Lieneekö esikuvista enemmän haittaa vaiko hyötyä?
Vaikuttaisi vähän siltä että gurujen, opettajien ja muiden rakastettujen (yli-)ihmisten viitoittamaa tietä taivaltavat kokevat nämä vaiheet:
1. rajaton ihastuminen esikuvaan
2. voimallinen esikuvan matkiminen (ja hänen elämänsä eläminen oman elämän sijasta)
3. epäily
4. kyllästyminen ja esikuvan jalustalta repiminen
5. itku tai nauru sen johdosta että oli niin tosissaan esikuvansa palvoessaan, pohjaton pettyminen, mahdollisesti viha, kyynisyys
6. tasaantuminen ja unohtaminen
7. viisaus; näkee mitä hyvää ja huonoa kaikessa ihailussa oli
Kaikkihan eivät tietenkään välttämättä pääse kakkossijaa pidemmälle. Tai tasoa 7 ei koskaan saavuteta, vaikka kaikki muut tulisikin läpikäytyä.
Jaottelun voinee tehdä toisinkin.
Onko halua heittää omakohtaisia kokemuksia kehiin?
Vaikuttaisi vähän siltä että gurujen, opettajien ja muiden rakastettujen (yli-)ihmisten viitoittamaa tietä taivaltavat kokevat nämä vaiheet:
1. rajaton ihastuminen esikuvaan
2. voimallinen esikuvan matkiminen (ja hänen elämänsä eläminen oman elämän sijasta)
3. epäily
4. kyllästyminen ja esikuvan jalustalta repiminen
5. itku tai nauru sen johdosta että oli niin tosissaan esikuvansa palvoessaan, pohjaton pettyminen, mahdollisesti viha, kyynisyys
6. tasaantuminen ja unohtaminen
7. viisaus; näkee mitä hyvää ja huonoa kaikessa ihailussa oli
Kaikkihan eivät tietenkään välttämättä pääse kakkossijaa pidemmälle. Tai tasoa 7 ei koskaan saavuteta, vaikka kaikki muut tulisikin läpikäytyä.
Jaottelun voinee tehdä toisinkin.
Onko halua heittää omakohtaisia kokemuksia kehiin?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Meikä on sitten nopea. Olen viimeisen 9 vuoden ajan käynyt läpi koko ohjelman ykkösestä seiskaan osapuilleen kerran vuodessa.
Mikä on lopputulos? Olen tänään fanaattisempi kuin koskaan ennen, mutta minkä suhteen? Castanedan? Terveellisen ruokavalion? Joogan? Riimumagian? Guedjieffin? Saatananpalvonnan? Meditaation? En, vaan itse fanaattisuuden. Olen löytänyt puhtaan ilon itse fanaattisuudesta vailla mitään tiettyä kohdetta.
Fanaattisuus on elämä.
:a:
Tästä saat varmaan hepulin, mutta tyttöjen idolipalvonta taitaa olla hieman erilaista kuin kundien. Ainakin murkkuiässä. Mutta muuttuneeko tuo vanhemmitenkaan...?
En rajattomasti ihastunut, mutta kiinnostuin kuitenkin nuoruudessani Jim Morrisonista. Yhtymäkohtia omaan elämääni ja ajatteluuni vaikutti olevan aikalailla, ja vaikka en mielestäni varsinaisesti matkinutkaan ajauduin, kas kummaa, opiskelemaan samaa alaa ja pörräämään samanlaisissa kuvioissa kuin Jim jokunen vuosi aikaisemmin.
Kun Jimbo valitsi rokin ja kuoli huumeisiin, minä valitsin sen toisen linjan ja säilyin hengissä.
Kyllä esikuvilla on merkitystä. Tosin itselläni ei ole koskaan ollut tarvetta repiä Jimboa jalustalta. Eli kohdat 4-7 ovat jääneet toteutumatta.
Tuo kirjailija- ja guru-osasto ei sensijaan ole oikein koskaan sytyttänyt tuossa mielessä. Ajatelmia voi kyllä allekirjoittaa, mutta ovatko he sentään "palvottavia esikuvia"?
Sen verran itsesäilytysvaistoa on sentään minullakin etten ihan Jeesusta tai Gautama Buddhaa lähtisi seuraamaan.
Olisi mielenkiintoista kuulla myös sinun tarinasi.
Jimbo oli kohdallani juuri tismalleen niin lapsellinen seurattava että siitä ei voinut koitua kuin pelkkää hyvää.
Mitähän helvettiä sekin yksi nimetön siellä Sudensilmät-ketjussa oikein ajattelee käytellessään englantia ja isoja kapiteeleja... Kun tänään vielä sanoo itsestään että she...?
No, ehkä olen taas vainoharhautumaan päin. Ehkä se ei liity mitenkään minuun.
Mutta minun puoleltani siis ei liity ja jos hänen puoleltaan liittyy niin haistakoon ison p-
:P
En minä jaksa arvailla ihmisten motiiveja.
Tietysti tavallaan kiinnostaa mikä kulloinkin omassa persoonassa ihmisiä noin ärsyttää mutta en jaksa ottaa sellaisista enempää stressiä. Sen tiedän ettei tuo millään lailla ainakaan sinuun liity, ellei joku nyt sattumoisin olisi niin perverssi että tuntisi mustasukkaisuutta siitä että meilläkin on keskusteluyhteys... ;-D
Jos jotakuta vituttaa persoonani niin sanokoon sen suoraan. Kummallista miten toisilla on tarve muuttaa muita ihmisiä mieleisikseen. Jopa netissä, perkele.
Mielestäni en ole ollut täällä kerjäämässä apua tai nyyhkyttämässä elämäntilannettani. Jos nyt lievähkö pitkästyminen joskus iskeekin kun ei ole ollut tarmoa aloittaa uutta projektia, niin en koe sitä mitenkään maailmaa mullistavana ongelmana. Kummallista että jotkut kykenevät kehittelemään tästäkin sairaskertomuksen.
Hupaisa sen sijaan oli kommentti minusta "loukossani" ja "maailmaa paossa". He-heh: tuskin voisi heitto enemmän vituralleen mennä. Kertonee jotain siitä, miten "todellista" tämä netin virtuaalimaailma onkaan.
Minusta on ollut hienoa että täällä välillä joku hieman ojentaa, että yrittäkää nyt edes jotenkuten pysyä aiheessa, ettei ihan mene persoonashowksi. Mutta toisaalta, ei tätä niin kauhean vakavissaan voi aina ottaa, ettäkö jaksaisi jäykistellä, eikä ikinä vahingossakaan mainitsisi mitään henk.kohtaista. Ja jos joku jaksaa siitä marista tai kehitellä jotain ihme omia draamojaan toisten keskustelijoiden välille, kuin shakkinappuloita meistä tehden, niin kyllä on hänellä vähät ilot elämässä.
Itse voisin tietysti vähän vähemmän lukea näitä (muiden) ritirimpsuja täällä, ei jokapaikasta löydy aina niitä viisauden kultajyviä, vaikka tietyt nimet yhdistänkin tavallaan laatutakuuseen, heh.
Voisi kyllä sanoa, että vaiheeni eivät menneet ollenkaan noin.
1. pidin Crowleytä luotettavimpana magian auktoriteettinä.
2. aloin epäillä että hän ei niin luotettava ollutkaan.
3. pidän että hänellä on paljon hyvää annettavaa mutta johtaa myös, osittain tahallaan, harhaan.
Mitään hänen elämäänsä en onneksi yrittänyt lähteä toistamaan.
Yleensä se matkimisvaihe jää ihmisillä sinne teini-ikään, kunnes ihmiset tunnistavat ihailevansa varsinaisesti niitä ominaisuuksia.
Minusta esikuvista voi olla hyötyä. Ne voivat toimia innostajina.
Minulle esikuvat toimivat ikäänkuin tiettyjen ominaisuuksien symboleina.
Tietyissä buddhalaisuuden suuntauksia (sanon näin epämääräisesti tarkemman tiedon puutteessa) kunnioitetaan herännyttä Buddha Shakyamunia, jopa osoitetaan kunnioitusta kumartelemalla sille, mutta todellisuudessa kunnioitus osoitetaan meissä kaikissa olevalle buddha-luonnolle.
Minulla on "esikuvia", tai ihailemiani hahmoja. Esimerkiksi myötätunnon boddhisattva Avalokiteshvara, toisaalta taas G.I.Gurdjieff joka oli taas tosi vittumainen opettaja, Jackie Chan, ainakin näin muutama jotka tulevat heti mieleeni.
Opettaja/oppilas -suhde on mielenkiintoinen kysymys josta on kirjoitettu paljon pohdiskeluja. Opettaja on "hän joka on mennyt edeltä", hän voi näyttää tien sinne missä hän on käynyt, mutta tulee muistaa että se olet kuitenkin Sinä joka kulkee tien, ja vaikka kulkeekin samoja polkuja kyse ei ole mistään opettajan kloonaamisesta.
Jälkimmäisiä kauhiast' kammoten olen ehkä liikaakin vältellyt mahdollisuuksia saada henk.koht. opetusta... vaikka tottakai mädiltäkin munilta voi oppia yhtä sun toista. Olen vaan niin nirppis että yritän olla laittamatta lusikkaani soppaan jonka mausta en tiedä etukäteen sanoa.
Näin viime yönä unta että eräänlainen projektio jostakusta ihmisestä ilmestyi minulle, ja hän oli "ajna". Tervehdin kättäkin ilmaan nostaen ja sanoin jotakin 3. silmästä (liekö ihme, miksi, heh). Sitten projektio katosi kuin olisi vetäytynyt takaisin sinne mistä tulikin.
Tässähän meni ihan ajatukset solmuun kun lähdin tätä omalta kohdaltani tutkiskelemaan. Ehkäpä nuo kohdat 1 - 7 tuli vedettyä vähän överiksi, ei se nyt ihan noin dramaattista tarvitse olla.
Yleensä idoleista tulee heti mieleen musiikki, ja onhan minulla ollut nuorempana voimallinen Kate Bush -vaihe. Jossain vaiheessa hänen äänensä sitten yhtäkkiä alkoi vaan tuntua ärsyttävältä vinkunalta... Ehkäpä siinä vaiheessa kun kumppanini tuli kuvioihini ja totesi että onpas Bushilla upeat rinnat. Jotenkin se repi "idolini" maan tasalle: kyseessä onkin miehen mielestä vain itseään esittelevä tissiteline? No, olin kuitenkin saanut Bushista jo kovasti inspistä fiktion kirjoittamiseen.
Tieteen saralla arvostin Einsteinia, kunnes kuulin että hän mahdollisesti on temponut vaimoon turpaan ja ollut muutenkin vähän sika. Siinä minulle tuli kai vahvimpana tähän mennessä sellainen kakanmaku suuhun jonkin ihmisen takia. (Sittemmin on tietysti kyllä tullut mieleen että oliko kyseessä vain parjauskampanja. Mistä näistä tietää?)
Mutta jos mennään varsinaiseen aiheeseen eli guruihin sun muihin semmoisiin, niin siinä olen edennyt tasan kirjoja lukemalla. Elisabeth Haich on aina ollut kova sana, mutta erään ihmisen kommentin myötä olen oppinut näkemään että on hänelläkin puutteensa. Eukkohan oli omahyväisen naivi (jaa, jaa, miten lie, olenko itsekin?) Oppien saralla voisi sanoa että nuo numerot 1 - 7 ovat tulleet selkeämmin esille teosofian suhteen. New Age -systeemitkin alkoivat jossain vaiheessa tympiä. Ja onhan näitä kaikenlaisia controversial history -kirjoja joita on tullut luettua innoissaan, kunnes myöhemmin alkaa vähän epäillä.
Joan Grantiin olen edelleen tavallaan lääpälläni. Mutta hänhän ei varsinaisesti mitään julistakaan, vaan kertoo vain mitä muistaa menneistä elämistä.
Buddha... Myönnän että en tykännyt lukiessani siitä ettei Buddha olisi sallinut naisille nunnuutta. Näiden olisi vaan pitänyt pysyä kotiorjina.
Carlos Castaneda on oma lukunsa. En ole varma, olenko koskaan ottanut hänet 100 % tosissaan, pieni epäily on ollut aina. Jossakin vaiheessa tiedostin että minulle on herttaisen samantekevää puhuuko äijä palturia vaiko mitä, sillä ne kirjat sinänsä ovat vaan niin helkkarin metkaa luettavaa, varsinkin kun niistä voi jotain käytännön jippojakin ammentaa, mikäli omasta itsestä löytyy rahkeita. Ja joitakin termejä ja kuvastoa voi käyttää halutessaan puhua tietynlaisista asioista. Kun ei parempiakaan ole löytynyt.
Niin, ja sitten on tietysti omat houreeni "henkioppaastani"... Se on jo ihan oma stoorinsa. Sen voin tietysti sanoa että siinä on ihminen (jos on), jota ainoana(?) olen halunnut matkia kuin apina. Semmoinen fiilis on jäänyt menneestä.
Kuka on idolisi? Vai oletko päättänyt ettet halua enää kehittyä suuntaan taikka toiseen?
Vitsivitsi.
Eikun oikeasti. Onko siihen mitään älykästä syytä että idolit pitäisi unohtaa ja jättää pelkästään murkkujen huoleksi?
Muistan miten nuorena ihastelin tv-dokumentissa yhden idolini elämäntapaa ja työskentelyolosuhteita. Leffaa katsoessani mietin että tuohon tilanteeseen minäkin tahtoisin päästä. Kului kymmenen vuotta ja tuo tilanne oli minulle totisinta totta! Vaikka en matkinut idolini tekemisiä, jokin taustalla ohjasi valintojani niin että unelma toteutui.
Mutta sitten tarvitaan uusi unelma.
Viisi minuuttia sitten halusin osata soittaa skittaa kuten Toton Steve Lukather, mutta samanlaista kaljapötsiä en itselleni totisesti haluaisi...
Ongelma on se, että idoleita - tai heidän ominaisuuksiaan - tarvitaan omien unelmien konkretisoimiseksi, mutta entä sitten kun unelmat on jo kaluttu loppuun? Tätä on kai sitten neljänkympin kriisi: ongelma ei ole se, että ei olisi mahdollisuuksia vaan se että kun kaikki on mahdollista ei enää tahdo mitään.
Mihin suuntaan kulkea kun ei enää tahdo mitään?
>> Onko siihen mitään älykästä syytä että idolit pitäisi unohtaa ja jättää pelkästään murkkujen huoleksi? >>
Jos ei ole ketään ketä katsoa ylöspäin, pitäisi mielestäni hankkia parempaa seuraa.
Ja aitoo ihailuun pitää kyetä. Se merkitsee kunnioitusta niitä samoja asioita kohtaan myös itsessä. Jos sen sijaan on kateellinen paremmilleen, menettää itsekin omat voimansa.
Kuulostaa jotenkin buddhalaiselta, mutta tähän minä uskon.
:a:
Oikeastaan olen vasta viime aikoina funtsaillut noita ihailujuttuja katsellen taaksepäin, ei sitä silloin ihaillessaan välttämättä tajunnut ihailevansa. Lisäksi olen kuvitellut olevani jotenkin sellaisen lääpyn lääpyn -kaman yläpuolella, että minä en muka ihastuisi päätä pahkaa kuin teini ihmisiin ja asioihin. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta! Ajatellaan nyt vaikka tätäkin palstaa, olen välillä varmaan arvostanut liikaakin tänne kirjoittavia ihmisiä... Ihastumiseen on helppo laittaa v-kirjain eteen.
Yritän nykyään nähdä asiat ja ihmiset jotenkin realistisemmin. Yhtä helppo kuin kuvitella ihmiset pahantahtoisiksi möröiksi on helppo kuvitella heidät yli-ihmisiksi joiden tasolle ei itse muka koskaan tule yltämään. Mistä sen tietää... Uskon kuitenkin että kehitys on väistämätöntä, ellei sitten takerru kynsin ja hampain siihen mitä sattuu ihmisenä olemaan juuri nyt. (Ehkäpä magiaa on kyetä nopeuttamaan tuota kehitystä potenssiin sata.)
Toisaalta. Kyllähän innostusta aina tarvitaan, ja mikä siinä sitten olisi niin kauheaa, että intoaa ja vouhottaa hetken jostakin asiasta... Jos kun kerran ei sentään vouhkaantumisensa aikana rovioita pystyttele innossaan. Kysymys on siitä millä tasolla toimitaan ja kuinka suuri vaikutusvalta ihmisellä on ympäristöönsä. Toivottavasti en tule koskaan olemaan sitä sorttia joka julistaa jollekulle että "mene ja hirtä itsesi, koska minä olen maailman paskoksi havainnut".
Ihailu voi olla voimavara. Kyllä minä uskoisin että voin tuntea vilpitöntä nautintoa siitä että joku muu on onnistunut jossakin, vaikken itse olisikaan. Ei se minulta ole pois. Ei tarvitse kadehtia. Paitsi sitten tietysti on kateus mielessä, jos huomaa että se joka on jotain saavuttanut, ei penteles vieköön osaa arvostaa itse saavutustaan. Lähinnä tässä tulee tietysti mieleen enempi materiatason jutut. Henkisellä tasolla ymmärrän harvinaisen hyvin tunnetta että mikään ei riitä.
Hm, jos tuntuu siltä ettei tahdo mitään, niin kannattaisikohan siirtyä aina vain abstraktimpaan suuntaan... Ehkäpä kyse on siitä ettei niitä mitä ehkä vielä haluaa, kykene enää ilmaisemaan sanoin?
>>Hm, jos tuntuu siltä ettei tahdo mitään, niin kannattaisikohan siirtyä aina vain abstraktimpaan suuntaan... Ehkäpä kyse on siitä ettei niitä mitä ehkä vielä haluaa, kykene enää ilmaisemaan sanoin?>>
Meillä Pohjanmaalla oli tapana sanoa hulluista että ne vähä silleen "onnellisia". Minä taidan olla hullu.
Ongelmana ei ole tavoitteet tai niiden puute. Tavoitteita - konkreettisia ja abstrakteja - voi koko ajankehitellä lisää. Kyse on tahtomisesta. Älä ymmärrä minua nyt väärin: en muju onnellisuuden allikossa, valheellisessa turvallisuuden tunteessa jota pyrkisin yläpitämään sulkemalla muun maailman ulkopuolelle. Työskentelen jatkuvasti intohimoisemmin maailmanrauhan saavuttamiseksi ja luonnon pelastamiseksi - siis hieman karrikoiden ilmaisten. Kyse on henkilökohtaisesta tahtomisesta.
Kun tahtomiseni on päättynyt, tuntuu kuin olisin parantunut vuosikymmeniä piinanneesta kuumetaudista. Itse en osaa sanoa, onko tämä hyvä vai paha. Aika näyttää.
Omakohtaisesti koettu muutaman kierroksen ja päätä seinään -tyyliä tottakai kun blondi olen :) Kuitenkin läksyni opin ja nyt voin sanoa, että onneksi kuuluin joukkoon joka ei koostu lampaista. Ja tänään tuoa 7. kohta on käätynyt ajatusmalliksi: Ei gurua/opettajaa - ei fanaattisuutta - vaan mieli avoimena ja käytä sitä 1% blondi jos kerran olet jotain oppinut. Ja nyt en kumoa; kerään tietoa, analysoin ja opin mielestäni hyvät ja jätän huonot.
Mutta ihminen ei opi; ellei ensin opi tuntemaan itseään. Eikä persoona kehity, ellei opi virheistään - ja toisten persoonien virheistä.
Ja ei pidä unohtaa sitä lammaslaumaa; nekin tarvitsevat paimenen...Ja ihan tyytyväisenä syövät ruohoa :) Joten: tämä ainakin, antaa heidän elää elämäänsä...suvaitsevuutta?...
Hmmm....unohdin...palsta taitaa olla magic. Puolustaudun; chandi aloitti ;) Mutta silti: ihailuni chandi...aloitus otti mukaansa!
Tällä palstalla toki moni varmaan soisi olevansa se paimen, mutta entäs jos olemmekin kaikki lampaita...
- tyytyväisenä Magia-foorumin ruohoa jyystäen Chandi
Totta puhuen, magiaa voi kyllä tehdä myös opettajan johdolla. Itse asiassa minulla on varsin hyviä kokemuksia tästä, huonojen lisäksi. Joten ei kannata suinpäin lähteä kilpaa guruja mollaamaan, vaan ainoastaan niitä guruja, joilla on "pää perseessä".
Tottahan on sekin, että aina on ihmisiä, jotka osaavat jonkin asian paremmin kuin muut, ja saattavat osata opastaa. Ei kaikista asioista silti tarvitse mitään virallista gurujärjestelmää rakentaa.
:a:
Puhut magiasta erityisesti ja monet täällä puhuu elämästä kokonaisuudessaan. Onko magian oppimestarit olleet sinulle juuri magian alueelta?
Minulla on tahtonut käymään niin että olen oppinut opettajilta yleensä "vääriä asioita". Eniten magiaa noin henkilökohtaisella tasolla taisin oppia jenkkikitaristilta joka tuli opettamaan tänne ihan eri asioita.
Sama homma melkein joka asiassa. Eila Pennanenkin oli varsinainen ihmismielen ymmärtämisen kultakaivos. Rauha hänen sielulleen.
En minäkään guruja mollaisi. Varsinkin jos itse muistaa että ihmisiä nekin on - omine ongelmineen.
>> Puhut magiasta erityisesti ja monet täällä puhuu elämästä kokonaisuudessaan. Onko magian oppimestarit olleet sinulle juuri magian alueelta? >>
No nimenomaan. Kun sanon magian opettaja, tarkoitan sitä kirjaimellisesti, yhtä kapeassa merkityksessä kuin magiasta yleensäkin puhuessani.
Elämän oppimestareita on toki myös ollut montaa sorttia, osa vakituisia ja osa satunnaisia vierailijoita.
Elämän ymmärtäminen ja kokeminen on hieno asia ja siitähän elämä koostuu (elämisestä), mutta mielestäni se ei vielä ole magiaa. Magia on minulle konkreettisesti yliluonnollinen asia, ei jokin hämärä kuvaus ihmisen psykologian sivupoluista. Magiassa tekemisen objektina tai havainnon kohteena on se, joka sijaitsee tämän todellisuuden verhon toisella puolella. Sitä kautta voi vaikuttaa elämään tässä ja nyt, tämän maailman asioihin, mutta itse prosessi on ns. luonnoton.
Mielestäni magia todella on magiaa, ei jokin "toistaiseksi tuntematon luonnonlaki".
Tämä on vääräuskoisen puhetta tänä postmodernina aikakautena, mutta minulle henkilökohtaisesti tällainen lähestymistapa on tehnyt magian paljon todellisemmaksi osaksi elämääni kuin sen redusoiminen joksikin henkisen kehittymisen vaihtoehtoiseksi menetelmäksi.
Niinsanotut luonnonuskonnot nykyisin käsitetään pitkälti täysin väärin, jotenkin siten että "kaikki on luonnollista ja luonnon prosesseja". Tosiasiassa ns. luonnonuskonnoissa on luonnollisen ja yliluonnollisen väliin vedetty tiukka raja. On asioita, jotka eivät ole luonnollisia. Magia on minulle tekemisissäoloa näiden "mystisten" asioiden kanssa, perinteisesti sanottuna Pyhän kanssa (ilman kristillistä painolastia).
Katson nykyaikaisen psykologistetun magian teorian postmoderniksi hömpäksi siltä osin kuin se on käsittävinään mitä shamanismi tarkoittaa ja kuinka magia toimii.
Magian opettajat ovat harvinaista sakkia, enkä voi sanoa että montaa olisi tullut vastaan. Käytännössä vain muutama ihminen jota olen koskaan tavannut, ovat voineet opettaa minulle suoraan itse magiaa, menemättä millekään Jari Sarasvuo -linjalle. Nämä ihmiset minä katson aidoiksi shamaaneiksi, noidiksi tai maagikoiksi.
Magiassa on mielestäni kysymys mysteerisistä prosesseista, jotka todella ovat aidosti mysteerisiä, eivät mitään "tieteelle toistaiseksi tuntemattomia" tai "abnormaalin psykologian sivupolkuja" tai "vaihtoehtoisia itsehoitomenetelmiä". Magia todella on magiaa, ja siinä tapahtuu maagisia asioita.
Minä olen kokenut, että on olemassa ihmisiä, jotka voivat opettaa sitä yhtenä omana asianaan, erillään niistä elämänhallintastrategioista, joiksi magia usein redusoidaan. Tämä johtuu siitä, etteivät he vain harjoita magiaa tai ole siinä kokeneita, vaan he yksinkertaisesti ovat luitaan myöten maagikkoja. He ovat sitä olemalla, ja heidän maagiset tekonsa ovat osoitus heidän olemisestaan, ennemmin kuin pelkkä erikoinen menetelmä saavuttaa jokin aivan tavallinen päämäärä.
Tällaisen opettajan ei tarvitse tukeutua teorioihin eikä puhua pitkiä pätkiä mitään. Hänen läsnäolonsa vain on erilaista kuin muiden. Hänen käyttämiensä sanojen sisältö on erilainen kuin muilla. Hän on melkein kuin tehty eri aineesta. Asioita alkaa tapahtumaan siellä minne hän menee. Jokin tuntematon voima loikkaa hänestä toisiin ihmisiin, aiheuttaen joskus kauhukokemuksia, joskus taas euforiaa.
Tällaisia ihmisiä on ollut ns. tavallisten ihmisten joukossa aikojen alkuhämäristä saakka. He ovat shamaaneja, noitia ja maagikkoja. He eivät ryhdy jonakin päivinä maagikoiksi, vaan kerran magian itsensä Henki on tullut ja vienyt heidät mukanaan.
Ja silti hekin ovat ihmisiä, omine ongelmineen.
:a:
New Age ja teosofia perustuvat sille että kaikkihan me tässä kehitymme koko ajan väistämättä, kunnes jok'ikinen sielu on tästä ruletista pellolle pyörähtänyt. Kristinuskolla taas on tarjolla helvetti tai taivas.
Miksiköhän se mihin tutustuin CC:n kautta on kuitenkin kaikkein kiintoisin vaihtoehto, vaikka se ei tarjoa edes sitä 50 % mahdollisuutta onneen ja ekstaasiin kuin kr-usko?
Onko se vain kuoleman/loppumisenpelko, halu varmistumiseen itsensä säilymisestä, joka ajaa eteenpäin antamatta hetken rauhaa?
Luonnossa jyllää lajinsäilytysvaisto. Kaikki muu on todellakin oikeastaan luonnotonta... Se että ihmiselle on paiskattu itsetietoisuus kaiketi johtaa siihen "petolliseen" käsitykseen että itsensä pitäisi voida säilyttää lajinkin kustannuksella. Hiiteen tämä muurahaiskeko, haluan työskennellä itseni hyväksi...? Ehkäpä teosofia ja New Age yrittävät jotenkin anteeksipyydellen liittää itsensäsäilytyshalun siihen kategoriaan mikä liittyy lajin hyväksi suoritettaviin toimintoihin.
Toisaalta taas yllyke säilyttää itsensä voi olla sen kehityksen huipentuma mihin koko elämä (tai jokin) on alunperin tähdännytkin. Jumala (tai jokin) haluaa leikkikavereita, mutta se joutuu odottamaan että pikkusisarukset kasvavat ulos kehdoistaan.
Onpa taas ajatukset.
>> Miksiköhän se mihin tutustuin CC:n kautta on kuitenkin kaikkein kiintoisin vaihtoehto, vaikka se ei tarjoa edes sitä 50 % mahdollisuutta onneen ja ekstaasiin kuin kr-usko? >>
Itseasiassa kristinuskohan tarjoaa 100% pelastumista. Samoin New Agessa, siellä vain odotetaan ihmiseltä enemmän omaa vaivannäköä (pitää mennä hierontaan ja ostaa jalokiviä ja ehkä vähän meditoidakin). Yhtä utopistiselta ne molemmat tuntuvat.
Ainoa täysin turvallinen tapa uskoa pelastukseen, on uskoa olevansa jo pelastettu, olevansa jo valaistettu ja että Ymmärtää jo. Olen tavannut tällaisiakin tyyppejä, jotka selittävät aivan puuta heitää, mutta uskovat kovasti olevansa jo perillä. Heille minkään uuden asian oppiminen ei vaikuta enää olevan mahdollista. Kauheita besserwissereitä.
Castanedan maailmankuva on perinteisempää linjaa, sitä joka ei tarjoa helppoa valaistumista. Castanedahan perusti siihen, että valaistumisen kokemus on jotakin erikoislaatuista, jonka vain harva saa kokea, ja hekin vasta työn kautta.
Energiakehon työstäminen kuolemattomaksi on kuin sotaan lähtemistä. Suurin osa sotureista kaatuu rintamalla tai katoavat taistelussa, tai ehkä haavoittuvat liian pahasti ja lähetetään kotiin. Mitään takeita voitosta ei ole hyvälläkään soturilla, mutta ilman omaa moitteettomuutta tulos on varmasti 0%.
Taustalla vain häiritsee tunne siitä, että sinut on lähetetty sotaan vesipistooli kädessäsi ja paperinen hölmöntötterö päässäsi. Jokin on pahasti vialla, etkä tiedä täsmälleen mikä. Onko tämä sota edes oikein? Olenko oikealla puolella? Haluanko todella voittoa, kun en tiedä mitä se tulisi olemaan? Epävarmuuden siemenet itävät toivottomuuden versoiksi.
Silti juuri tuo epävarmuus ja tunne vääryydestä, on se joka ajaa soturin uskomattomiin saavutuksiin. Se tunne tulee syvältä, sieltä jossa sinä tiedät, että se kuka olet ja miltä maailma näyttää, on pelkkä kapinen valhe. Se voi ajaa ihmisen yhtälailla hulluuteen kuin viedä valaistumiseen. Siitä tunteesta eroon pääseminen ei ole soturin päämäärä. Epävarmuus kuuluu sotaan, ja sen rakastaminen on ehdottoman tärkeää.
Miksi tämä vaikea tie valaistukseen vetoaa? Kenties minun tavoin koet ettet sinä ole tekemässä mitään kristinuskon tyylistä valintaa "taivaan ja helvetin" välillä, tai että olisit menossa kohisten kohti valaistusta New Agen tapaan. Olet saanut taistelussa joitakin kolhuja ja ehkä tunnet itsesi liian vanhaksikin rintamalle, mutta et kuitenkaan haluaisi luovuttaa ja lähteä kotiin. Jos ajattelemme positiivisesti, kenties vaistosi tietää, että joitakin sankaritekoja on vielä sinua odottamassa.
Sankariasennettahan se Castanedan oppien nieleminen vaatii. Sinulla on sitä ainakin ollut, kun kerran olet sille tielle aikoinaan lähtenyt.
Ehkä vain olit hieman liian fanaattinen oman joukko-osastosi suhteen (Carlos's Warriors) ja sen takia jäi paha maku suuhun. Osoittautui, ettei johtaja ole reilu tyyppi. Tämä oli liikaa, sillä maailma on jo valmiiksi epäoikeudenmukainen, ilman että epäreilujen tyyppien pitäisi vielä johtaa vapauden vallankumoustakin.
Oletko epävarma? Siirrä se koskemaan koko omaa maailmankuvaasi. Onko jotakin astraalijuttuja todella olemassa? Ovatko fyysiset esineet todellisia? Oletko sinä olemassa? Onko aika lineaarinen? Mitä jos kaikki mitä tiedät onkin täysin väärin juuriaan myöten? Muista, että noituus on seurustelemista hulluuden kanssa.
Älä anna epävarmuuden lannistaa, vaan riemuitse siitä. Käytä sitä epävarmuuttasi todellisuuden kyseenalaistamiseen. Noidan perspektiiviä todellisuuteenhan spirituaalisen soturin tiellä haetaan.
:a:
Chandi aloitti keskustelun "ihailu". Huomaan lukevani; suorastaan ahmivani tekstejänne ja varsinkin Agwén. Huomasin aivoissani kehittyneen kysymyksen: Oletkos blondi siirtämässä agwén magialammaslauman johtajaksi? Ja tästä tunneminäni suuttui ja alkoi puolustamaan itseään: En ole, kun....
Niin; en ole, mutta tässä hyvät lampaat hyvä esimerkki siitä miten chandin 7-askelmainen portaikko toimii ns. uskovaisten keskuudessa. Ja kuinka jostakin henkilöstä tulee laumansa paimen. Ihmisolennon on helppo jäädä tuolle tasolle, tyytyväisenä uskoa siihen mihin uskoo ja tyynesti kieltää kaikki se mikä on "paimenen" sanojen vastaista.
Me ihmisreppanat kun olemme lampaita, haluamme tai emme. Haluamme turvallisuuden-tunnetta, koska epävarmuus on meille hirveä asia. Toisille meistä turvallisuus muodostuu käsitteistä perhe-työ-koti ja joillekkin listaan vielä isänmaa....ja siinä onkin sitten siemen suvaitsemattomuudelle.
Palaan takaisin a:n kirjoitukseen...Kateellinen olen ja tuo tunne ei ole minun "oppien" mukaista. Siispä täytyy kitkeä pois ja olla iloinen että sinulla on taito kirjoittaa ajatukset niin, että tulet ymmärretyksi. Tai...koska kolikolla on aina kaksi puolta: minun aivoni haluavat ymmärtää tekstisi näin ja tämä käsitys sopii minun aivoituksiin tasan tarkkaan kuin valettu.
Tuo tunne mistä kirjoitit kun vertasit soturiin; rauhoituin, mieli lähti uintiretkelle kesäiseen tyyneen järveen. Itselläni taisteluinto jo väistynyt niin pitkälle, että olen alkanut ihan oikeasti epäilemään kokemustani; ei se ollutkaan totta. Kaikki ympärilläni (minusta mielestään huolehtivat) ovat oikeassa; se ei ollutkaan totta. Mutta: se oli totta ja nyt voin taas rauhoittua odottamaan seuraavaa kokemusta. Eikä minun tarvitse hakemalla hakea sitä, koska tiedän että se tulee sitten kun olen valmis ja tämä tarkoittaa (kokemuksista opittua) sitä että minun pitää unohtaa "sota" ja huomata että aurinko paistaa siitä huolimatta :)
Jos jossain olisi "uskonto" jossa kyseenalaistettaisiin kaikki. Se olisi uskonto mihin minäkin voisin "hurahtaa". Ja miksei sellainen voikin olla, minulla kun nyt vain on nämä "oppini" joita noudatan ja siksi en edes hae tuota mahdollista uskontoa. Eli chandille: olet oikeassa tämän magia-palstan ruohon suhteen ;)
Kovasti olen pyrkinyt olemaan siellä jossakin toisessa aitauksessa oleva yksinäinen musta lammas, joka antaa muiden about sadan valkoisen lampaan mäkähdellä keskenään omassa suuressa aitauksessaan... Mutta en minä mikään Suuri Yksinäinen ole. Samaa laumaa kuin kaikki muutkin, sitä, joka juoksee milloin minkäkin kellokkaan perässä.
Agwélla on taipumus päätyä tietoisesti tai tahtomattaan eräänlaiseksi johtajaksi näissä netillisissä touhuissa, hänen aloitteikkuuttaanhan tämäkin foorumi on olemassa. Hän tosin halusi Mustan Magian foorumin, mutta kun se ei oikein ottanut tulta, itse ehdottelin pelkkää Magiaa. Maanantainen magia-chat puolestaan oli kesällä täysin Agwén idis.
Paatuneena amatööriastrologina en voi olla huvittumatta kuinka tyypillisen leijonamaiseksi Agwé täällä aina päätyy. Tästä Agwis ei kyllä taas tykkää... :P
Kun ajattelen miten minä olen luonnottomalle (ajatellen sinun termeilläsi) tielleni lähtenyt (vaikkei tämä minun versioni mikään highway olekaan)... Niin olenko koskaan muka tietoisesti valinnut yhtään mitään? Ensialkuun imin itseeni isäukon ufo- ja teosofiakirjoja, sitten kaiken kirjaviisauden tai -outouden jälkeen koin sen energiajutun 19-vuotiaana... Ehkä se, että tapahtumaa sivusta seurannut 1. poikaysvätäni teilasi minun näkemykseni kokemuksestani täysin, teki minut jotenkin epävarmaksi sen suhteen voinko täysin luottaa itseeni. Hammastakin purren ja itsepäisesti olen kyllä siitä lähtien uskonut että se mitä koin/koen on "ehtaa" asiaa, mutta suhteessa ulkomaailmaan tai muihin ihmisiin olen aina hyvin arkana. Ja kyllähän sitä tietysti kuitenkin salaa sydämessään toivoisi jonkun toisen tunnustavan että en ole joron jäljillä - vaikka kuinka ajattelisi että hiiteen muut ja näiden näkemykset.
Kaikkein pirullisinta on juuri ajatus tietystä olennosta, joka voisi olla alfakokemukseni takana. Miten selität "järkevästi" edes vähän hörhömmillekään ihmisille että oli niinku silleen semmonen ihminen jonka tunsin 600 v sitten ja läpä läpä... Ja kuitenkin tuo ihminen (mielikuvitusta tai ei) vaikuttaa erittäin olennaisesti siihen mitä minä olen, ainakin tässä suuressa matkassa kohti tuntematonta. Ehkäpä, jos oletaan että olento X on totta, tunteeni häntä kohtaan eivät ole täysin puhtoiset. Minua suorastaan ärsyttää kuinka erinomaiseksi hänet miellän, ja kuinka hänellä näytti/-ää? olevan oikeus tehdä minun suhteeni mitä miellyttää. Olenko täysi idiootti ja tahvo vailla vertaa joko a) koska kuvittelen olemattomia olentoja vai b) olento on totta ja pyörittää minua kuin tärsäni marakattia. Äh!
No, olenpa sitten vaikka vain umpiuuno hihhuliheiheihullu, niin ainakaan mitään Jeesuksen suojiin pakenemista en voi valita, enkä myöskään iki-ihanaista varmuutta siitä että kuoleman jälkeen onni kukoistaa ja voin tumput suorana vetää lonkkaa. Minun on erittäin vaikea, jollei mahdotonta, uskoa siihen että mikään voisi olla iäti pysyvää ja pidempi lepo mahdollista, tai järkevää. Iäinen autuus, kärsimyksen kunniakruunu... Pläh.
Se on kyllä totta, että yhtälailla kuin epäillä kaikkea sitä mitä ei voi käsin kosketella, voisi yhtähyvin epäillä kaikkea kosketeltavaakin. AIVAN KAIKKEA.
>> Mutta en minä mikään Suuri Yksinäinen ole. Samaa laumaa kuin kaikki muutkin, sitä, joka juoksee milloin minkäkin kellokkaan perässä. >>
Paitsi, sinulla on kuitenkin niitä "kiusallisia" mystisiä juttuja, jotka eivät oikein sovi näihin tavallisiin kuvioihin, niitä joka tekevät sinusta sopimattoman, ja jotka haittaavat sinua omistautumasta inhimilliselle elämiselle ilman pidikkeitä.
Niiden sadan lampaan joukossa sinä taidat olla se, joka ei oikein käsitä mitä hauskaa tässä määkimisessä on olevinaan? Ja välillä määyt itsekin, ja sitten tunnet, että olet aivan hölmö, että sinulla pitäisi olla parempaakin tekemistä, jos vain tietäisit mitä se on. Vaikka haluaisit olla ylpeästi musta lammas, et kuitenkaan ole sitä koko sydämestäsi. Sinä haluat miellyttää.
Tiedät varmasti mitä tarkoittaa olla musta lammas. Milloin olet viimeksi toiminut sellaisella tavalla, jolla tavalla mustat lampaat toimivat? Joka saisi sinut vaikuttamaan petturilta, hylkiöltä, erilaiselta? Sellaiset teot herättävät kysymyksiä laumassa.
Ympäristön halveksunnan kohtaaminen fyysisesti on maagisia voimia herättävä energeettisesti herkullinen hetki, mustan lampaan voimanlähde. Sinä olet jo masokisti, ellet ole huomannut. Mikset ottaisi vielä yhden askeleen suuntaan, jonne sielusi muutenkin siukoo?
Nämä edelliset elämäsi ja sensellaiset kiinnostavat sinua enemmän kuin haluat myöntää itsellesi. Ruoskit ja piiskaat itseäsi kuin sikaa. Olet omien esoteeristen kokemustesi vanki, ennemmin kuin niiden vapauttama. Mitä ne ovat tehneet hyväksesi muuta kuin pilanneet elämäsi?
Kun teet oikeita mustan lampaan tekoja, sinua pidetään välittömästi muita alempiarvoisena, huonompana, kunnottomana, mielipuolena. Sellainen on musta lammas. Ei ole muuta tapaa. Ei ole mahdollista hylätä laumaa, samalla miellyttäen.
Ainoastaan oman pään sisällä ja ajatuksissa oleva erilaisuus ei riitä saamaan aikaan erillisyyden tunteesta kumpuavia maagisia kokemuksia.
Erillisyyden, noidan perspektiivissä olemisen, on lähdettävä konkreettisista teoista tässä ja nyt, tässä todellisuudessa. Haluatko tehdä eron laumaan? Sitten tee se.
Toinen virheesi on se, ettet arvosta riittävästi omia esoteerisiä kokemuksiasi, ja silti olet niissä aivan liiaksi kiinni. Sinulla on niin hurjia kokemuksia, että eihän niistä voi edes puhua sekaantumatta hillittömyyksiin.
Minusta sinun pitäisi suhtautua niihin viileästi ja laittaa ne mielestäsi, ja panostaa tulevaisuudessa johonkin aivan uuteen. Huomaat kyllä sitten, että sama tarinahan tässä on koko ajan jatkunut. Älä jää märehtimään sivua 1, vaan siirry eteenpäin. Jos jäät kiinni eiliseen, et pääse koskaan huomiseen.
:a:
Heh, saan henkilökohtaista opinto-ohjausta?
Mutta joo. Kyllä tämä olen erilainen/olen kuten muut -systeemi tietysti vähän välillä laittaa oirehtimaan tavalla jos toisellakin. Suureen Yksinäisyyteen tuntuu helposti liittyvän kaikenlaista omahyväistä ja ylpeää, ja syystä tai toisesta olen aina inhonnut moisia fiiliksiä. Tämä tietysti johtaa masoiluunkin, kun yritän (inho?)realistisesti arvioida itseäni niin ettei kukaan vaan kuvittelisi että kuvittelen jotakin itsestäni. Voihan erkki. Tietysti jo se jatkuva itseanalyysi saa jotkut oksentamaan.
Kuitenkin kaikitenkin, jos olisin voinut valita ja jos nyt voisin valita, en haluaisi menettää yhtään mitään kokemuksistani. Ehkä ne joskus nousevat aivan liian paljon elämää tärkeämmiksi, mutta minulle ne ovat sellainen mysteeri jota ratkon päivät pääksytysten, vaikkei mitään takeita mysteerin selviämisestä ole. Voin lähestyä itseäni psykologisesta kulmasta (hullu mikä hullu), pimahtaa täyteen hörhöyteen (kas, kun niinä päivinä Atlantiksella...) Tai ehkä minun pitäisi vain lumoutua itsestäni niin että pusken fiktiota niin että haisoo.
Olisi kiintoisaa kuulla muiden ihmisten omakohtaisia kokemuksia Suuresta Yksinäisyydestä... Tai vaikkapa siitä hylkiönä olemisesta. Mutta tietysti sillä pohjalla, että mitä antoisaa siitä on saanut. Voisi tästä tietysti jonkin aloituksenkin tehdä, mutta itse en juuri nyt ole innostunut aloittelemaan. Yritän vähän välttää.
>Kun teet oikeita mustan lampaan tekoja, sinua pidetään välittömästi muita alempiarvoisena, huonompana, kunnottomana, mielipuolena. Sellainen on musta lammas. Ei ole muuta tapaa. Ei ole mahdollista hylätä laumaa, samalla miellyttäen.
Olen vuosikaudet haaveillut kai jostakin itsenäisten lampaiden laumasta, ts. itseni kaltaisista, joille voisi takeltelematta puhua aivan mistä vain. En nyt tiedä voiko tätä foorumia sitten pitää jonain kevytlimu-versiona siitä... Emmä tiärä. Onpahan jotain.
Pirullista on, että vaikka minulla on kumppani jolla on edes piirun verran jotain vähän samaa sortimenttia korviensa välissä kuin minulla (lähinnä niitä vaikutelmia ed. elämistä), niin edes hänen kanssaan ei aina oikein osu ajatukset yhteen. Mutta tässä en voi oikein muuta ihmetellä kuin yksilöinä olemisen suurta mysteeriä... Vaikka kuinka lähelle tulisi toista ihmistä tai olentoa millä tahansa tasolla, aina säilyy tietty välimatka.
Astrologisessa mielessä (kun nyt tuli tässä illan mittaan muutenkin taas mieleen) olen hyvin tyypillinen Kala, joka haluaa liuottaa persoonansa pois yhtyen johonkin Suureen Tuntemattomaan, missä välimatkaa ei enää ole, ei erillisyyttä, ei pelkoja, vihaa, kuolemaa pilkku pilkku pilkku. Kun ei se viinakaan maita, niin. Viedäkö sitten kaluus äärimmilleen, pakottaa itsensä äärimmäiseksi vastakohdakseen, vaiko tehdä 90 asteen kiepsautus ja olla jotain ihan muuta tai siltä väliltä.
Tai ehkäpä vain lopetankin ajattelun tältä illalta tähän.
Jos vaikka lampaita olisimmekin, niin kuitenkin: itsehän me päätämme ruohoa syödä ;) Ja kevytlimu-versio on suut-sanastani!
Ja mitä yksilö on? Elämänsä kokemuksien summa. Ympäristötekijöiden summa. Vai....Ja kun se lähellepääsyn esteenä on palomuuri; ihminen joutuu silloin paljastamaan itsensä ja alistaa itsensä samalla toisen "vallan" alle. Ja silloin ihminen vetää palomuurin päälle. Itse ajattelen; on joitain asioita mitä en halua tämän läheisemmän persoonan kanssa jakaa; haluan pitää ne itselläni. Ja syy: elän hänen kanssaan tämän elämän kokonaan enkä halua vielä antaa hänelle koko koodia palomuuriini.
Ja tekstini on sekavaa, tiedän ;) mutta koska kalat on tälläisiä niin ei voi mitään.
Ja kovasti haluaisin (tunneminäni) olla se mitä olen, mutta en voi (järkiminäni) koska yhteiskunnan muodostama rooli estää. Ja tiedän, että ilman tunneminääni järkiminäni ei pärjää; siksipä valitsen keskitien.
Ja tässä chandille ajattelemisen aihetta, ettei järki keskeytä luovaa ajattelua.
Kaikkein pirullisinta omalla kohdallani....
Minulla ei ole tarkasti määriteltyä 'tietty henkilö/persoona', on vain voimakas tunne että jollakulla on pirskatin hauskaa kun omalla tavallaan ohjailee kulkuani tällä polulla. Välillä voisin väittää että taas 'se' hymyilee rakastettavasti, mutta kuitenkin ilkikurisesti blondikalle. Ja mennäppä tuota sitten selittämään jollekin "normaalille" tai vähemmän normaalille.
Samoin kuitenkin tunnen, että tämä X ohjaa minua ja antaa minulle koko ajan tilanteita joissa voin valita vasen-oikea. Sitten kun valitsen 'päätä seinään ja kantapään kautta oppien' -reitin, niin eikäkun toilailuani seuraamaan ja lopussa "noh...opitahan sitten viimeinkin" toteamus.
Jossain vaiheessa elämääni oli "helppo" valinta alkaa ns. uskovaiseksi. Silloin pakenin X:ää. Oli helppo asettua ns. normaaliksi, mutta eipä sitten sitä kauttakaan kauan kestänyt ja samaan ratkaisuun tulin kuin sinäkin: Jeesuksen suojiin en voi paeta.
Nyt olen jokseekin rauhallinen "polkuni" suhteen; tätä jatkuu kunnes se loppuu. Katselen ympärilleni ja haistelen tuulia, nautin auringosta ja elämästä ympärilläni. Polkuni risteilee toisten polkujen joukossa ja joskus X "antaa" matkaseuraa ja huomaan (itseeni uskominen hiipumassa tällöin...) etten olekkaan yksin.
Ja ettei magia täysin unohtuisi ;) Jos se onkin niin ettei sitä opita vaan se poisopitaan ja tavallaan löydetään ne piilevät voimat itsestämme?
Tuosta pois-oppimisesta tulee mieleen, että hyvin voimakkaasti ajoittain koen että jossakin vaiheessa olen lähtenyt väärälle tielle, kasvattanut itsestäni ihmisen joka en ole. Tämä sama saattaa tapahtua itseasiassa jokaiselle ihmiselle, mutta kaikki eivät koe sitä häiritsevänä.
On kuin egoni tai persoonani olisi kalpea heijastus siitä mitä voisin olla. Todellinen itseni symboloituu Aurinkona ja Lapsena, joka on sisälläni; tämä minä jonka kanssa näpertelen päivittäin on Kuu ja vanha väsynyt äijä. (Tässä Aurinko ja Kuu eivät ole lainkaan maskuliinisesti tai feminiinisesti painottuneita, vaan ne kuvaavat pysyvämpää ja pysymättömämpää puoltani.) Tarot-korteissa, varsinkin klassisissa Rider-Waite -korteissa, nuo Aurinko- ja Kuu-teemat tulevat niin hemmetin hyvin esille Suuren Arkanan korteissa... Olen siis juuttunut vaiheeseen Kuu egoni kanssa, ja sisälläni on aavistus seuraavasta vaiheesta Aurinko...
Ja Kabbalan Elämän Puussa on tietenkin vastaavat pisteet Yesod ja Tiferet. Tosin ei taida mennä ihan yksi-yhteen, sillä Yesod ei liene jotakin josta pitäisi päästä.
Toisaalta... Miksi päivittäin käyttämästäni henkilöstä pitäisi päästä? Kunhan se vain tulisi läpinäkyvämmäksi, niin että Itse pääsee esille.
Niin tuttua on tekstisi että voisin luulla itseni kirjoittamaksi.
Tuo väärän tien valinta; olen hyväksynyt sen itseeni kuuluvaksi. Silloin on se 'itseensä uskominen' hiipumassa ja nyt en enää anna sen häiritä ja muistutan itseäni (järkiminääni) 'toivottomuuden'-hetkellä että mitenkäs selität sen ja sen tapahtuman ja entäs se juttu, kääntyykö realisiin käsityksiin hä? Ja rauhoitun (tunneminäni).
Minusta tuntuu, että tällä hetkellä hyväksyn paremmin järkiminäni olemassaolon. Yritän sopeutua tähän elämään valitsemalla keskitien ja tiedostan voimakkaasti että olisin 1000 kertaa onnellisempi jos voisin hyväksyä tunneminäni ainoaksi olomuodokseni. Kuitenkin järkiminäni pitää yllä tälläistä "normaalin elämän persoonaa". En ole valmis luopumaan ja se on este täydelliselle tasapainolle. Olen valinnut sen; se on taas näitä tunteita mitä ei voi järjellä selittää (se pienen-pieni-ääni sisälläni)...Olen 100% varma että teen "oikein"; ei ole kysymys pelkästään minusta. Ympärilläni on koko joukko ihmisiä joiden elämään vaikutan. Muuttumiseni (vapautumiseni?) vaikuttaisin monen ihmisen elämään, enkä halua aiheuttaa pahaa mieltä rakastamilleni ihmisille. Siispä yritän löytää tasapainon ja edetä polullani hitaamalla tahdilla, että myös järkiminäni pysyy perässä ;) Ja siinä ohimennen sitten vaivihkaa muokkaan järkiminääni ja viimeisen lauseesi mukaisesti totean: mitäpä siitä eroon pyrkimään.
Sen olen tehnyt selväksi itselleni etten "valehtele" itselleni enää; minä olen monisärmäinen persoona. Yksi särmistäni pyrkii elämään tunteiden ohjaamana ja yksi pistää vastaan; mikäpä siinä kunhan omaan olotilaani vain olen tyytyväinen; eli Itse pääsee esille.
Ympärilläni olevat henkilöt, joko vastoin tahtoaan tai ihan tiedostamattaankin, ovatkin joutuneet hyväksymään minussa tapahtuneet muutokset. Muutokset on kuitenkin pieniä ja usein kukaan ei edes huomaa mitään. Varsinkin nyt kun olen oppinut pitämään jotkut asiat vain itselläni.
Kuulostaa niin kovin tutulta.
"Järkiminä" ja "tunneminä". Lähimmäisten on välillä vaikea seurata perässä tuossa maanis-depressiivisessä aallokossa, jota näiden kahden hahmon "valtataistelu" aiheuttaa.
Siis Chandilla on tästä lähempää kokemusta ellen väärin muista.
Chandin tavoin allekirjoitan ainakin horoskooppimerkkien psykologiset profiilit. Jos on syntyjään jotain niin eipä siinä auta kuin hyväksyä tuo tosiasia. "Se pieni oma ääni" saattaa olla myös se, että hyväksyy tuon oman monisärmäisyytensä eikä pyrikään siitä eroon.
Itse olen pyrkinyt ottamaan nämä "järkiminän" ja "tunneminän" kavereikseni: pistän hemmot hommiin asiayhteydestä riippuen.
Pirskatti; aurinko paistaa ja minua laulutaidotonta jopa laulattaa :)
Kaksonen en ole muuta kuin siinä mielessä, että annan Järkiminän ja Tunnenminän taistella tai paremminkin hakea sopuratkaisun, koska ovat tähän kroppaan päättäneet asettua yhtäaikaisesti. Taivaanrannanmaalariksi olen itseni luokitellut ja merkillä )( itseni merkitsen.
Viimeinen lauseeni: niin osuvasti asian ilmaisit että mitäpä sitä enempää ruotimaan :)
Niin, se depiksen iänikuinen pilviverhon alla eläminen on tuttua, mutta enpä oikein usko että menen maaniselle puolelle asti vaikka välillä tulisikin pari sädettä pilviverhon läpi. Sellaiset harvinaiset hetket jolloin koen VALOn sisälläni ovat minusta sitä minkä pitäisi olla koko ajan läsnä. Se on sitä, että on energiaa. Se on se osa minkä minä uskon minulle luvatun syntymässäni, mutta jonka eteen joudun tappelemaan enemmän kuin ehkä ihmiset keskimäärin. Jotkut eivät edes ymmärrä mistä on kysymys, jos eivät ole päivääkään elämässään olleet masentuneita.
Hyväksyminen, vaikka olisikin vielä keskeneräinen ja risa ihmisenä, on varmasti kaiken a ja o. On aivan turha rääkätä itseään vielä silläkin että kun nuo ja nuo ovat niin ja näin, niin miksi minä olen vain tällainen kasa sontaa?
Matka on kesken.
---
Astrologisen syntymäkartan koen nimenomaan siksi korttiviuhkaksi, jonka käteensä saa syntyessään. Koska minulle loogisuus on kaikki kaikessa, tuntuisi minusta varsin järjettömältä että siihen vaikuttaisi pelkkä sattuma. Koen että sattuma on pelkkä savuverho jollekin muulle. Minulle tietysti se muu on karma ja reinkarnaatio. Ihminen siis lahjoittaa itse itselleen sen minkä on ansainnut, hyvän ja pahan.
Tyhmähän sitä on, jos vaan jää uikuttamaan korteistaan, eikä edes yritä niiden kanssa saada jotain mielenkiintoista aikaan... Ja turha niitä on vertailla muiden käsiin. Kun on itse ne itselleen jakanut.
(Kalat ja Kaksoset ovat molemmat muuttuvia merkkejä, joten ehkä jotain tietynlaista samankaltaisuuttakin voi löytyä. Minä ainakin tulin hyvin juttuun ex-kumppanini kanssa, jolla oli Aurinko Kaksosissa - kuin myös parhaalla ystävälläni lapsena.)