TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA

”Kekkosen käännöksestä”

Sodan jatkuessa Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Tästä kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan.

Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.

Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.

Kaikki pätevät historioitsijat pitävät tuota Ribbentrop-sopimusta erittäin merkityksellisenä siksi, että sen kautta saamamme apu oli ratkaiseva vihollisen suurhyökkäyksen pysäyttämiseksi, jonka jälkeen pääsimme verrattain hyvistä asemista rauhantekoon. Sopimuksella saimme Saksalta sotilasapuna, mm. uhrautuvasti taistelleen lento-osasto Kuhlmeyn ja vähän muitakin apujoukkoja, ensimmäiset panssarinyrkkimme ja –kauhumme ja paljon muita aseita ja ammuksia. Saimme myös merkittävää elintarvikeapua, mm. viljalähetyksiä.
Sopimuksen allekirjoittaminen yksin oli Rydiltä sankariteko. Hän uhrasi itsensä, jotta isänmaa pelastuisi. Ja kun sopimus oli täyttänyt tarkoituksensa, se mitätöityi Rydin jätettyä paikkansa ja Mannerheimin nimitettyä Hackzellin hallituksen Rydin nimittämän Linkomiehen hallituksen tilalle.

Jos Kekkonen ei tuon sopimuksen luonnetta ja merkitystä tajunnut, hän oli todella ulkona tilanteesta tai sitten tyhmä. Kun kumpikaan ei ole uskottavaa, Kekkonen vastusti sitä härskisti, Suomen kohtalosta välittämättä, vain rakentaakseen näin itselleen kulissin, turvatakseen selustansa vastaisen varalle. Tätä näkemystä tukee se, että Kekkosen ”alter ego” Juhani Suomi kommentoi sopimusta tiiliskivikirjassaan ”Myrrysmies” vain kolmessa kappaleessa. Muiden historiantutkijoiden ylistämää Rydin henkilökohtaista uhrautumista ja sopimuksen perusteella saadun avun merkitystä mitenkään noteeraamatta Suomi kääntää teon lopuksi negatiiviseksi näin: ”Näin Hitlerin Saksa oli saanut aikaan kauan tavoittelemansa poliittisen sopimuksen Suomen kanssa. Suomen erillissotateesiltä oli lopullisesti pudonnut pohja”.

Nythän näkyy joku nuori tutkija, Markku Jokisipilä nimeltään, haluavan päästä julkisuuteen väitöskirjallaan, jossa hän koettaa todistaa, että Ribbentropin ja Rydin sopimukselle ei ollut pakkoa. Hän näkyy tukeutuvan saksalaiseen aineistoon, jossa Ribbentrop ei tietenkään tuota totuutta korostanut, kun hän halusi esitellä sopimuksen esimiehelleen Hitlerille omana voittonaan, eli että hän oli onnistunut taivuttamaan tuohon asti itsepäisesti omaa sotaansa käyneen Suomen Saksan sopimuskumppaniksi. Luulen, että tuo tutkija saa vastaansa merkittävät historiantutkijamme.

Vuonna 1945 asetettiin tohtori Eirik Hornborgin johdolla toiminut komitea tutkimaan vuosien 1938-44 ulkopolitiikkaame. Komitea antoi varsin pätevän selonteon, jossa käsiteltiin myös tuota Ribbentrop-sopimusta ja kiinnitettiin huomiota sillä saavutettuihin tuloksiin. Komitean selvitys annettiin julkisuuteen kaikesta myönteisestä riisuttuna. Selvityksen takana oli itse pääministeri Paasikivi, joka Linkomiehen mielestä näin tahrasi itsensä lähtemättömästi. Linkomies kuitenkin toteaa, että ”selostuksen, joka tällä tapaa oli väärentänyt julkiseksi tarkoitetun asiakirjan, lienee alkujaan laatinut silloinen oikeusministeri Kekkonen. Karkeampaa virallista petosta ei Suomessa varmastikaan ole koskaan tehty”.

Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.

Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä.

Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.

Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.

Kekkosen äkillinen ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi. Uudessa Testamentissa kerrotaan tuo Paavalin kääntymyksen syy, sokeuttava valonväläys Damaskoksen tiellä, jossakin Golanilla, ja taivaasta kuulunut ääni ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Mikä oli tuo valonväläys ja ääni, joka käännytti Urho Kekkosen? Toistaiseksi sitä voidaan vain arvailla. Tuota aikaa eläneet muut poliitikot eivät sitä ymmärtäneet.

Kekkosen itse on ollut melko niukkasanainen selityksissään. Ainoaksi syyksi hän kuten Juhani Suomi ja monet muut ovat kertoneet Kekkosen huolen Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emissaari Aladar Paasonen oli syksyllä 1942 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä. Ei Kekkonen paremmin kuin moni muukaan hyväksynyt tuota näkemystä. Päinvastoin monet, en ole varma oliko Kekkonen heidän joukossaan, vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim.

Minä uskon, että Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Hän kuuli sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinut tapetaan”. Minä luulen, että tuo huomio jopa siirsi hänen huolensa Suomen kohtalosta taka-alalle. Eiväthän nuo huolenaiheet maan kohtalosta ja omasta kohtalosta olleet ristiriidassa keskenään Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme. Pitivätkö myös Neuvostoliiton johtajat häntä sellaisena? Eivät varmaan. He hyvin tiesivät, millainen Kekkonen oli ollut vuoteen 1943 saakka. Ei sellaista annettu anteeksi kenellekään, eikä olisi annettu Kekkosellekaan hänen kauniiden silmiensä ja kiharan tukkansa vuoksi.

Miksi Kekkonen sai heiltä synninpäästön? Miksi Neuvostoliiton johtajat halusivat talvisodan alla rauhantahtoisena ja –uskoisena esiintyneen Väinö Tannerin ennen muita sotasyylliseksi. Sanoihan Zdanov, että ”oikeudenkäynti ilman Tanneria on juna ilman kuljettajaa”. Tähän on vastannut ”mielipidepankki” juttuani kommentoidessaan näin: ”Tannerin epäsuosioon minusta ilmeiset syynsä. Hän oli revisionisti, joka erehtyi vielä mainostamaan Stalinin ja Molotovin tavatessaan menshevikkisyyttänsä. Tanner oli kommunistien silmissä pahimman luokan luokkapetturi. Lisäksi hän osallistui hallituksessa päätöksiin, joissa NL:n aluevaatimukset torpedoitiin. Tanneria pidettiin tässä keskeisenä henkilönä, olihan hän ollut Moskovassa neuvottelemassa asiasta. Sen jälkeen Tanner toimi ulkoministerinä eli hyvin keskeisessä asemassa. Liittoutuminen Saksan kanssa meni osaltaan Tannerin piikkiin. Tämä oli Moskovan silmissä anteeksiantamatonta toimintaa”.

No, tottahan tuo ”mielipidepankin” esittämä on. Ehkäpä Kekkosen pelastus oli se, että hän ei ollut sodan aikana Tannerin lailla keskeisessä asemassa hallituksessamme, vaikka kyllä hänkin oli osaltaan torpedoimassa Neuvostoliiton aluevaatimuksia, sillä hänhän oli Viipurin läänistä valittu kansanedustaja ja omisti Paarmakallion tilan alueella, joka olisi joutunut entistä vaaranalaisempaan asemaan, jos Neuvostoliiton vaatimuksiin olisi suostuttu.

Mutta miksi Kekkosta kauemmin ns. rauhanoppositiossa vaikuttanut Fagerholm oli uransa loppuun saakka epäluotettava NL:n silmissä? Siksikö, että hän Tannerin tavoin oli sosialidemokraatti ja siis sosialismin luopio NL:n mielestä? Mutta jos ajattelemme järjellä ja johdonmukaisesti, Kekkosen olisi pitänyt kuitenkin olla Fagerholmia pahempi Neuvostoliittolaisten silmissä. Hän oli vapaussodassa punikkeja vastaan taistellut valkobandiitti, toiminut teloitusryhmän johtajanakin. Ja talvisodan aikana ja pitkälle jatkosodankin kestäessä Kekkonen oli kiihkeä sotapoliitikko, mitä Fagerholm ei ollut koskaan. Ja Fagerholm oli ns. rauhanopposition alkuperäisjäsen, Kekkonen vasta ”myöhempien aikojen herännäinen”. Miksi Kekkosen menneisyys, hänen veriruskeat syntinsä unohdettiin? Mitä hän teki niistä armahduksen saadakseen? Juuri tässä on se suuri salaisuus, mikä odottaa löytäjäänsä.

Nimimerkki ”mielipidepankin” erän kommentti aikaisempaan kirjoitukseeni on mielestäni niin hyvä, että laitan sen tähän sellaisenaan:

”Kekkosen muodonmuutos on valtaisa. Ylikankaan teoriahan on se, että Moskova loi Kekkosen uudestaan. Se lupasi vallan sille, joka ei sitä muuten ehkä saisi. Kekkonen tunnettiin erittäin vallanhimoisena pyrkyrinä. Kekkonen jäi tästä kiitollisuuden velkaan. Näin käy, kun saa palkkioviran vähän ansiottaan, muiden antamana. Kekkonen oli vallanhimossaan valmis myymään aatteensa ja vaikka äitinsä. Jollei Moskova olisi antanut Kekkoselle esikoisoikeuksia, suositut demarit (asevelisosialistit) olisivat ottaneet maan ykköspuolueen aseman. Fagerholm hävisi tärkeän vaalin ja Kekkonen alkoi aktiivisesti hajottaa demaripuoluetta. Sellainen hajota ja hallitse taktiikka yhdistettynä ulkopoliittisen itäkortin käyttöön sopivana uhkana takasi Kekkoselle suuren vallan ja nosti siinä ohessa hovipuolue Maalaisliiton aseman suuremmaksi kuin parlamentaarinen valtuutus olisi antanut myöten. Osittain tämä tuon ajan häikäilemätön poliittinen kulttuuri on edelleen rasittamassa Keskustapuoluetta. Kepu pettää aina puheet juontavat juurensa jo noihin K-linjan aikoihin.”

Seuraavassa jutussa käsittelen sitä, miten Kekkosesta tuli presidentti. Nuokaan vaiheet eivät ole vailla jännitystä ja mitä ihmeellisimpiä kuvioita!

K.K.Korhonen

Miten Kekkosesta tuli presidentti?

Kun Urho Kekkonen oli luopunut entisistä aatteistaan ja entisten kaveriensa pettymykseksi ruvennut kaveeraamaan aikaisemmin suuresti inhoamansa vihollisensa kanssa, oli hän jo tuolloin pelastanut oman nahkansa, mutta ei vielä päässyt kovinkaan pitkälle poliittisissa tavoitteissaan. Toki hän oli ollut jo monen hallituksen johdossa ja ulkopolitiikassa häntä pidettiin presidentti Paasikiven luottomiehenä, mutta erittäin kiistelty henkilö hän edelleen oli. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon vastustusta.

Mutta Kekkonen tähtäsi korkeammalle kuin puolueensa kiistattomaksi johtajaksi. Vain presidentin asema oli nyt kyllin korkea hänen kunnianhimolleen, mikä oli aikaisemmin suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi. Älykkäänä miehenä hän tajusi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä – syistä, jota me emme tiedä, mutta Kekkonen itse varmaan tiesi – voisivat auttaa häntä pääsemään tuohon asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.

Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.

Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.

Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.

Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Silti vielä kesällä 1955 oli Maalaisliitossa Kalliokosken presidenttiehdokkuudella suurempi kannatus kuin Kekkosella. Silloin Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja.
Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.

Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana.

Vaikka Santeri Alkio oli kuollut jo 1930, hänen nimeensä vannottiin yhä Maalaisliiton aatteellisesta perinnöstä puhuttaessa. Kekkosen vaaliorganisaatio teki kaikkensa saadakseen nuo perinnönvaalijat taakseen. Kekkonen rupesi esiintymään tilaisuuksissa, joita hän oli aikaisemmin vierastanut ja pitämään niissä sellaisia puheita, joita häneltä ei ollut aikaisemmin kuultu. Mainos Matti Oy rupesi jopa kannattamaan MNL:n suvijuhlilla Laihialla virinnyttä Alkion patsashanketta, mutta sai nuivan vastaanoton hankkeen puuhamiehiltä. MNL:n kymmenvuotisjuhlatoimikuntaan kuuluneet Paavo Alkio, Lars Björkenheim, Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo ja E.M.Tarkkanen olivat kaavailleet juhlapuhujaksi puheenjohtaja V.J.Sukselaista tai MNL:n entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista. Kun kävi ilmi, että juhlapuhujaksi tulee Kekkonen, he erosivat toimikunnasta.

Kun Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli kääntynyt presidenttiasiassa Kekkosen kannattajaksi kirjoitti Lahdensuo hänelle: ”Täytyykö päätellä, että sinä näin olet harkinnut ja hyväksynyt kekkoslaisen moraalin, vieläpä asettunut sitä suojelemaan? Katsos, sekin on mahdollista, että karvaaksi totuudeksi jää: minkä Alkio rakensi, sen Leinonen löi hajalle.”

Maalaisliiton oikeistovoimat – aikaisemmin muiden ”alkiolaisten” tavoin puolueensa radikaaliin vasemmistoon aiemmin luettu Kalliokoskikin kuului nyt niihin – yrittivät vielä katkaista Kekkosen kuningastien. Tietoa hotelli Kämpin kabinettitiloissa tapahtuneesta Kekkosen ja Ranskan lähettiläämme Tauno Jalannin tappelusta levitettiin laajalle. Samoin levitettiin ahkerasti tietoa Kekkosen juopottelusta ja naisseikkailuista, joista leskirouva Ann-Marie Snellmanin kanssa kauan jatkunutta ”muhinointia” pidettiin maalle vaarallisena siksi, että tuon amerikkalaisen tietotoimiston edustajana Suomessa toimivan naisen uskottiin oleva kansainvälinen vakooja.

Kalliokosken kannattajat uskoivat ehdokkaansa olevan vahvoilla Kekkosta vastaan. Mielipidemittaukset – joita jo tuolloin hieman harrastettiin – osoittivat moraaliltaan nuhteettomalla Kalliokoskella olevan Maalaisliitossa suuremman kannatuksen kuin Kekkosella. Kalliokosken mahdollisuuksia pidettiin hyvinä siksikin, että tältä puuttuivat vihamiehet, joita Kekkosella riitti sekä omissa että muiden joukoissa. Maalaisliiton johtomiehistä mm. Tarkkanen ja Isohanni olivat täysin vakuuttuneita, että Kekkonen ei selviydy voittajaksi ehdokasasettelussa, ja he totesivat, että ”Maalaisliiton puhdistustoiminta alkaa presidentinvaalien jälkeen”.

Mutta Kalliokosken tukijoukkojen toiminta oli aatteellisuudessaan harrastelijamaista Kekkosen tukijoukkojen toimintaan verrattuna. Heiltä puuttui osaavia ihmisiä, mutta myös rahaa. Taitava Korsimo operoi asioita niin, että syksyllä 1955 Kekkonen oli Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas, vaikka soraääniä mm. Kalliokosken puolesta kuului yhä. Kun Maalaisliitto sitten valitsi maakunnissa presidentin valitsijamiehiä, tuohon joukkoon kuului Pohjois-Karjalassa myös sodanaikainen ministeri Antti Kukkonen, mutta hän ei suostunut sitoutumaan siihen, että hän äänestäisi Kekkosta valitsijamiesten kokouksessa. Etelä-Hämeen piirijärjestö halusi lähettää ehdokkaat vaaleihin pelkästään Maalaisliiton vaaliliittona, mutta Korsimo sai kutsutuksi koolle uuden piirikokouksen, joka Korsimon tiukassa valvonnassa rupesi asettamaan ehdokkaita Urho Kekkosen vaaliliitolle.

Ja loppu on tunnettua historiaa. Kekkonen voitti sitten presidentin vaalien toisessa äänestyksessä sosialidemokraattien Fagerholmin yhdellä äänellä. Ennakkoasetelmat edellyttivät Fagerholmille yhtä niukkaa voittoa. Yhä arvuutellaan, kuka tuo Kekkosta äänestänyt luopio demarileirissä oli ja miksi hän niin äänesti. Ostettiinko hänet ja millä? Olisi hyvä, jos tähänkin saataisiin joskus vastaus.

Seuraavaksi tarkastelen Kekkosta presidenttinä. Teen näin kolmessa seuraavassa osassa. Tuo ajanjakso – Kekkosen 25-vuotinen kausi presidenttinä – on merkittävin sekä hänen omassa elämässään ja varsinkin maamme kannalta.
   
K.K.Korhonen

Kekkonen presidenttinä I

Kun Urho Kekkonen oli päässyt maaliskuussa 1956 presidentiksi äärimmäisen niukalla voitolla Fagerholmista, hänen asemansa ei ollut mitenkään vahva, pikemmin päinvastoin. Samoihin aikoihin tapahtui asioita, joista Kekkosen kannattajat yrittivät saada myötätuulta suosikkinsa purjeisiin, mutta tapahtui myös asioita, jotka puhalsivat vastaisesti.

Neuvostoliitto oli palauttanut 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen meille jo runsaan 10 vuoden jälkeen tammikuussa 1956. Kekkosen kannattajat selittivät sen Kekkosen ansioksi, huomenlahjaksi uudelle presidentille. Uskottavampaa olisi ollut pitää sitä läksiäislahjana Paasikivelle, millaiseksi Neuvostoliittokin antoi sen ymmärtää. Tosiasiassa NL luopui Porkkalasta, kun sotilaallinen painopiste Itämerellä oli siirtynyt meren eteläosiin ja Tanskan salmiin ja aseteknologian kehityksen myötä se kävi tarpeettomaksi myös Suomenlahden sulkemiseksi. Oli aivan liian kallista pitää 40 000 miehen tukikohtaa hankalien huoltoyhteyksien päässä vain ”lipunnäyttönä”.

Todellisemman ja varsinkin työväen tunteita ilmaisevan ”huomenlahjan” Kekkonen kuitenkin sai. Välittömästi presidentinvaalin jälkeen alkoi nimittäin hänen alkutaivaltaan kuten myös kansalaisten elämää koetellut yleislakko.

Presidenttiytensä alkuaikoina Kekkonen oli kahden tulen välissä. Arvostelua tuli sekä oikealta että vasemmalta. Kekkosen neuvostomyönteisyyttä arvosteltiin varsin räväkästi; tuolloin vielä uskallettiin niin tehdä, muutamia vuosia myöhemmin se ei olisi tullut kysymykseenkään. Työmarkkinat pysyivät levottomina ja lakot toistuivat. Työttömyys ei kuitenkaan suuremmin vaivannut. Melko alkukantainen teollisuus oli hyvin työvoimavaltaista, virastoissa sekä kaupan ja muiden palvelujen piirissä oli nykyistä paljon enemmän työpaikkoja. Maaseutua pidettiin asuttuna tukemalla sodan jälkeen asutustilojen myötä syntynyttä pientilavaltaista maataloutta tukiaisilla, ja metsätyöt tarjosivat työtä maaseudun tilattomalle väestölle.

Silti työtä ei riittänyt kotiseudulla kaikille ja alkoi muuttoliike asutuskeskuksiin. Myös pian massiiviseksi muuttunut muutto Ruotsiin käynnistyi. Tällaisen maan kannalta kielteisen kehityksen suunnan muuttamiseksi Kekkosella enempää kuin muillakaan ei ollut keinoja. Kekkosella riitti edelleen muitakin vaikeuksia sisäpolitiikassa.
Kekkosen ja Maalaisliiton toisen vahvan miehen Veikko Vennamon välit olivat jo aiemmin kärjistyneet heidän maatalouspoliittisten näkemystensä eroavuudesta. Välit katkesivat lopullisesti, ja Vennamo perusti oman puolueensa Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka sitten vuonna 1966 muuttui Suomen Maaseudun Puolueeksi.

Jälleen lainaan ”mielipidepankin” kommenttia, mikä antaa lisävaloa edellä mainitsemalleni:

”Maalaisliitossahan oli juuri Kekkosen ja Korsimon ajamana syntynyt ajatus tehomaatalouden ja suurtilojen tukemisesta. Tästä kysymyksestä syntyi suuri riita Veikko Vennamon kanssa. Vennamo nimenomaan ajoi pientilavaltaisuutta ja pienten tilojen tukemista, koska tehomaatalous ei hänen näkemyksensä mukaan soveltunut Suomen oloihin. Suomi ei kerta kaikkiaan pärjäisi siinä kilvassa ilman rajua säännöstelyä. Mielestäni Vennamon ennustus oli enemmän kuin oikeaan osunut. Vennamohan syytti useaan otteeseen Maalaisliittoa talonpojan tappolinjasta juuri siksi, että Maalaisliitto suosi tukijärjestelmällään suuria ja keskisuuria tiloja. Tämä johti sittemmin joukkopakoon kaupunkeihin ja Ruotsiin. Ruotsia voimmekin kiittää siitä, ettei syntynyt tuolloin joukkotyöttömyyttä.”

Ulkopolitiikka sen sijaan oli alusta alkaen Kekkosen hallinnassa. Se alkoi saada muotoja, joita saksalaisten lanseeraaman ”finlandisierung”-termin mukaan ruvettiin kutsumaan suomettumiseksi. Tosin Saksassa enempää kuin muuallakaan länsimaissa ei ymmärretty sitä, että 1948 Neuvostoliiton kanssa pakosta solmittu YYA-sopimus sitoi suuresti meidän ulkopolitiikkaamme. Emme kuitenkaan olleet joutuneet samaan asemaan kuin ns. itäblokin maat, joihin kuului myös Tsekkoslovakia, jonka tien Hertta Kuusinen ilmoitti olevan myös meidän tiemme. Tämän tienhän ns. asevelisosialistit sitten katkaisivat siten kuin täällä on aikaisemmin kerrottu.

Paasikivi oli sanonut, että ”meidän on pakko antaa venäläisille periksi monissa asioissa, mutta niin vähän kuin mahdollista eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Pian alettiin huomata, että Kekkosen asenne oli myöntyvämpi. Tätä pidettiin varallisena maallemme.

Kekkosen politiikan arvostelu oli erityisen voimakasta sosialidemokraattisessa puolueessa, jonka johtoon oli 1957 valittu sotasyyllisyysvankeudesta vapautunut Väinö Tanner. Suomen ja NL:n suhteissa 1958-59 tapahtuneen välien viilentymisen johdosta Fagerholmin hallitus joutui eroamaan. Vaikka ns. ”yöpakkaskauden” päättymistä mainostettiin Kekkosen diplomatian taidonnäytteenä, melko yleinen käsitys oli, että välien viilentyminen sekä uudelleen lämpeneminen oli harkittu operaatio Kekkosen hyväksi seuraavia presidentinvaaleja varten.

Varsinkin demarit ja kokoomuslaiset uskoivat, että ”yöpakkaset” olivat Kekkosen tilaustyö. He saivat näkemykselleen tukea myös kansanpuolueen (edistyspuolue oli muuttunut nimeltä 1951) ja ruotsalaisten monilta edustajilta. Näin ajattelevien tarkoituksena oli syrjäyttää Kekkonen vuoden 1962 vaaleissa valitsemalla presidentiksi nuhteettomana tunnettu korkeimman oikeuden eläkkeellä oleva presidentti Olavi Honka. Tuon ”Honka-liiton” vetäjänä toimi SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Myös Maalaisliitossa oli vielä voimissaan vanhakantainen alkiolainen ryhmä, joka näki Kekkosen politiikan maalle vaarallisena. He myös päättivät yhtyä tuohon Honka-liittoon maan pahemmalta pelastaakseen.

Mutta liitto ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle. Väritön ja poliitikkona kokematon Honka ei ollut oikein uskottava vastaehdokas Kekkoselle eikä saanut joukkoja innostumaan. Myös hankkeen alulle panneen SDP:n rivijäsenten keskuudessa häntä vieroksuttiin. Lopullinen niitti hankkeelle tuli, kun Kekkonen sai Neuvostoliiton tuella, ns. ”Novosibirskin lavastuksella” Hongan ilmoittamaan luopuvansa ehdokkuudestaan. Nyt vaaleissa oli vain yksi varteenotettava ehdokas, Kekkonen, joka tuli valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä suurella äänten enemmistöllä (199 ääntä 300:sta) valituksi. Näin oli Kekkonen vahvistanut asemansa lopullisesti, ja tästä alkoi hänen 20 vuotta jatkunut ehdottoman yksinvallan kautensa.

Vallan vahvistumisen myötä Kekkonen sai myös sisäpolitiikan hallintaansa. Se tapahtui niin, että hän otti ulkopolitiikan osaksi sisäpolitiikkaa siten kuin hyvin tiedetään. Tämän jälkeen sisäpolitiikka oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle ja toisarvoinen siihen nähden. Kekkonen itsekin sanoi, että ”jos niistä toisen (ulko- tai sisäpolitiikka) täytyy olla rempallaan, niin olkoon sitten sisäpolitiikka”. Ja näin todella tapahtui, ainakin siinä mielessä, missä demokratioissa on tapana asioita arvottaa.

Kekkonen luokitteli poliittiset toimijat niihin, jotka kelpaavat Neuvostoliitolle, ja niihin jotka eivät kelpaa. Tämä jaottelu ulottui hallintokoneistoon sen koko laajuudelta, huipulta alas asti. Paikkoja siinä saivat vain ”kelvolliset”. Nämä ymmärsivät asemansa oikein. Tämä takasi Kekkoselle myös ehdottoman sisäpoliittisen vallan. Kekkosella oli ylivertainen vaikutusvalta asioihin virallisen valtakoneiston kautta, mutta hän halusi vaikuttaa myös suoraan. Hän kirjoitteli lehdissä nimellään ja nimimerkillä, joista Suomen Kuvalehden ”Liimatainen” lienee tunnetuin. ”Myllykirjeillään” hän pani ruotuun yhteiskunnallisia ja muita vaikuttajiamme.

Hän rakensi määrätietoisesti imagoaan koko kansan presidenttinä. Hän liikkui kansan parissa ja ryysti kahvia teevadilta kainuulaisessa torpassa. Hänen fyysinen kuntonsa kohosi legendaksi, mutta se ei pelottanut perässähiihtäjiä, joiden joukko kasvoi. Myös median hän oli saanut täysin ohjaksiinsa. Kekkosta kritisoivat kirjoitukset lehdissä loppuivat tyystin. Yleisradio oli miehitetty pääjohtajasta alkaen vain hänelle ylistystä suitsuttavilla ”journalisteilla”. Nyt monet kepulaiset puhuvat ”valtamediasta” ja ”Erkon mediasta” tarkoittaen niiden kohtelevan kaltoin Keskustaa. Mitä tapahtuikaan silloin! Sellaista tiedonvälityksen yhdensuuntaistamista esiintyi vain kommunistimaissa ja esiintyy taas nyt Venäjällä.

Kekkosen valta lujittui myös talouselämässä. Ulkomaanvientiä edistettiin toistuvilla devalvaatioilla, mitkä puolestaan kiihdyttivät inflaatiota. Työmarkkinoiden sopimustoiminta rullasi entistä paremmin ja muodolliset palkankorotukset olivat suuria. Inflaatio kuitenkin söi ne nopeasti. Elinkeinorakenne oli jämähtänyt paikalleen, tuottavuus oli huono, kansan elintaso alhainen.

Suomea kuitenkin rakennettiin ennätysvauhtia – oli pakkokin, kun kaupungit kasvoivat maalta muuttavasta väestöstä, jolle piti saata katto pään päälle. Kodin tarvitsijat pantiin pakkosäästämään lainojen saannin edellytyksenä ja se olikin ponnistus inflaation syödessä säästöjä. Ja lainaa saatiin sitten hyvin korkeilla koroilla, 12-15 % korko oli yleinen, mutta inflaatio söi pian isonkin velan pieneksi. Mutta rahaa taskuun tuo kehitys ei tuonut, vaan kansa pysyi varsin köyhänä.

Kekkosen valtaa ei kyennyt horjuttamaan enää mikään. Vuoden 1968 vaaleissa hän oli kaikkien suurten puolueiden yhteisenä ehdokkaana ja sai ensimmäisessä äänestyksessä valitsijamiehiltä 201 ääntä. Noissa vaaleissa ainoana ”piikkinä hänen lihassaan” oli oikeastaan vain entinen puoluetoveri Veikko Vennamo, joka sai huomattavasti suuremman valitsijamiesmäärän, mitä tuolloin muutenkin suurimmillaan olleen puolueensa kannatus olisi edellyttänyt. Kekkosen saama äänimäärä hänen takanaan olleet suuret puolueet huomioon ottaen oli niin alhainen, että hän jo tuolloin ilmoitti, ettei suostu ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa.

Vielä kerran liitän ”mielipidepankin” esittämääni sopivasti täydentävän kommentin: ”Vuoden 1968 presidentinvaalit oli kova pettymys Kekkoselle. Häntä vastaan (muiden valitsijamiesten puolesta) äänesti kolmannes suomalaisista, vaikka vastaehdokkaina oli etukäteen selkeiksi häviäjiksi veikatut Veikko Vennamo ja Matti Virkkunen. Kansa käsittääkseni nimenomaan protestoi näillä äänillään Kekkosta vastaan. Kekkonen tulkitsi myös vaalikampanjan aikaiset tapahtuvat nöyryyttäviksi. Vaali oli valinnasta huolimatta 99% voittoa odottaneelle Kekkoselle niin suuri pettymys, että hän ei suostunut enää kuuden vuoden päästä asettumaan ehdokkaaksi normaaleihin vaaleihin, koska vuosien 1971 ja 1972 eduskuntavaalien perusteella oli odotettavissa vieläkin suurempi nöyryytys.

Niinpä ”seuraavia vaaleja” ei sitten todellakaan pidetty, vaan mentiin poikkeuslakimenettelyyn. Kekkosen valitsemista poikkeuslailla neljänneksi (vajaaksi) kaudeksi 1974-78 ei horjuttanut edes Zavidovo-vuoto lokakuussa 1972. Heikki Ylikangas toteaa kirjassaan ”Käännekohdat Suomen historiassa” tästä näin: ”Vuoto laski julkisuuteen Kekkosen ja Neuvostoliiton johtajien välisistä luottamuksellisista neuvotteluista tietoja, joiden olisi voinut odottaa kääntävän yleistä mielipidettä ja sen myötä kansanedustajien kantoja. Kyseiset tiedot tuntuivat näet vahvistavan oikeiston teesejä, joiden mukaan Kekkonen myi Suomea idässä eli sitoutui maan todellista etua vahingoittaviin sopimuksiin”.

K.K.Korhonen

Kekkonen presidenttinä II

Siitä, että Kekkosen valta perustui Neuvostoliiton tukeen, ei ole pienintäkään epäilystä. Itse asiassa ei voida puhua Neuvostoliiton tuesta, vaan vallasta, jonka käskynhaltijana Kekkonen toimi. Kaikessa tekemisessään Kekkonen otti ensiksi huomioon Neuvostoliiton mielipiteet. Hänelle suhteet Neuvostoliittoon olivat ulkopolitiikan synonyymi. Myös Heikki Ylikangas toteaa edellä mainitussa kirjassaan Kekkosen linjan mutkittelemisesta puhuessaan, että ”Se ei määrännyt idänsuhteitamme, vaan idänsuhteet määräsivät sitä”.

NL määräsi myös sisäpolitiikastamme, mikä oli täysin alisteinen ulkopolitiikalle. Neuvostoliitto oli itse asiassa soluttautunut mukaan myös sisäpoliittiseen päätöksentekoon ylimpien johtajiemme ”kotiryssillä” ja alemmilla tasoilla toimivilla agenteillaan. Samoin oli talouspolitiikkamme laita. Kekkonen johti sitä ulkopolitiikan välityksellä suvereenisti ja hänen suvereenisuutensa perustui Neuvostoliiton tukeen. Kekkosen seurueena hänen Neuvostoliiton matkoillaan oli aina joukko ”punaisia vuorineuvoksia”. Heidän edustamiensa yhtiöiden tuotteille, jotka eivät ehkä olisi kelvanneet länsimarkkinoille, oli itämarkkinoilla aina menekki taattu. Tästä he ymmärsivät olla kiitollisia parhaalle myynninedistäjälleen Urho Kekkoselle.

Kekkosen väistyttyä noille punaisille vuorineuvoksille tuli hätä käteen ja he yrittivät tehdä Ahti Karjalaisesta presidentin. Tässä heillä oli apunaan KGP:n tähtikaartia, joiden tehtävänä oli ennen muuta torpedoida Koiviston mahdollisuudet. Tässä he eivät onnistuneet. Oleg Gordievsky toteaa yhdessä Inna Rogachin kanssa kirjoittamassa kirjassaan ”Sokea peili” sarkastisesti, että ”nyt noita KGP:n miehiä ei palkittu” viitaten tällä siihen, miten kolmelle KGP:n edustajalle ehdotettiin korkeita hallituksen palkintoja, kun heidän erikoistoimenpiteensä olivat johtaneet siihen, että Kekkonen oli valittu Suomen presidentiksi. Tästä hän kertoo kirjassaan enemmänkin.

Oleg Gordievsky oli korkea-arvoinen KGP-mies, myöhemmin myös lännen agentti, joka loikkasi Suomen kautta länteen 1986. Hän on huippuasiantuntija, joka tietää mistä puhuu. Tuo hänen edellä mainittu kirjansa alkaa Gordievskyn itsensä kirjoittamilla alkusanoilla seuraavasti:

”Keskustellessani suomalaisten kanssa olen pannut kummastuksekseni merkille oudon ilmiön: vaikka suomalaiset ovat olleet Neuvostoliiton lähinaapureita, kokeneet tällä vuosisadalla kolme sotilaallista yhteenottoa sen kanssa ja olleet moninaisissa yhteyksissä neuvostoihmisiin ja neuvostoliittolaisiin organisaatioihin, monet suomalaiset ovat tietämättömiä kommunistisen järjestelmän todellisesta olemuksesta ja suhtautuvat siihen naiivisti. He eivät ole tienneet, kuinka laajamittaista on ollut sen maailman demokraattista osaa vastaan harjoittama myyräntyö sekä Suomen vakoileminen ja soluttautuminen suomalaiseen yhteiskuntaan”.

Me tavalliset suomalaiset emme olleet tästä hyvin selvillä, mutta kyllä Kekkonen oli. Mutta hän alistui siihen, minkä Gordievsky edelleen alkusanoissaan toteaa: ”ensi viulua on sodanjälkeisessä Suomessa soitellut KGP. Sen periaatteiden, menetelmien ja mentaliteetin vaikutus Suomeen on ollut todella valtava”. Miksi Kekkonen tähän alistui?

Gordievskyn ja Rogatchin kirja lainaa paljon virallisia neuvostodokumentteja, kuvaa tarkasti ja oikea-aikaisesti tapahtumat, nimeää niihin liittyneet ihmiset – neuvostoliittolaiset ja suomalaiset – ja heidän tekemisensä ja sanomisensa. Tuo yli 500-sivuinen kirja on paikoin järkyttävää luettavaa. Se kertoo KGP:n asiakirjoista, joissa Kekkonen nimetään NL:n vaikuttaja-agentiksi. Kirjassa listataan lukuisia Kekkosen NL:lle suorittamia palveluksia. Kirja nimeää lisäksi monia NL:n lieassa olleita poliitikkojamme. Ahti Karjalaista NL:ssa pidettiin täysin ”omana miehenä”, mutta myös Kalevi Sorsa ja Ulf Sundqvist nimetään NL:lle hyödyllisiksi yhteyshenkilöiksi. Taneli Kekkosesta todetaan: ”Taneli Kekkosta jos ketä voidaan väittää empimättä Neuvostoliiton agentiksi. Diplomaatti- ja tiedustelijapiireissä se oli julkinen salaisuus”.

Gordievsky toteaa: ”Kiistämättä Kekkonen käytti Neuvostoliittoa oman henkilökohtaisen etunsa tavoittelemiseen, niin oman yksilöllisen valtansa säilyttämiseen kuin Maalaisliiton vallan vahvistamiseen”. Kirjassa kerrotaan, miten kenraali Sudoplatov ennen talvisotaa otti Stalinin käskystä yhteyttä Mannerheimiin ”lähestymiskeinoja etsiskellen”. Hän joutui luopumaan tuloksetta. Sekä Sudoplatov että Stalin tunsivat sen jälkeen syvää kunnioitusta Mannerheimia kohtaan. Teksti jatkuu: ”Jos Suomen sodanjälkeisessä historiassa olisi ollut kovuudeltaan Mannerheimin veroisia johtajia, mitään ajatusta suomettumisesta ei olisi Kremlin aivoissa syntynytkään”.

Kirjan enempi esittely ei ole tässä mahdollista eikä tarpeenkaan. Samoja asioita voidaan nyt jo lukea myös monista suomalaistutkijoiden, etenkin Timo Vihavaisen ja Hannu Rautkallion kirjoista. Gordievskyn kirja on kuitenkin sisäpiiritietoa noista asioista.

Siis pehmeyttäänkö ja vain vallassa pysyäkseen ja etuja saadakseen Kekkonen Neuvostoliiton tahtoon niin taipui, sitä palveli ja sen johtajien kanssa kaveerasi? Minun on pakko on taas kysyä: Oliko takana myös jotakin muuta? Kiristettiinkö Kekkosta jollakin? Millä? Näihin kysymyksiin tuo puheena ollut kirjakaan ei anna vastauksia. Toivottavasti ne joskus vielä saamme. Ja mitä Urho Kekkonen koko ajan ajatteli ja tunsi syvällä sydämessään? Sekin olisi mielenkiintoista tietää, mutta voimme vain arvailla.

Luopuiko Kekkonen kaikesta entisestään tehdessään tuon käännöksensä ja ryhdyttyään Neuvostoliiton kuuliaiseksi palvelijaksi? Olisiko sellainen muodonmuutos mahdollinen kenellekään, edes Urho Kekkoselle? Jospa hän sittenkin pysyi sydämessään nuoruuden aikojensa isänmaallisena patrioottina, joka alentui noin vain siksi, että hän näki Suomen edun ja turvallisuuden sitä vaativan. Onhan sekin mahdollista. Mutta olisiko Kekkonen ollut sellainen höppänä, joka ei olisi nähnyt Suomen edun olevan paljon laajemman ja kokolailla toisenlaisen kuin mistä me saimme Neuvostoliiton helmassa nauttia? En oikein jaksa uskoa. Kekkonen liikkui myös länsimaissa ja näki, että siellä olivat asiat monessa suhteessa paremmin kuin meillä.

Vai pelkäsikö hän todella Neuvostoliittoa niin suunnattomasti, kuin mitä esimerkiksi Kalevi Sorsa muistelmissaan kertoi? Pelkäsikö hän, että Neuvostoliitto hyökkäisi taas Suomeen ja häneltä otettaisiin pää pois, ellei hän palvelisi tuota mahtavaa isäntää nöyrästi ja silmänsä paljolta sulkien? Tiedä häntä. Mutta olisiko Neuvostoliitto todella uskaltanut hyökätä Suomeen, ”normalisoida” myös meidät siten kun se teki Unkarille 1956 ja Tsekkoslovakialle 1968? Gordievskyn enempää kuin Viktor Vladimirov ja Juri Derjabinin kirjoissaan antamien todistusten mukaan mitään sellaista suunnitelmaa Neuvostoliitolla ei ollut.

Puolustuslaitos on meillä aina pysynyt ehdottomasti poissa politiikasta ja ammattisotilailta on puoleisiin kuuluminen ollut aina kiellettyä. Näin minkä tahansa puolueen edustama laillinen valtiojohto on aina voinut turvata sotavoiman lojaalisuuteen. Kun jalkaväenkenraali Sakari Simelius jäi eläkkeelle 1965, häneltä avautuneeseen puolustusvoimain komentajan virkaan maalaisliittolainen puolustusministeri Arvo Pentti esitti kenraalimajuri Yrjö Keinosta, jonka Kekkonen virkaan nimitti. Keinonen oli virkaiältään nuorin kenraalimme. Nimitys kävi yli ymmärryksen kaikilta muiltakin kuin kahdeltakymmeneltä ohitetuksi tulleelta vanhemmalta kenraalilta. Pian saatiin tietää, että Keinonen oli joskus everstinä ollessaan ottanut maalaisliiton jäsenkirjan, josta hän asian julkiseksi tultua oli joutunut luopumaan, mutta ei ollut kuitenkaan saanut rangaistusta, mikä tästä lain mukaan olisi pitänyt seurata. Keinosen puoluesympatiat olivat luonnollisesti Kekkosen tiedossa.

Nimityksen poliittisen luonteen selvittyä puolustusvoimien päällystön piirissä kuohui enemmän kuin kertaakaan 1920-luvun alun upseerilakkojen jälkeen. Luutnantti ja sittemmin kapteeni Keinonen oli ollut sodassa urhoollinen komppanian päällikkö ja saanut Mannerheim-ristin (kuten Arvo Penttikin), mutta suurempien joukkojen johtajana rauhanaikana hän oli keskinkertainen ja puolustusvoimien komentajana epäonnistui surkeasti. Kekkonen joutuikin erottamaan suojattinsa vuonna 1969 vajaan neljän vuoden pestin jälkeen ja näin puolustusvoimamme pysyivät ja ovat pysyneet poissa puoluepolitiikasta.

Max Jakobson, joka vuosikymmeniä seurasi Kekkosta läheltä ja oli pitkään yksi hänen luottomiehiään diplomatiassa – mm. Risto Hyvärisen ja Keijo Korhosen ohella – antaa kirjoissaan Kekkosesta hieman ristiriitaisia lausuntoja. Toisaalta hän uskoo Kekkosen aina ajatelleen ennen muuta Suomen asiaa, mutta ei ymmärrä hänen menettelyjään siinä. Hän pitää häpeällisenä sitä, miten Kekkonen alisti lähimpänsä omassa puolueessaan ja teki puolueesta vain valtansa välikappaleen. Hän ei liioin ymmärrä Kekkosen matelevaa nöyryyttä Neuvostoliittoon päin. Tästä johtuenhan Jakobsonista ei tullut YK:n pääsihteeriä, vaikka hänellä olisi ollut koko läntisen maailman tuki. Silti Jakobson ei tällä asialla kovin lyö Kekkosta.

Jakobson myös suorastaan ylistää Kekkosta. Hän kertoo, miten Kekkonen seurasi valppaasti maailman tapahtumia ja luki valtavasti, sekä kirjallisuutta että monien maiden valtalehtiä. Jakobson ihailee Kekkosen älyä ja hänen henkistä kapasiteettiaan, mikä ilmeni mm. hämmästyttävänä kykynä tajuta nopeasti asioista oleellinen. Myös Kekkosen muistia ja monien asioiden samanaikaista hallintaa Jakobson ylistää, mutta kertoo hänkin huomanneen tuon kyvyn rapistumisen Kekkosen viimeisinä presidenttivuosina.

Neuvostoliitto yritti vielä 1970 luvulla kytkeä Suomen entistä lujemmin itseensä mm. esittämällä useaan otteeseen yhteisiä sotaharjoituksia ja painostamalla Suomea puolustusvoimain ase- ja kalustohankinnoissa. Tässä ”kunnostautui” erityisesti Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Vladimir Stepanov ja myös eräät NL:n näkyvät poliitikot ja korkeat sotilashenkilöt. Ahti Karjalainen ja monet muut johtavat poliitikkomme olisivat olleet täysin Neuvostoliiton vietävissä, mutta Urho Kekkonen kiemurteli eroon kerta toisensa jälkeen hänelle asetetuista syöteistä. Hyvänä apunaan hänellä oli puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutela. Tästä kerrotaan Matti Lukkarin kirjoittamassa Sutelan elämäkerrassa. Kekkosen toiminta tässä asiassa myös kertoisi hänessä sittenkin piilleestä aidosta patriootista.

Vaikka 1970-luvulla Neuvostoliitto yritti saada Suomen entistä tiukempaan otteeseensa, silloin kuitenkin tapahtui myös otteesta irtaantumista. Ensimmäisenä merkittävänä tapahtumana voidaan pitää EEC-sopimusta eli liittymistämme vuoden 1974 alusta tuohon Euroopan talousjärjestöön. Kekkosen ansio tässä on kiistaton. Taitavat diplomaattimme tosin tekivät kovan päätyön, mutta Kekkosta tarvittiin takuumieheksi itään päin. Seuraavan vuoden kesällä, elokuussa 1975 Suomi oli muutaman viikon koko maailman uutisten keskipisteenä ETYK:in eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin kokoontuessa Helsingissä. Tämän tapahtuman katsottiin kruunaavan Kekkosen uran, sillä hänen osuuttaan pidettiin merkittävänä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajien saamisessa samaan pöytään yhdessä Euroopan maiden johtajien kanssa.

Seuraavaksi käsittelen vielä Kekkosen pitkää presidenttikautta koettaen paneutua eräisiin sitä luonnehtiviin ilmiöihin, kuten mm. siihen, miten hän sai kaikki merkittävät puolueemme taakseen ja koko median hallintaansa. Koetan tarkastella myös sitä, millaisena Suomen ”puolueettomuus” nähtiin maailmalla.

K.K.Korhonen

Kekkonen presidenttinä III

Kekkosen ”oma puolue” oli siis Maalaisliitto/Keskustapuolue, kuten tiedetään. Sen hän pystyi kaappaamaan hallintaansa siten kuin olen edellä esittänyt. Sen jälkeen tuon puolueen ainoa tosiasiallinen linja oli vain pitää Kekkonen vallassa. Viljami Kalliokoski oli todennut, että ”Urho Kekkosen politiikan ainoa sisältö on Urho Kekkonen”. Nyt puolue ryhtyi palvelemaan tuota politiikkaa. Kaikki entinen ”alkiolaisuus” oli siitä tyystin karissut, eikä se ole siihen enää takaisin palannut.

Mutta ei yhden puolueen hallinta riittänyt Kekkoselle. Vähitellen Kekkonen sai kaikki merkittävimmät puolueemme käsikassaroikseen politiikkansa toteuttamisessa. Tähän päästäkseen hän käytti kaikkia niitä keinoja, joita joku on sanonut tehokkaiksi myös lasten kasvatuksessa, eli uhkailua, lahjontaa ja kiristystä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa on aina ollut ”katto korkealla ja seinät leveällä” (Paasion toteamus) ja sen sisällä on ollut aina erilaisia näkemyksiä, joskus tavoitteistakin, mutta enemmän menettelytavoista. Tuollainen kuuluu demokraattisen sosialismin ja miksei yleensäkin demokraattisten puolueiden luonteeseen. Näin oli jopa Maalaisliitossakin ennen Kekkosen valtaa. Demareissa nuo erilaiset näkemykset olivat varsin selvälinjaisia 1950-luvun alkupuolella. Näitä Kekkonen rupesi käyttämään määrätietoisesti hyväkseen.

Kekkonen innosti SDP:n vasemman laidan miehiä, joille hän lupasi omansa ja Neuvostoliiton siunauksen ja siten mahdollisuuden päästä valtapaikoille. Ja niinpä nuo ”ottopojat” sitten erosivat emopuolueesta muodostaen TPSL:n. SDP oli siten jakautunut kahdeksi eri puolueeksi. Myös ammattiyhdistysliikkeessä tapahtui sama jako. Lupauksensa mukaisesti Kekkonen suosi TPSL:oa, mutta paljon suurempi emopuolue pidettiin täysin paitsiossa valtakunnan politiikasta.

Meistä vanhemmat hyvin muistavat tuon surullisen ajan ja nuoremmatkin ovat voineet siitä jo nyt paljon lukea. Erityisen hyvin asiaa on käsitellyt Lasse Lehtinen väitöskirjassaan. Vuonna 1966 Kekkosen oli pakko päästää sosialidemokraatit pannasta heidän suuren vaalivoittonsa jälkeen. Tuolloin SDP sai 17 lisäedustajaa (38 > 55) lisäksi TPSL 5 (2 > 7), kun Maalaisliitto menetti 4 paikkaa (53 > 49). Rafael Paasio muodosti nyt hallituksen ja SDP:n lähes katkoitta yhtäjaksoisesti jatkunut aika hallituspuolueena alkoi.

Kekkonen ei koskaan saanut Paasiota syömään kädestään eikä Rafu liioin ruvennut kumartelemaan itään päin, mutta hänen seuraajansa Kalevi Sorsan suhteen tapahtui toisin, koska Sorsa sai siten enemmän tarvitsemaansa poliittista painavuutta ja liikkumatilaa myös lännen suuntaan. Myös SDP sai nyt NL:n siunauksen.

Lähes uskomaton tapahtui, kun kiivas Kekkosen vastustaja Väinö Leskinen polvistui Kekkosen eteen ja teki ”canossanmatkan” Moskovaan, jonka jälkeen hän pääsi kauppa- ja teollisuusministeriksi Paasion hallitukseen 1968 ja ulkoministeriksi Karjalaisen hallitukseen 1970 ja Kekkosen viinakassin kantajaksi hänen idänmatkoillaan. Tuo käännös pani kuitenkin entisen asevelisosialistin niin lujille, että hänen ennestäänkin runsas alkoholinkäyttönsä lisääntyi ja sydän petti jo 1972. Leskisellä ei ollut Kekkosen fysiikkaa ja kykyä kestää suuria viinamääriä.

Samaa manipulointia Kekkonen harjoitti myös kokoomukseen nähden. Tietysti sekin tapahtui Neuvostoliiton tahdosta. Kokoomuksen piina oli vielä paljon pitempi kuin SDP:n, eli se oli poissa hallituksista 20 vuotta vuodesta 1966 alkaen. Ei auttanut, vaikka kokoomus oli tullut kiltisti ruotuun Kekkosen eteen pyytämään häntä SDP:n tavoin presidenttiehdokkaakseen, ja Harri Holkeri söi Sorsan tavoin Kekkosen kädestä. Vasta Mauno Koivisto päästi kokoomuksen pannasta, kun vuoden 1987 eduskuntavaaleissa Keskusta kärsi murskatappion ja kokoomus nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi (SDP 56, kok. 53 ja kesk. 40 edustajaa). Tällöin Koivisto mursi Paavo Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin tekemän ”kassakaappisopimuksen” ja nimitti Holkerin hallituksen. Silloin Väyrynen tiedusteli lääkäriltään, että ”voiko vitutukseen kuolla”.

Oli muutamia näkyviäkin poliitikkoja, jotka uskalsivat arvostella Kekkosta koko hänen uransa ajan. Sellainen oli tietenkin Veikko Vennamo. Hänen taakseen ryhmittyi se vähäväkisempi kansanosa, joka ei ollut tyytyväinen elämäänsä Kekkos-Suomessa. Tuota väkeä oli varsin paljon, sillä enimmillään Vennamon SMP:llä oli 18 kansanedustajaa ja Vennamo itse sai 1968 presidentinvaaleissa lähes 20 %:n kannatuksen. Kekkosen pelkoon alistumattomiin kuuluivat myös kokoomuksen Tuure Junnila, ruotsalaisten Georg C Ehrnrooth ja demarien Kaarlo Pitsinki. Kun heitä ei voitu hiljentää, heistä yritettiin tehdä harmittomia valtakunnan pellejä, vaikka he olivat niitä Andersenin sadun lapsia, jotka näkivät, että ”keisarilla ei ole vaatteita”.

Talouspolitiikkamme jatkui jähmeänä Kekkosen kauden loppuun saakka. Devalvaatiot toistuivat määräajoin, inflaatio laukkasi ja palkat eivät pysyneet perässä. Myös elinkeinorakenne pysyi lähes muuttumattomana. Että talouselämämme ylipäätään toimi jotenkuten, perustui paljolti NL:n kauppaan, mistä Kekkonen tietysti on oikeutettu saamaan kiitosta. Työllisyys pysyi hyvänä, kun lähes 300 000 työtöntä oli Kekkosen kauden aikana mennyt Ruotsiin ja talous- ja tuotantoelämämme oli edelleen varsin vanhakantaisena hyvin työvoimavaltaista. Nyt tuntuu suorastaan hupaisalta, että vuonna 1975 Kekkonen ”runnasi” kokoon Miettusen hätätilahallituksen, kun työttömyys maassa oli kohonnut yli 7 %:n! Olisipa nyt tuollainen hätätilanne! No, se ei voi olla, kun työttömyysturva on noista ajoista paljon parantunut ja nyt ei entiseen tapaan oteta vastaan työtä kuin työtä. Hyvää vai huonoa – perusteensa on kummallakin näkökannalla.

Monet muistelevat tuota aikaa kulta-aikana. Oliko se todella sellainen? Mielestäni ei. Ero vielä 1970-luvun lopun ja tämän päivän Suomen välillä on huimaava. Kun kansainvälisessä vertailussa Suomi on nyt maailman kilpailukykyisimpiä maita ja elintasossa Ruotsin tasolla, olimme silloin kummassakin suhteessa hyvin kaukana nykytilanteesta. Kymmenet tuhannet Ruotsiin muuttaneet tavalliset työläiset Volvoineen ja Saabeinen pröystäilivät aina kesäisin entisillä kotiseuduilla Suomessa täkäläisen Lada-kansan ihmeteltävänä. Kun massaturismin synnyttyä tavalliset suomalaiset alkoivat tehdä ensimmäisiä ulkomaanmatkojaan, he tunsivat itsensä kovin köyhiksi tuolloin vielä halvassa Espanjassakin ruotsalaisten ja tanskalaisten hulvatonta menoa katsellessaan. Tänä päivänä tuollaista eroa ei huomaa.

Vaikka yrittäisi kuinka nähdä Kekkosen hyviä puolia presidenttinä ja vaikka miten yrittäisi selittää hänen motiivinsa parhain päin, siitä ei päästä mihinkään, että hänessä oli paljon tuomittavaa, ainakin moraalisessa mielessä enemmän kuin kiitettävää. Parlamentarismia hän ei kunnioittanut pätkääkään ja samaa voidaan sanoa hänen mielenlaadustaan demokratian suhteen. Ns. fair play –henkeä hän osoitti vain silloin, kun se tuotti etua hänelle itselleen ja hänen politiikalleen.

Kekkonen oli täysin häikäilemätön valtapoliitikko. Toista hänen kaltaistaan ei ole ollut itsenäisen Suomen historiassa. Kaikista hänen presidenttikautensa tapahtumista Suomessa saamme joko kiittää tai moittia vain Urho Kekkosta. Hänellä nimittäin oli kaikki valta, ehdoton yksinvalta, jota voidaan verrata vain Stalinin, Hitlerin, Mussolinin tai Francon valtaan maissaan tai tsaarin valtaan vanhalla Venäjällä. Stalinilla, Hitlerillä ja Mussolinilla oli tukenaan ainoan sallitun puolueen muodostama väkivaltakoneisto, Francolla lisäksi kuuliainen armeija. Venäjän tsaareilla oli pajarit ja ortodoksinen kirkko. Kekkosen taustatuki oli Neuvostoliitto kaikessa mahtavuudessaan. Kekkonen sai kansan uskomaan tuon tuen välttämättömyyteen ja näkemään itsensä sen ainoana takuumiehenä.

Pitkän presidenttikautensa loppuun saakka Urho Kekkonen kuunteli Neuvostoliittoa ennen kuin teki yhtäkään merkittävää päätöstään niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Kekkonen säikkyi Neuvostoliiton mahdollisia reaktioita ennen kuin niistä oli nähty merkkiäkään. Silti hän halusi meidän ja maailman uskovan, että hänellä ja Suomella olisi poliittista liikkumisvapautta ja että termi ”suomettuminen” on vain vihamielinen yritys halventaa politiikkaamme.

Tämä nähtiin hyvin 1979 ”juhannuspommiksi” nimetyssä tapauksessa. Suomen Kuvalehden haastattelussa toimittaja Matti Vehviläinen oli tiedustellut Johannes Virolaisen kantaa siihen, miksi kokoomus ei nytkään päässyt hallitukseen. Virolainen oli vastannut tähän rehellisesti, että ”siihen vaikuttivat varmaan yleiset syyt”. Saksan lehdet olivat kommentoineet tätä ja pitäneet sitä esityksenä ”suomettumisesta”. Tämän jälkeen Kekkonen itse lähimpiensä estelyistä huolimatta ryntäsi yleisradioon antamaan erittäin tuohtuneen ja Virolaista halventavan lausuntonsa ja selityksensä, joilla hän vain pahensi asiaa ja vahvisti saksalaislehtien näkemyksen oikeaksi.

Kekkonen yritti mielellään antaa meillä ja maailmalla kuvaa, että Suomi olisi puolueeton maa. Tosin hän sanoi, että ”sodan ja rauhan asiassa me emme ole puolueettomia, vaan olemme puolueellisia rauhan puolesta ja sotaa vastaan”. Tällä hän tietenkin pyrki osoittamaan, että Neuvostoliitto on se rauhanvoima ja länsi sodanuhka. Näytöt olivat kuitenkin olleet päinvastaisia. Tästä mm. nuo Unkarin ja Tsekkoslovakian tapaukset hyvinä esimerkkeinä. Tuollaiset puheet ”puolueettomuudestamme” lähinnä huvittivat vapaassa lännessä ja aivan oikein niitä pidettiin vain huonoina hämäysyrityksinä.

Neuvostoliitto ei koskaan puhunutkaan Suomen puolueettomuudesta. Suomen asema määritettiin sieltä päin aina samankaltaisella liturgialla, jota kremlologit meillä ja muualla tulkitsivat. Suurlähettiläs Stepanov oli joskus suorapuheinen. Mauno Koivisto kertoo kirjassaan ”Historian tekijät” seuraavaa: ”Kerran kun olin Neuvostoliiton kaupallisessa edustustossa iltapalalla ja saunassa, ja olimme Stepanovin kanssa kaksin löylyssä, hän kääntyi puoleeni vihaa katseessaan ja sanoi: mitä semmoinen maa, jolla on semmoinen sopimus Neuvostoliiton kanssa kuin Suomella, mitä semmoinen maa puhuu puolueettomuudesta”.

Suomi pysyi ”suomettuneena” läntisen maailman silmissä Kekkosen presidenttikauden loppuun saakka. Lännessä Kekkosta pidettiin aivan oikein ”suomettamisen” pääarkkitehtina, joka toimi siinä Neuvostoliiton tahdon mukaan ja ohjeistamana. Kekkonen ei lähtenyt yhdellekään ulkomaanmatkalleen ilman Neuvostoliitolta saamaansa ”asialistaa” taskussaan. Tästä kertoo Gordievsky lukuisin esimerkein. Vasta Koivisto poisti Suomesta tuon inhottavan leiman, ja hänkin rohkaistui tarvittaviin toimiin vasta kun Neuvostoliitossa olivat alkaneet puhaltaa uudet tuulet, perestroika ja glasnost, ja lopullisesti ”suomettumisen” leiman meistä pesi pois vasta Neuvostoliiton romahtaminen.

Mauno Koivisto oli myös se ritari Peloton, joka lopullisesti suisti Kekkosen vallasta. Kun oman asemansa puolesta aiheellisesti pelkäävät Kekkosen sanansaattajat Eino Uusitalo etunenässä toivat julkisuuteen tietoa, että pääministeri Koivisto ei nauti presidentti Kekkosen luottamusta, he olivat varmoja siitä, että Koivisto esittäisi hallituksensa eronpyynnön. Mutta heidän yllätyksekseen Koivisto totesikin julkisuudessa – ennenkuulumatonta – että hallituksen ei tarvitse nauttia presidentin vaan eduskunnan luottamusta. Koivisto tunsi hyvin Kekkosen todellisen terveystilanteen, mikä kansalta oli salattu, ja oli varma, että Kekkosen päivät presidenttinä ovat luetut. Niin myös tapahtui: Kekkonen jätti eronpyyntönsä ja Koivisto ryhtyi lokakuussa 1981 viransijaisena hoitamaan presidentin tehtäviä ja tammikuussa 1982 pidetyissä vaaleissa hänet valittiin presidentiksi äänivyöryllä eli hän sai ensimmäisessä äänestyksessä 167 ääntä 300:sta.

Olen pyrkinyt tällä lyhyellä esitykselläni Kekkosesta presidenttinä osoittamaan, että hänen asemansa perustui ennen muuta Neuvostoliiton tahtoon ja tukeen. Oliko tuo NL:n tuki välttämättä tarpeen Suomen presidentille? Uskoakseni ja monen muun mielestä sitä ei olisi tarvittu eikä sitä olisi saanut edes vastaanottaa niin selvästi. Mutta NL:lta saamiensa valtuuksien puitteissa Kekkonen kyllä usein toimi taitavasti Suomen etua ajatellen. Myös monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan – ennen muuta älyltään – hän oli suurmiesluokkaa. Mutta paljon hänessä oli muutakin, häntä pienentävää. Tämän olen koettanut tuoda esille inhimillisenä näkökulmana. Ei kai hän ollut ihmisenä vain hyvä tai paha. Kukaan meistä ei ole sellainen. Kekkosessa tämä dualistisuus näkyi korostuneesti, sillä hän oli harvinaisen ristiriitainen henkilö.
Seuraavassa, viimeisessä osassa tarkastelen Kekkosen merkitystä historiassamme.

K.K.Korhonen

Kekkosen merkitys historiassamme

Mikä on Kekkosen historiallinen merkitys maallemme ja meille kaikille? Saattaa olla ennenaikaista yrittää vastata tähän, mutta jotakin voidaan jo sanoa. Merkityksetön hän ei ainakaan ollut, se on varmaa. Mutta mitä hyvää ja mitä pahaa Kekkonen toi meille historiallisessa katsannossa; siitä mielipiteet eroavat jo nyt ja aikaa myötä yhä enemmän ja tuon huonomman merkityksen kannalle kallistuvien määrä on kasvussa.

Mitä hyvää tuo Kekkosen johdolla tapahtunut Neuvostoliitto-kytkentä meille tuotti? Ei mitään sellaista, mitä emme olisi saaneet myös ”paasikiviläistä” politiikkaa noudattaen. Suomi oli Kekkonen-tappiin kytketty pässi, joka sai liikkua sillä alueella, mihin naru riitti, ja sai syödä sitä ruohoa, mitä tuolla alueella oli. Mutta vaikka heti alueen ulkopuolella ruoho olisi ollut mehevämpää, sinne Suomi-pässi ei päässyt. Neuvostoliitto oli se suuri paimen, joka saattoi aina siirtää tuota Kekkonen-tappia, mutta pässi pysyi aina narussaan ja naru oli vain määrämittainen.

No, sittenkin Suomi-pässin olot olivat tuossa Kekkonen-tapissa paremmat kuin suuren paimenen muiden pässien, joiden tapit pysyivät aina paikallaan, vaikka ruoho oli jo loppuun kaluttu alueelta. Ja Suomi-pässin naru sitten irtosi kun Kekkonen-tappi katkesi, mutta noiden muiden pässien tapit kestivät vielä kauan sen jälkeen.

Kielikuvista arkikieleen palatakseni totean, että aineellisella puolella tuosta ajasta voi hyvällä tahdolla löytää myös jotakin hyvää. Tuo nykyaikana eriskummallinen tavaranvaihtosopimuksiin perustuva bilateraalinen kauppa, ”oravannahkakauppa”, oli meille taloudellisesti turvallista ja joskus tuottoisaakin. Saimme tarvitsemiamme raaka-aineita sellaisillakin tuotteillamme, jotka eivät olisi välttämättä länsimarkkinoille kelvanneet.
Mutta tuollainen ei ollut omiaan kehittämään teollisuuttamme siten kuin olisi ollut tarpeen; se nähtiin heti, kun jouduimme etsimään uusia markkinoita NL:n romahdettua. Ja loppulasku tuli taloudellisena katastrofina NL:n romahtaessa ja yli neljäsosan maailmankaupastamme loppuessa kertarysäyksellä.

Jos emme olisi olleet tuossa kytkennässä, meidän oli ollut pakko ryhtyä jo 1950-luvulla vastaaviin kehitystoimiin, mihin olimme pakotetut Neuvostoliiton romahdettua. Nyt voidaan nähdä, mihin nuo viime vuosikymmenen pakkotoimet ovat maamme nostaneet. Jos olisimme nousseet kansainvälisessä vertailussa samalle tasolle jo neljä-viisikymmentä vuotta aikaisemmin, tilanteemme ja kansainvälinen asemamme tällä hetkellä olisi nykyistäkin parempi. Ettei niin tapahtunut, on toki johtunut osaksi myös siitä tilanteesta, mihin olimme sotien jälkeen joutuneet. Mutta jos politiikkamme olisi voinut jatkua ”paasikiviläisenä”, jos johdossamme olisi ollut joku Paasikiven kaltainen ja hänen näkemyksensä ja arvomaailmansa omaava henkilö, Suomi olisi kehittynyt huomattavasti toisin.

Aineettomalla puolella tuo aika antoi meille vain pelkkää pahaa. Jatkuva aivopesu muokkasi ajatusmaailmaamme, vääristi maailmankuvaamme ja sokeutti monilta hyvin kielteisiltä ilmiöiltä. Ja miten pitkäaikaiset saastejäämät tuo aika jättikään meihin, se nähdään yhä poliittisessa kulttuurissamme ja näkyy se myös näiden palstojen keskusteluissa.

Kekkosen ylipitkän kauden huonojen puolien luettelosta tulisi liian pitkä, jos yrittäisin tehdä siitä läheskään tyhjentävän. Listaan vain muutamia:
Ensinnäkin tuo kansallinen alennustilamme, johon saatoimme itsemme, oli nöyryyttävä. Suomalaisuus oli aikaisemmin tunnettu maailmalla urhoollisuutena, sisuna, rehellisyytenä ja monina muina hyvinä ominaisuuksina. Nyt se ruvettiin tuntemaan käsitteellä ”finlandisierung”, ”suomettuneisuus”. Siinä käsitteessä ei ollut mitään ylevää tai jaloa.

Jouduimme kieltämään merkittävän osan historiastamme. Sotiemme raskaat taistelut itsenäisyydestämme muuttuivat suureksi erehdykseksemme, häpeälliseksi sodaksi suurta auttajaamme vastaan. Koetimme olla hiljaa menetetystä Karjalastamme ja muista suurista uhrauksistamme. Melkein häpesimme sankarivainajiamme ja sotaveteraanimme kokivat itsensä syyllistetyiksi ja saivat kuulla usein ”mitäs menitte sinne”. Jouduimme väärentämään koulukirjammekin niin, että niistä pyyhittiin pois kaikki meille kunniakas ja Neuvostoliittoa kritisoiva oikea tieto.

Taloudellisesti olimme kytkeytyneet Neuvostoliittoon niin, että tuon hirvityksen romahtaessa myös taloutemme lähes romahti. Kun ulkomaankaupastamme poistui kerralla 25 % ja monilla aloilla paljon enemmän, eräillä täysin, syntyi katastrofi, millaista emme rauhan oloissa ole joutuneet muulloin kokemaan. Kun samaan aikaan meitä koetteli vielä yleismaailmallinen lama, onnettomuutemme oli täydellinen. Sen seurauksista maksamme vieläkin mm. elinkeinorakenteemme liian nopeana pakkomuutoksena, mikä on osaltaan lisännyt työttömyyttä.

Kekkosen ylipitkänä kautena poliittinen kulttuurimme kieroutui pahoin. Pystyäkseen toimimaan mukana järjestelmässä oli pakotettu ottamaan käyttöön ja noudattamaan muotoja, jotka olivat kelvollisia Kekkosen ja hänen suuren tukijansa silmissä. Aitosuomalainen Maalaisliitto joutui ensiksi hylkäämään aiemmat ihanteensa ja toimintatapansa ollakseen käyttökelpoinen valtapuolue, ja muut puolueemme joutuivat valtaan päästäkseen ja päästyään noudattamaan esimerkkiä. Vaikka aika on nyt jo toinen ja muut puolueemme ovat kyenneet melko hyvin karistamaan tuon raskaan häpeänviitan hartioiltaan, Keskusta ei ole siihen ainakaan täysin pystynyt; näin voidaan päätellä eräistä viimeaikaisistakin tapahtumista ja niiden tiimoilta virinneestä debatista.

Olen tässä tälle näille palstoille liian pitkässä mutta asiaan nähden aivan liian lyhyessä esityksessäni pyrkinyt esittämään tiivistetyn näkemykseni Urho Kekkosesta. Vielä haluan tähdentää, että perustan näkemykseni melko laajaan ja monipuoliseen lukemaani aiheesta; tämä ei siis ole vain mielipidekirjoitus. Suorasukainen olen ollut siksi, että rehellisyyteni on sitä vaatinut. En ole puhunut ”niin totta kuin voin” vaan niin totta kuin totuuden tiedän olevan.

Olen arvostellut myös Maalaisliitto/Keskustaa. Siltä en ole voinut välttyä, koska niin elimellinen yhteys sillä on ollut Urho Kekkoseen. Nykyinen Keskusta ei tietenkään ole vastuussa Kekkosen tekemisistä, mutta jos se edelleen pitää kaikkea tuona aikana tapahtunutta vain hyvänä ja haluaa jopa ottaa niistä kiitosta, niin kyllä sen täytyy ottaa niistä myös vastuuta. Puhdistautuakseen Kekkosen ajan mädännäisyyksistä puolueen pitäisi selkeästi tuomita ne. Sen pitäisi tunnustaa, että Suomessa 1960-70-luvuilla vallinnut, Kekkosesta johtunut meno oli demokraattiseen ja parlamentarismia noudattavaan valtioon sopimatonta Monet keskustalaisten puheenvuorot näilläkin palstoilla vahvistavat, että he eivät vieläkään näe niissä mitään väärää. He yhä ihannoivat Kekkosta ja hänen poliittisia periaatteitaan – oikeampaa olisi puhua periaatteettomuudesta – ja menettelytapojaan. Heidän erityisesti toivoisin tutustuvaan tarkemmin idoliinsa ja hänen tekemisiinsä ja ajattelevan asian uudestaan.

On vaikeaa kuvitella historiaa, mitä ei ole tapahtunut, mutta voi se olla kiehtovaa. Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).

Laitinen kärjistää, mutta kärjistääkö sittenkään kovin paljon? Kyllä minäkin olen varma siitä, että historiamme olisi nyt huomattavasti erilainen, jos Kekkosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Ja uskon, että siinä historiassa meillä olisi vähemmän hävettävää ja enemmän ylpeiltävää ja tilanteemme ei olisi nyt missään mielessä – ei aineellisessa enempää kuin henkisessäkään – nykyistä huonompi, vaan todennäköisesti se olisi tätä parempi.

Yhteenvetona vielä totean, että vaikka Urho Kekkosesta on kirjoitettu kenties enemmän kuin kenestäkään toisesta suomalaisesta, kaikkea hänestä ei vielä tiedetä. Tiedetään kyllä, millainen hän oli nuorempana, mitä ajatteli ja mitä teki, ja tiedetään myös, millainen hän oli vanhempana, pääministerinä ja presidenttinä. Nuo persoonat ovat hyvin kaukana toisistaan. Mikä aiheutti tuon äkkinäisen suuren muutoksen? Sitä ei tiedetä. Eikä tiedetä sitäkään aivan oleellista asiaa, millainen hän oikeastaan oli presidenttinämme. Oliko hän enemmän Suomen vai Neuvostoliiton asialla?

Uskon, että vielä joskus nuo muutamat kysymykset saavat vastauksensa. Sen jälkeen paljon Kekkosesta kerrottua siirretään kirjakaupoissa ja kirjastoissa historia-kyltin alta satuja-osastoon. Nyt alennusmyynneissä polkuhintaan myytävät Juhani Suomen Kekkos-elämäkerratkin saavat uuden hintalapun, sillä satuina nuo kertomukset ovat parempia kuin historiana. Muihinkin lähteisiin perehtyneelle historian harrastajalle ne ovat nukuttavaa luettavaa. Varmaan ne toimisivat samoin lapsienkin unisatuina.

Tässä oli varsin kattava katsaus Urho Kekkosen julkiseen elämään. Älkää vain sanoko, että olipa se pitkä. Juhani Suomi on kirjoittanut samasta asiasta samalta ajalta noin 6000 sivua käsittävän kahdeksan paksun niteen kirjasarjan. Tämä minun esitykseni käsikirjoitus on 28 A4-kokoista sivua Times New Roman kirjasinkoolla 12 kirjoitettua tekstiä. Ja tämä esittelee Urho Kekkosen aivan yhtä hyvin kuin tuo mainittu kirjasarja, oleellisimpaan keskittyvänä ja tiivistetympänä. Kirjoitukseni kertoo Kekkosesta myös sellaista, mitä tuo kirjasarja ei kerro, vaikka historiallisen totuuden vuoksi kohteestaan laajemman näkökulman antaakseen sen pitäisi kertoa. Joten tämän luettuanne Teidän ei ehkä tarvitse enää lukea tuota kirjasarjaa, ellette ole minun laillani ehtinyt sitä tehdä. Mutta jos olette niin suuren vaivan nähneet, ettekä ole lukeneet Kekkosesta juuri muista lähteistä, niin tehkää ihmeessä se nyt, sillä se syventää ja terävöittää sitä kuvaa, minkä minun vaatimaton esitykseni on hahmottanut.

Kirjoittaja on puolueisiin sitoutumaton, mutta yhteiskunnallisilta ja poliittisilta näkemyksiltään lähempänä kokoomusta ja sosialidemokraatteja kuin muita puolueita.

K.K.Korhonen

Taustakirjallisuutta:

Juhani Suomi: Urho Kekkosen elämäkerta, 8 osaa
Paavo Haavikko: ”Tämä minun ankara vuosisatani” (Kekkosen elämäkerta)
J.K.Paasikivi: ”Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41”, ”Jatkosodan päiväkirjat 1941-44”, ”Päiväkirjat 1944-56” (toim. Matti Klinge)
Edwin Linkomies: ”Vaikea aika” (muistelmat)
Väinö Tanner: ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana” ja ”Suomen tie rauhaan 1943-44”
K-A.Fagerholm: ”Puhemiehen ääni” (muistelmat)
Matti Kalliokoski: ”Pitkä sarka” (Viljami Kalliokosken elämäkerta)
Mauno Koivisto: ”Historian tekijät” ja ”Kaksi kautta” (muistelmia)
Kalevi Sorsa: Kansankoti ja punamulta” (muistelmat)
Lasse Lehtinen: ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” (väitöskirja) ja ”Virolainen – tasavallan isäntärenki” (henkilökuva)
Jukka Tarkka: ”Presidentin ministeri” (Ahti Karjalaisen ura)
Kukka-Maaria Karjalainen: ”Isä”
Johannes Virolainen: ”Sanoi Paasikivi” (muist. 1940-luvun vaikeilta vuosilta) ja ”Yöpakkasista juhannuspommiin”
Arvi Korhonen: ”Barbarossasuunnitelma ja Suomi”
Heikki Ylikangas: ”Tie Tampereelle” ja ”Tulkintani talvisodasta”
Mauno Jokipii: ”Jatkosodan synty”
Timo Vihavainen: ”Kansakunta rähmällään – suomettumisen lyhyt historia”
Hannu Rautkallio: ”Paasikivi vai Kekkonen – Suomi lännestä nähtynä 1945-56”, ”Suomen suunta 1945-48”, ”Agenda Suomi: Kekkonen, SDP ja NKP 1956-66”, ”Laboratorio Suomi: Kekkonen ja KGP”, ”Neuvostovallan asialla: NKP:n vaikutus Suomeen 1960-luvulla” ja ”Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961”
Max Jakobson: ”Diplomaattien talvisota”, ”Väkivallan vuodet” ja ”Pelon ja toivon aika”
Keijo Korhonen: ”Sattumakorpraali”
Risto Hyvärinen: ”Virkamiehiä, vakoilua ja viekkautta”
Björn Alholm: ”Toisinajattelija suurlähettiläänä”
Matti Lukkari: ”Lauri Sutela – puolustusvoimain komentaja”
Viktor Vladimirov: ”Näin se oli” (muistelmat 1954-88)
Juri Derjabin: ”Omalla nimellä”
Oleg Gordievsky ja Inna Rogatschi: ”Sokea peili”
Rony Smolar: ”Setä Stiller”

Kaikkialla maailmassa liitetään aina kekkonen näihin suomettumis puheisiin. Todellisuudessa on kekkonen ollut yksi meidän huonoimmista presidenteistämme. Hän oli täydellinen moskovan juoksupoika joka veljeili kommunistien kanssa.

Oletteko, nimim. K.K.Korhonen, todellakin Keijo K. Korhonen? Se lahjomaton?

Kekkonen oli "mahdottoman" suosittu ns. "tavallisen kansan" -keskuudessa, vaikkei häntä kansanvaalilla valittukaan. Tosin jotkut "omalaatuiset ajattelijat" vetivät lipun puolitankoon aina, kun saivat tietää hänen tulleen valituksi.

Kekkonen oli mahtiuros, laumanjohtaja,ja hänellä oli siten paljon kateellisia vihamiehiä, jotka olisivat halunneet olla hänen kengissään. Hänessä oli semmoinen lataus karismaa, että hän saattoi "heittää" tv:ssä runonpätkän, ja silti hän pysyi kovana jätkänä.

Haluaisin tietää kuinka kauan sulla meni tehdä se tutkielma Kekkosesta..? Mä teen kans siittä tutkielman ja sen pitäis olla jo ens keskiviikkona valmis.. Enkä ole ees alottanut sitä... Kiire tulee.. Iiiik :D Mut pystyisikkö auttaan mua vähän..? Toivottavasti vastaat pian mulla ei ole paljoo aikaa ://