Herään aamuun, yhtä synkkä ja epätoivoinen kuin kaikki muutkin aamut. Väkisten nostan itseni sägystä ylös, tekisi niin mieli jäädä siihen nukkumaan. Nukkua koko päivä ja seuraava päivä ja niin kauan, että väsymys olisi ohi ja voisi nousta pirteänä ylös. Ei, on pakko nousta, on pakko jaksaa, on pakko tehdä tietyt asiat. Kun mietin päivää ja seuraavia tulevia päiviä minut valtaa väsymys ja epätoivo, niin paha olo että tekisi mieli oksentaa.
En tee näitä asioita vaan siksi että ne on tehtävä, vaan itseni ja lapsen takia. Tiedän, että jos nyt jään paikoilleni en enää jaksa nousta. Tiedän, että jos jatkan yrittämistä niin epätoivo ja väsymys helpottaa ajankanssa. Kaikkein vähiten haluan siirtää tämän pahan olon lapselleni ja antaa hänen tulevaisuudessa kärsiä. Tämä on minun elämäni, minun on itse saatava määrätä koska on hyvä olla. Ja niin minä määrääkin, teen itse sen päätöksen, minua ei nujerreta. Ei, en anna periksi, en lopeta yrittämistä. Se antaa minulle lisää voimaa, näyttää muille, että minä nousen. Joka aamu nousen entistä vahvempana, joka päivä voimistun ja näytän että olen elossa. Mutta niinhän minä olen ollut, elossa, niinäkin aikoina kun olen ollut todella väsynyt. En ole vain tajunnut sitä sumun keskeltä enkä varmaan ole edes halunnut tajuta. Nyt olen saanut taas takaisin sen tunteen. Voi kuinka hyvältä se tuntuukin, se tulee nykyään yhä useammin ja se antaa taas lisää voimaa.
Tämä alkoi jo parivuotta sitten. En käsittänyt sitä silloin vaan porskutin eteenpäin viimeisillä voimillani. Sitten, varoittamatta tajusin olevani pohjalla. Niin väsynyt ja uupunut, tajusin sen sitten kun sängystä nouseminen oli ylivoimaista. Tuli aika ajatella asioita, miettiä mikä on elämässä tärkeää. Oli pakko hiljentää vauhtia ja pysähtyä kokonaan. Katsoa elämäänsä, menneisyyttä, tulevaisuutta.
Nyt parivuotta jälkeenpäin olen onnellinen, että niinä huonoinpina hetkinäkin nousin sängystä ja tein ne asiat mitä piti, vaikka tuntui kuinka pahalta. Vieläkin tulee aamuja jolloin väsyttää, mutta ei enää niin pahasti. On jopa aamuja jolloin olen todella virkeä. Asia joka minua motivoi on se, että minä en lannistu, en, vaikka kuinka tuntuisi pahalta koska minulla on ihminen jonka vuoksi taistelen. Rakkain ja tärkein, lapseni, elämäni.
En tee näitä asioita vaan siksi että ne on tehtävä, vaan itseni ja lapsen takia. Tiedän, että jos nyt jään paikoilleni en enää jaksa nousta. Tiedän, että jos jatkan yrittämistä niin epätoivo ja väsymys helpottaa ajankanssa. Kaikkein vähiten haluan siirtää tämän pahan olon lapselleni ja antaa hänen tulevaisuudessa kärsiä. Tämä on minun elämäni, minun on itse saatava määrätä koska on hyvä olla. Ja niin minä määrääkin, teen itse sen päätöksen, minua ei nujerreta. Ei, en anna periksi, en lopeta yrittämistä. Se antaa minulle lisää voimaa, näyttää muille, että minä nousen. Joka aamu nousen entistä vahvempana, joka päivä voimistun ja näytän että olen elossa. Mutta niinhän minä olen ollut, elossa, niinäkin aikoina kun olen ollut todella väsynyt. En ole vain tajunnut sitä sumun keskeltä enkä varmaan ole edes halunnut tajuta. Nyt olen saanut taas takaisin sen tunteen. Voi kuinka hyvältä se tuntuukin, se tulee nykyään yhä useammin ja se antaa taas lisää voimaa.
Tämä alkoi jo parivuotta sitten. En käsittänyt sitä silloin vaan porskutin eteenpäin viimeisillä voimillani. Sitten, varoittamatta tajusin olevani pohjalla. Niin väsynyt ja uupunut, tajusin sen sitten kun sängystä nouseminen oli ylivoimaista. Tuli aika ajatella asioita, miettiä mikä on elämässä tärkeää. Oli pakko hiljentää vauhtia ja pysähtyä kokonaan. Katsoa elämäänsä, menneisyyttä, tulevaisuutta.
Nyt parivuotta jälkeenpäin olen onnellinen, että niinä huonoinpina hetkinäkin nousin sängystä ja tein ne asiat mitä piti, vaikka tuntui kuinka pahalta. Vieläkin tulee aamuja jolloin väsyttää, mutta ei enää niin pahasti. On jopa aamuja jolloin olen todella virkeä. Asia joka minua motivoi on se, että minä en lannistu, en, vaikka kuinka tuntuisi pahalta koska minulla on ihminen jonka vuoksi taistelen. Rakkain ja tärkein, lapseni, elämäni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itselläni kanssa väsymys on välillä hirmuinen. Kärsin toivottomuuden jaksoista ennen lastakin, mutta silloin minulla oli ystäviä. Nyt ystäviä enää ei ole, mutta on lapsi. En tukeudu lapseeni tietenkään, mutta se pakko,e ttä haluaa huolehtia lapsesta laittaa nousemaan ylös. Itsellä tällähetkellä hirveän väsynyt olo ja tekisi mieli vain nukkua ja itkeä. En itse saanut lapsena tukea mistään ja pelkään siirtäväni pahanolon lapselleni.
On hirveää kun tuntee itsensä täysin yksinäiseksi eikä kukaan auta mitenkään. vaikeisiin ristiriitoihin ei tule ratkaisua.yritän taistellea joka päivä jotta en toistaisi oman lapsuuten kuviota ja purkaisi pahaaoloa lapseen.
tänään epäonnistuin ja tulin epätoivoiseksi. tuntuu niin hirveältä. Sitä rakastaa eniten latsaan ja toivoo, että tämä pääsisi helpommalla kuin itse.
Samaistuin sinuun...