Olen lukenut näitä palstoja jo muutaman vuoden, ja nyt päätin kirjoitaa ja kysyä miten "kohtalotoverit" on selvinneet?? Aloitan ihan alusta, mulla on mailman ihanin 5-vuotias rinsessa...ja sitä toista on tässä jo kohta neljävuotta odotettu ja välillä mietitty et pitäiskö vaan siirtää myöhempään vaiheeseen kun ei oo kuulunu (alitajunnas pelätty koko ajan et miten jos ei enää saakkaan) Kesällä aloin syömään hormooneja että kk tulisivat säännöllisesti, sitten alko ovulaatiolääkkeiden syöminen. Ja sitten syksyllä se ihme tapahtui, varmaan 100 testi näytti positiivista..ihan onnen kukkuloilla, mut jossain kyti pelko et jos täs käy kuitenkin huonosti ku kaikkee muutakin paskaa niskaan kaatunu, joten siitä ei puhuttu kenellekkään. viikkoja oli 10 kun huomasin et rupee vähän tihkumaan verta, luin keskustelupalstoilta et se on ihan normaalia, mut ku ei loppunu niin soitin lääkäriin ja kun pääsin sinne niin ei ollui mitään tehtävissä enää ja siinä meni mun vauva :( Sitten kohtutulehdusten jälkeen ja kaiken jälkeen läheiset näki ettei kaikki oo hyvin oli pakko kertoa, ja se satutti kun koko ajan kuuli ettei ollu onneks pidemmällä/se vasta olis kauhheta ollu jos... ku ne ei ees tiedä kuin paljon mä sitä lasta halusin! Nyt koko ajan vatsassa jännitys et joko jo oon raskaana uudelleen..joka kuukausi petyn uudestaan ja uudestaan..ja odotan et josko nyt olis se aika...Mä rupeen oleen niin väsyny/surullinen et rupee menee jo koht masennukseks tää koko homma :( Mut jos kuitenkin viel, sitä odotellessa ;)
Surullinen... :(
Senjaliini
4363
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei! Olen vähän samanlaisessa tilanteessa kun sinä, voimia ja kyllä se siitä (niin minäkin ajattelen) !!
Aika parantaa haavoja, alku on tietysti pahinta. Itselläni on ollut kolme keskenmenoa ja yksi kohdun ulkopuolinen ja alkaa näyttää siltä, ettemme lasta saa. Silti en ole epätoivoinen, elämässäni on paljon hyvää ja olen kiitollinen siitä.
Valitettavasti suuri osa alkaneista raskauksista keskeytyy, suuri osa niin alkuvaiheessa, niin ettei nainen edes ehdi huomata olevansa raskaana. Älä syytä itseäsi keskenmenosta, vaikka olisit menyt aiemmin, ei lääkäri olisi voinut auttaa. Jos raaskaus on alkuveiheessa menossa kesken, ei sitä voi estää. Alkuraskauden km johtuu useinmiten kromosomihäiriöstä tai pahasta epämuodostumasta, ei siitä mitä nainen on tehnyt tai jättänyt tekemättä.
Alkuun pahoittelut tilanteestasi :-( Itselläni on takana viiden vuoden lapsettomuus, rankat hoidot ja niiden avulla saatu tyttövauva.
Tekstiäsi lukiessa tuli mieleen, että onko sinua/miestäsi tarkemmin tutkittu. Joskus esimerkiksi alhaiset keltarauhashormonit saattavat aiheuttaa sen, että alkanut raskaus ei jatku. Itselleni määrättiin alkuun aivan vääriä lääkkeitä, joita vetelin ihan turhaan vuoden päivät raskauden toivossa. Vasta kun lähdimme lapsettomuushoitoja tekevälle klinikalle, lapsettomuuden syy alkoi selvitä ja oikeilla hoidolla raskauskin sitten sai alkunsa. Neuvoni on siis, että menkää kunnon lääkärille! Voimia sinulle! Yritä ajatella, että sinulla onneksi on jo ihana tytär äläkä jää tähän elämäntilanteeseen makaamaan. Elämä jatkuu lapsen saamisen vaikeuksista huolimatta eikä elettyjä päivä saa enää takaisin.
Tarinasi on hyvin samankaltainen omani kanssa. Mieheni kanssa halusimme ison perheen. Unelmoimme neljästä lapsesta ja "suunnitelmamme" (voi kuinka naivilta se nyt kuulostaa) oli saada ensin kaksi ja kun vähän kasvavat niin sitten toiset kaksi. Siis alkoi yritys... ja pettyminen kuukausi toisensa jälkeen. Hakeuduimme tutkimuksiin n. puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Perustutkimukset ehdittiin tehdä ja hoitojen aloittamista harkittiin, kun huomasin olevani raskaana. Luoja sitä onnea. Raskaus sujui ok ja meille syntyi ihana pieni poika.
Toista lasta aloimme yrittää kun esikoinen oli n. 6kk ikäinen. Ajattelin, että kun yksi on saatu niin tuleehan se toinenkin sitten, vaan eipä tullutkaan. Sitkeästi uskoin sen kakkosen kyllä saapuvan, olihan esikoista edeltävissä tutkimuksissa todettu minun ovuloivan, kaikki tiet oli auki ja jne. Miehellä oli hyviä siittiöitä, jotka liikkuivat ja olivat kaikin puolin normaaleja. Mutta neljän vuoden yrittämisen jälkeen hakeuiduimme uudestaan hoitoon. Alkuun aloitettiin inseminaatioilla ja kun tuloksia ei tullut jatkettiin ivf hoitoon. Kunnes taas huomasin olevani raskaana, sponttaanisti.
Sitä riemua ei tosin kauaa kestänyt. Viikolla 6 aloin tihkutella niukasti. Se jatkui ja reilun viikon kuluttua vuosin jo runsaasti. Alkio näkyi kohdussa mutta koskaan ei sykettä. Kaavinta tehtiin viikolla 8. En tiedä olenko elämää koskaan muilloin kokenut yhtä epäoikeudenmukaiseksi kun silloin. Vihdoin ja viimein raskaana ja kesken menee.
Esikoinen kasvoi, hoitoja jatkettiin. Kasvatettiin soluja, punktoitiin ja alkioita siirrettiin... mutta ei raskautta. Pikkuhiljaa huomasi luopuvansa usean lapsen unelmasta ja alkavansa miettiä vaihtoehtoja. Meillä oli yksi aivan ihana ja terve lapsi. Riittäkö se vai yritämmekö saada lasta muita reittejä. Muutamien vuosien ajan otimme asioista hiljalleen selvää; adoptiosta ja sijaisvanhemmuudesta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Nyt meillä on oman lähes teini-ikäisen biologisen poikamme lisäksi kaksi sijoitettua lasta; poika ja tyttö. Molemmat pienenä meille tulleita ja kummankaan kohdalla ei ole mitään riskiä siitä, että palaisivat syntymäkotiinsa. Saimme siis lopultakin sen monilapsisen perheen, vaikkakin eri tavalla kun nuorina haaveilimme.
Tsemppiä siis sinulle. Aika tekee tehtävänsä ja muitakin vaihtoehtoja on kuin oma biologinen lapsi.