Minä en yleensä ajattele olevani "vammainen",itseasiasiassa en pidä koko sanasta.Jos joku minua sellaiseksi kutsuu koen sen lievästi loukkaavana jopa.Tiedän ja myönnän että tottakai mulla on vamma,liikun pyörätuolilla,mutta itseltä se tuppaa usein unohtumaan.En todellakaan miellä itseäni jatkuvasti vammaiseksi,se realiteetti tulee eteen ainoastaan portaiden edessä tai muiden esteiden tullessa kohdalle.
Itseäni ajattelen naisena,ihmisenä.Voi olla etten ole hyväksynyt vammaani,enpä tiedä?
Aina minua on kyllä hirveästi ärsyttänyt ihmiset jotka sisäistävät vammaisuutensa niin täysin että se on heille kuin rooli tai muotti,jotka ovat ikäänkuin ottaneet vammansa olennaisimmaksi osaksi itseään.Jotkut tuntuvat myös käyttävän sairauttaan "kilpenään" tai syynä vaatia itseltään vähemmän.
Enpä kyllä itsekään tiedä mikä olisi paras tapa vajavuuksiinsa suhtautua? Tiedättekö te?
Kokemuksia?
Itseäni ajattelen naisena,ihmisenä.Voi olla etten ole hyväksynyt vammaani,enpä tiedä?
Aina minua on kyllä hirveästi ärsyttänyt ihmiset jotka sisäistävät vammaisuutensa niin täysin että se on heille kuin rooli tai muotti,jotka ovat ikäänkuin ottaneet vammansa olennaisimmaksi osaksi itseään.Jotkut tuntuvat myös käyttävän sairauttaan "kilpenään" tai syynä vaatia itseltään vähemmän.
Enpä kyllä itsekään tiedä mikä olisi paras tapa vajavuuksiinsa suhtautua? Tiedättekö te?
Kokemuksia?
Vastaukset 5
Vanhimmat
...itse huomaa olevansa erilainen kun itseensä tottuu, onhan sitä itsens seurassa melkiein 24 h vuorokaudessa.
Joskus jopa kanssaihmiset ei huomaa että on vammainen ja se on kiva asia.
Ongelmaksi muodostuu se että, tuo ominaisuus "vammaisuus / vajavuus" tulee näkyviin usein asioissa jotka on kaikista tärkeimpiä, niin kin perusjuttuja. esimerkikis ihmissuhteissa.
Tietenkin jokainen voi positiivisuudellaan ola eduksi itseleen. Mutta tähän ikään mennessä on jo oppinut että ihmis-suhteissa, sielu sielua vasten ei toimi. Eikä ulkoisen olemuksen parantamiseen riitä merkivaatteet eikä tyylikonsulentit.
Minulle on elämäni aikana aika monesti sanottu näin, kun seurustelu suhde on päättynyt; " olet mukava ja huomaavainen, varmaan löydät jostkin mukavan naisen joka rakastaa sinua, minä vain satutan sinua"
Nuo samat henkilöt on usein puhuneet sisäisisen kauneuden tärkeydestä,sekä itseluottamuksesta. Mutta ei se sitten mitän merkitse.
No kysymyshän kuului, miten vajavuuteen on suhtauduttava. Se lienee parastapa että ei suhtaudu siihen juurikaan mitenkään, vaan suhtautuu elämään vakavasti kuin tekisi tragekomediaa. sitähän elämä aika pitkälti on.
Surkuhupainen sattumusten summa, jossa tapahtumat on ajoittain meidän, ajoittain Jumalan käsissä.
Siinä sitä sitten itketään ja nauretaan moniarvoisesti ja merkityksellisesti.
Vielä kerran
Täyttä elämää kaikille.
Vajaavuuden tunne on tietysti aina hyvin subjektiviinen kokemus, johon on ulkopuolisten vaikea auttaa. Ehkä ammattilaiset voivat lähinnä tarjota työkaluja, joilla asiaa voi lähteä purkamaan.
Luulen, että vajavuuden tunne vaihtelee hyvin paljon sen mukaan onko ollut syntymästää lähtien vammainen vai vammautunut esimerkiksi liikenneonnettomuudessa tai sairauden takia. Minä kun olen ollut syntymästä (25 v. sitten) lähtien tällainen, en ole "parempaa" nähnytkään enkä juuri tunne itseäni vajaaksi arkipäiväisessä elämässä.
Joskus tosin tulee eteen tilanteita, joissa ei pysty vammaisuuden takia suoriutumaan hyvin, mikä on ärsyttävää. Senkin kuitenkin kestää, jos on jo oppinut hyväksymään peruslähtökohdan siitä millainen ihminen on.
Tosin jos sairaus / vamma huononee esimerkiksi vuosi vuodelta, voi olla tosi vaikeaa muodostaa minäkuvaa itsestään. Tällainen on hyvin rankkaa. Eräs hyvä ystäväni huononi melko itsenäisestä 14-vuotiaasta lähtien ensin pyörätuoliin ja lopulta täysin hoidettavaksi. Se fyysinen ja riutuminen on ollut niin järkyttävää, että palaan hänen luotaan aina kyyneleet silmissä pois.
Vammaisuuden voi määritellä monesta näkökulmasta. Yksi niistä, ei sekään kiistaton tosin, on yhteiskunnan ja yksilön välinen suhde.
Yhteiskunnan kannalta vammainen on henkilö, jolla on sellaisia fyysisiä tai henkisiä rajoituksia, jotka olennaisesti vaikeuttavat hänen mahdollisuuksia opiskeluun, työntekoon, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tai ylipäätään itsenäiseen elämään.
Yhteiskunnan kannalta vammaisuutt ei kannata hävetä tai yrittää kieltää, koska tätä kautta saa monia palveluita, jotka tasoittavat tai poistavat esteitä itsenäisen ja pikkaisen lähemmäs tasa-arvoisen elämän tieltä. Näitä ovat kaikenmaailman apuvälineet, kuljetustuki, rahallinen tuki, kuntoutuspalvelut jne.
Minä olen lääkärin todistuken ja yhteiskunnan normien mukaan vammainen henkilö, eikä se minua häiritse. En kuitenkaan yksilönä ajattele ennen kaikkea vammaisena, vaan ihmisenä omana luonteenpiirteineni (huonoine ja hyvineen), ulkonäköineen ja niin edelleen. Minulla on heikkouksia ja vahvuuksia, kuten on kaikilla muillakin ihmisillä.
Hei!
Yhtä ärsyttävä, syrjivä, luokitteleva ja typerä sana on yksinhuoltaja. En normaalisti käytä ko. termiä enkä koe olevani sellainen, vaikka joidenkin mielestä olen juuri yh.
sellaisena kuin on ,ei muuta