasi Fellini?
Aivan HELVETIN naurettava tarina!! Tai no itseasiassa todella nolo tarina. Hävettää kirjoittajan puolesta!