Taitaa olla vähän tabu aihe ja vähintäänkin omituisella palstalla, mutta ajattelin, että täältä saattaisi kuitenkin löytyä joku asiasta jotakin ajatteleva/tietävä.
Olen itse lapsellinen ja aina halunnut lapsia. Hyvä ystäväni on kuitenkin ihminen, joka vakavissaan pohtii sitä, ettei välttämättä hankkisi lapsia koskaan. Mutta lapsen/lasten hankkiminen on myös edelleen vaihtoehto. En kykene antamaan hänelle oikein varteen otettavaa vertaistukea, koska minulle lasten hankkiminen tavalla tai toisella on aina ollut itsestäänselvyys.
Ystäväni pohtii mm. sitä, minkälainen äiti hänestä tulisi, mutta isolta osin ajatukset kiinnittyvät myös siihen, että tulisiko lapsen hankkimista sitten kuitenkin kaduttua. Lapsi kun tunnetusti vie sitä aikaa ja riippumattomuutta, määrää pitkään tahdin jne. Ja jos lapsi olisikin vaikea, vammainen, perisi vanhempien/suvun huonot ominaisuudet/sairaudet tms. Nämä ajatukset ovat minusta normaaleja, jos kohta ainakin Suomessa tällaiset keskustelut usein vaietaan kuoliaiksi ennen kuin niitä on edes otettu esiin. Tämä on minusta sääli. Koen itse olevani keskusteluumme jotenkin vajavainen, koska olen ikään kuin ohittanut nämä pohdinnat aikoinaan aika kevyesti ja nyt koen olevani vajaa siitä keskustelemaan, koska lapset on jo hankittu ja en heistä suin surminkaan luopuisi, vaikka ovat villejä ja kovatahtoisia, ei-niin-helppoja-lapsia :)
Onko niin, että lapsen hankkiminen kuittaa aina kaikki epäilyt eikä vanhempi koskaan päädy ajatukseen, että olisi pitänyt jättää tekemättä? Onko teistä/tuntemistanne ihmisistä joku myöntänyt joskus, että valitsisi lapsettoman elämän, jos voisi valita uudelleen? Tiedän toki, että kaikilla kai sellainen ajatus joskus vilahtaa mielessä, että mitä tulikaan tehtyä, kun vielä tuon viimeisen tuohon otti, mutta tarkoitan sitä ajatusta enemmän pysyvänluonteisena, että olisi pitänyt jättää hankkimatta kokonaan.
Tämän EI ole tarkoitus olla provo, joten älköön kukaan vaivautuko sättimään, vaikka en ehkä osannut ilmaista ajatuksiani riittävän selkeästi.
Olen itse lapsellinen ja aina halunnut lapsia. Hyvä ystäväni on kuitenkin ihminen, joka vakavissaan pohtii sitä, ettei välttämättä hankkisi lapsia koskaan. Mutta lapsen/lasten hankkiminen on myös edelleen vaihtoehto. En kykene antamaan hänelle oikein varteen otettavaa vertaistukea, koska minulle lasten hankkiminen tavalla tai toisella on aina ollut itsestäänselvyys.
Ystäväni pohtii mm. sitä, minkälainen äiti hänestä tulisi, mutta isolta osin ajatukset kiinnittyvät myös siihen, että tulisiko lapsen hankkimista sitten kuitenkin kaduttua. Lapsi kun tunnetusti vie sitä aikaa ja riippumattomuutta, määrää pitkään tahdin jne. Ja jos lapsi olisikin vaikea, vammainen, perisi vanhempien/suvun huonot ominaisuudet/sairaudet tms. Nämä ajatukset ovat minusta normaaleja, jos kohta ainakin Suomessa tällaiset keskustelut usein vaietaan kuoliaiksi ennen kuin niitä on edes otettu esiin. Tämä on minusta sääli. Koen itse olevani keskusteluumme jotenkin vajavainen, koska olen ikään kuin ohittanut nämä pohdinnat aikoinaan aika kevyesti ja nyt koen olevani vajaa siitä keskustelemaan, koska lapset on jo hankittu ja en heistä suin surminkaan luopuisi, vaikka ovat villejä ja kovatahtoisia, ei-niin-helppoja-lapsia :)
Onko niin, että lapsen hankkiminen kuittaa aina kaikki epäilyt eikä vanhempi koskaan päädy ajatukseen, että olisi pitänyt jättää tekemättä? Onko teistä/tuntemistanne ihmisistä joku myöntänyt joskus, että valitsisi lapsettoman elämän, jos voisi valita uudelleen? Tiedän toki, että kaikilla kai sellainen ajatus joskus vilahtaa mielessä, että mitä tulikaan tehtyä, kun vielä tuon viimeisen tuohon otti, mutta tarkoitan sitä ajatusta enemmän pysyvänluonteisena, että olisi pitänyt jättää hankkimatta kokonaan.
Tämän EI ole tarkoitus olla provo, joten älköön kukaan vaivautuko sättimään, vaikka en ehkä osannut ilmaista ajatuksiani riittävän selkeästi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei! Itselläni on hoidoilla tehty lapsi, oikein vaikeimman kautta, ei todellakaan tyyliin "ekasta inssistä raskaaksi". Minulle on myös ollut aina päivänselvää, että haluan lapsia, enkä tosiaan minäkään koskaan kertaakaan pysähtynyt miettimään noita teemoja, joita kirjoituksessasi avaat. Ei ole ollut tarvetta. Minulle on aina ollut päivänselvää, että haluan lapsia, jos niitä vain minulle suodaan ja oli lapsi millainen tahansa, hän on tervetullut ja rakas.
Mutta myös minulla on ystävä, joka miettii samoja asioita, kuin sinun ystäväsi. Itse asiassa kuulostaa aivan siltä, kuin kirjoittaisit suoraan ystävästäni :) Minun on todella vaikea ymmärtää häntä. Mieleni tekisi ravistella häntä ja sanoa, että herää, kohta on myöhäistä enää edes miettiä koko asiaa, koska ikää tulee koko ajan lisää! En ymmärrä, mitä hän pelkää, aivan varmasti hänestä tulisi hyvä äiti. Itse pidän täysin selvänä asiana, että hän tulee myöhemmin katumaan sitä, että lapset jäivät tekemättä. Tai tarkemmin sanottuna -- ettei edes yrittänyt (eihän sitä tiedä, saisiko hän lasta vaikka yrittäisi, sen me jokainen tällä palstalla ymmärrämme). Mutta mistäs minä oikeasti tiedän! Todellisuudessa hän varmaan tuntee itse itsensä paremmin ja saattaa elää aivan onnellisen elämän ilman lapsia.
Mutta varsinaiseen kysymykseesi. Kysyt, "Onko teistä/tuntemistanne ihmisistä joku myöntänyt joskus, että valitsisi lapsettoman elämän, jos voisi valita uudelleen?" Lähipiirissäni on 3 naista, jotka ovat päättäneet jättää lapsensa ja jatkaa elämäänsä ilman heitä. Kyllä, he ovat hyljänneet lapsensa, kääntäneet heille selkänsä ja jatkaneet elämäänsä ilman heitä. Eikö tämä ole juuri sitä, että "valitsisi lapsettoman elämän, jos voisi valita uudelleen" ? No, toisaalta, kaikilla näillä ovat olleet päihteet mukana kuvioissa (isossa mittakaavassa) ja niin vaikeaa, kuin lasten elämä onkin ollut äidin hylkäämisen jälkeen, on äidin päätös saattanut loppujen lopuksi olla myös lasten parhaaksi.
No, tuo nyt ei ehkä ollut sellainen esimerkki, jota hait takaa, mutta pakko oli tuoda ilmi tämäkin puoli. Enpä oikeasti usko, että "terve" äiti, siis sellainen, jolla ei ole päihde- tai mielenterveysongelmia, voisi oikeasti olla sitä mieltä, että "olisi pitänyt jättää lapset tekemättä".
Itse pohdin aikanaan juuri noita kysymyksiä, joita ystäväsi nyt. Sitten yhtenä päivänä se vaan iski, se vahva tunne, että minä haluan lapsen. Eli ystäväsi löytää kyllä sen ratkaisunsa. Sinä et varmaan voi tehdä muuta kuin antaa hänen ajatella ääneen ja kuunnella. Itselläni pohdintoihin vaikutti varmasti se, että omassa lapsuuden perheessäni yksi sisaruksistani oli sairas ja suurimmaksi osaksi laitoshoidossa. Elämä perheessä, jossa on sairas tai vammainen lapsi, ei tosiaankaan ole pelkästään rikastuttava kokemus. Nyt olisin itse kuitenkin valmis sen riskin ottamaan. Valitettavasti meille ei sitä lasta tullut, kun "lupa annettiin" vaan nyt ollaan miettimässä lapsettomuushoitoja tai adoptiota. Välillä kyllä käy mielessä, että kunpa en olisi ikinä alkanut toivoa lasta, olisin säästynyt tältä tuskalta.
En itse ole kuullut kenenkään äidin sanovan, että kunpa olisi nuo lapset jääneet tekemättä.