syövästä toipumisen jälkeen.
Oletteko kokeneet samaa toivottuanne vakavasta sairaudesta,oli se sitten syöpä tai jokin muu vakava sairaus,hoitojen ym.rumban jälkeen.
Että tulee kuin hyökyaaltona ahdistus,masennus,toivottomuus.Vastaan pyristely ei auta,täydellinen lamaannus on saanut otteensa.
Siinä tilanteessa luulee tuntevansa suurta onnea ja riemua, mutta jostain vaan tuleekin paha olo,ei mitään ilon tunnetta.
Helpotusta hoitojen loppumisestakaan ei tunne-jotenkin tuntuu että kaipaa takaisin niihin hoitorutiineihin..vaikka ne oli sanoinkuvaamattoman raskaita kokea.
Olenko jotenkin poikkeava yksilö vai onko kenelläkään vastaavaa kokemusta?
Oletteko kokeneet samaa toivottuanne vakavasta sairaudesta,oli se sitten syöpä tai jokin muu vakava sairaus,hoitojen ym.rumban jälkeen.
Että tulee kuin hyökyaaltona ahdistus,masennus,toivottomuus.Vastaan pyristely ei auta,täydellinen lamaannus on saanut otteensa.
Siinä tilanteessa luulee tuntevansa suurta onnea ja riemua, mutta jostain vaan tuleekin paha olo,ei mitään ilon tunnetta.
Helpotusta hoitojen loppumisestakaan ei tunne-jotenkin tuntuu että kaipaa takaisin niihin hoitorutiineihin..vaikka ne oli sanoinkuvaamattoman raskaita kokea.
Olenko jotenkin poikkeava yksilö vai onko kenelläkään vastaavaa kokemusta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hoitojen jälkeen jotenkin tyhjän päälle olo,joten vähän niinkuin kerroit .Sitä ei kuitenkaan vähentänyt
toivottoman pitkä 2v kontrolli väli.Harrastuksia lisäämäämällä on joten kuten pääkoppa pysynyt kuosissa
välillä ihmetellen Arimideksin tuomia varsin huonosti siedettäviä oireita,niistä nähtävästi naiset hammasta
purren vaikenevat, olen ajatellut että itse kuulun omituisten otusten kerhoon.Tällä hetkellä vaikuttaa
että luukatoa alkaa tulla, sormet pahkuraiset ja kipeät. Peukalon naksumisia, rannekipuja tässä vain osa
näistä lääkeherkuista, millä te selviätte Arimideksin sivuvaikutuksista , vielä 3,5 v popsittava
vaihtaa Arimidex toiseen lääkkeeseen,Aromasiniin,minä sain sillä helpotusta vaivoihini:)
En minäkään meinaa selvitä. Tamofenia söin ensin 5 v ja jatkoksi määrättiin 2 vuotta Femaria. Nyt vaihdettiin Aromasiniin, jospa hikoilu yms. oireet vähenisivät. Mutta ei, samaa litimärkää oloa ja paniikkioireita. Työstressi ei takuulla auta asiaa. Kotona hiki ei valu, aaltoja tulee hyvin harvoin. Saa säätää oman kämppänsä lämmön niin alas, ettei hikoiluta.
Kuljen usein jo etukumarassa kun en muista ajatuksen kanssa suoristaa selkääni. Nivelet särkevät, mutta ei pahasti. Pahinta on tuo psyykkinen puoli ja kuumat aallot. Kokeilin yliopiston apteekin valmistetta mutta kun siinä on kolmio, se väsyttää vaan lisää ja todellakin aiheuttaa painajaisia (belladonna ergotamiini phenobarbital).
Rintasyöpäpotilaiden jumpparyhmässä asiasta tuli keskustelua kun yksi potilaista oli viimeistä kertaa mukana. Hän pelkäsi tulevaa, sitä miten selviää arjesta ilman hoitorutiineja. Hän pelkäsi hyppäävänsä tyhjään olotilaan.
En ole masentuja tyyppi, mutta varmaan jonkin asteen tyhjyys yllättää hoitojen loputtua. Samanlaisia tuntojahan ihminen kokee esim. opiskelun lopettamisen jälkeen, saavutettu päämäärä on tavoitettu, mitä nyt, kuinka tästä eteenpäin.
Et ole yksin. Ilmeisesti herkemmät ja masennukseen taipuvat (ja minun tapauksessani yksinäiset) voivat tuntea näinkin. En pysty iloitsemaan tämän elämäni jatkumisesta. Joskus tuntuu, että minun olisi KUULUNUT kuolla. Rintasyöpäyhdistyksen sivulla on taas nuorempi nainen kuollut. Häntä olisi tarvittu!
Tästä voisi kirjoitella enemmänkin, mutta täällä saa herkästi ilkeää palautetta. Sitä en kestä.
www.cancer.fi -sivustolla on hyvää ja asiallista keskustelua myös tästä. Muistaakseni Elämä syövän jälkeen -osiossa on ketju hoitojen jälkeisestä masennuksesta.
Pahinta on, että psyykettä ei Suomessa osata/haluta hoitaa, siihen ei ole voimavaroja jne. jne.
Ja edelleenkin nämä asiat ovat tabuja, leimataan hulluksi, tai jos olet sairaslomalla laiskaksi.
Kaunista talvipäivää kaikesta huolimatta!
En ole masennukseen taipuvainen, mutta aivan samoin tunsin hoitojen loputtua. Luulin, että avanteen sulun jälkeen hyppisin riemusta, mutta olikin niinkuin suuri musta aukko olisi avautunut edessäni, enkä tiennyt miten päästä siitä pois, miten jatkaa elämässä eteenpäin. En usko, että se oli tavallista masennusta. Työterveyslääkäri kyllä määräsi masennuslääkkeet, mutta muutaman pillerin jälkeen tajusin, että se ei ole oikea hoito. Luulen, että sen tyhjyyden tunteen aiheutti se hämmennys, kun ensin oli luullut kuolevansa ja jättänyt mielessään jäähyväisiä perheelle, työlle yms. ja sitten yhtäkkiä pitikin jatkaa elämää ja suunnitella tulevaisuutta.
-Vuosi syöpäleikkauksesta ja uudelleen olen käynyt läpi kaikkea tapahtunutta viime päivinä ajatuksissani. Koen,että onkin yht`äkkiä tarve puhua siitä..puhua ja puhua...vaikka monet ystäväni ovat kuitanneet asian helpolla toteamuksella:"Selvisit hyvin kaikesta."
Hoidot päättyivät kesän 2009 alussa,mutta syöpä tulee mukaan seuraavaankin kesään,jolloin,kuten edellisenäkin suvena,jouduin pitämään huolta sädehoitokohteestani suojaamalla sitä auringolta oikealla tavalla.(Kysymys ei ole ihosyövästä). -Ja tuo toinen kontrolliaikakin tässä lähestyy.
Elämä ollut kaikkineen kiireistä kuitenkin ja olen unohtanut sairastetun tautini useimpina päivinä kokonaan,mutta jonnekin syvälle sisimpään se toki jäi,jätti "jäljen",jota en pysty analysoimaan ja päällimmäisenä on tunne,että tämä on ollutkin jotakin epätodellista - kuin sitä ei koskaan olisi minulle tapahtunutkaan! Olenko todella sairastanut syövän? - Tilanteita kuluneen vuoden ajalta palautuu mieleen hetkittäin: Eräänä päivänä kävin läpi hetket leikkaussalissa...nyt oli turvallista ajatella niitä,kun ei tarvinnut jännittää vihlovia neulan pistoja ja hankaluuksia nukutuksen alkamiseksi (anestesialetku ei ollut auki hoitajien epähuomiossa).Muistin,miten leikkauksen jälkeen heräämössä palelin luuytimiin saakka ja kesti kauan,ennenkuin sain lämpöpeitteen päälleni. Ajattelin sitä "vankeutta" letkuissa ja pusseissa ja tunnelmia sairaalassa,kun sydän pamppaillen odotti "tuomiotaan".Oliko kaikki saatu pois? Mitä olisi vielä tulossa? -Ystävien viestit ja rukoukset sekoittuivat oman mielen myllerryksiin.
Tässä olen tänään.Terveenä,uskon. -Mutta elämää on päivä kerrallaan eteenpäin. Iloitsen siitä.-Syöpäyhdistykseltä varaan toki ajan keskustelulle,koska sisälläni on paljon sanoja,jotka on pakko purkaa ulos.-Vertaistukiryhmäkään ei olisi haitaksi.
Näissä mietteissä ihmisenä ihmisten maailmassa - ex -syöpäpotilaana.