AJATUKSET

Ihan jokunen päivä siitä kun itse olin siinä tilanteessa, että mukavasti alkaneet treffit meni suuteluksi ja kiihkeäksi, ja sitten ko. miehen päässä vissiin vähän napsahti.

Olen siis 25 -vuotias ja sanotaanko, että seksuaalista minäkuvaa on kolhittu aiemminkin (ei tosin näin rajusti). Luojan kiitos en oo enää kuitenkaan se 18 -vuotias, vaan nyt pystyn edes hetkittäin ja osittain ajattelemaan asiaa myös järjellä.

Mua on auttanut
- se, että samantien puhuin asiasta niille joihin voin luottaa, ja puhun paljon. Kaiken myrkyn pois sisältä, sitä mitä ei pysty sanomaan ystäville niin sen kaadan päiväkirjaan.

- ylipäätänsä oon asian suhteen avoin (tosin siis vaan luotettavassa seurassa), annan itelleni luvan sanoa ja puhua ja vaikka huutaa, kun asiaa ei nyt saa päästä häviämään.

- lisäks mua auttaa se, että annan vihan tulla läpi. Se, että joku ihminen on noin sairas ja pimeä EI oo mun syy, ja vaikka tilanne on mikä niin se ei ollut oikeutettua. Pakotan itseni järkeilemään, että mä en ole huono ihminen joka vaan ansaitsi tollasta. Jos olisin NOIN huono ihminen, niin mulla ei varmaan olis ympärilläni lukemattomia ihania ystäviä tai hyviä välejä perheeseen? Järkeilen oikean ja väärän kohdilleen. Syy oli sen, sairaat patoutumat ja sadismi on SEN päässä ja mä olin kohde.

- Vaikka en voi sille mitään, että kyseenalaistan sen tilanteen ja mietin, että olisinko voinut tehdä jotain toisin niin pakotan itseni myös ymmärtämään, että jälkiviisaus ei oo viisautta. Mä olin ja toimin siinä tilanteessa siten, kun SILLÄ HETKELLÄ tuntui järkevältä tai mitä vaistot hälytti. Ehkä olis pitänyt alkaa käyttää jotain karateotteita tai jotain, mutta kun en sellasia osaa niin mitähän helvettiä olisin tehnyt toisin.. Jättänyt tapaamatta koko tyyppiä (joka vaikutti HYVIN rauhalliselta ja normaalilta. Tiettyyn pisteeseen asti.), mut aikakonetta mä en omista. Eli on turhaa liikaa velloa siinä ajatuksessa että ENTÄ JOS. Se nyt meni niinku meni.

- Sekin auttaa, että hyväksyn sen, et tää tulee vaikuttamaan jatkossa ja paljon. Olin muutenkin vasta parantumassa aika rankasta erosta ja päässyt siihen tilanteeseen, että jo katselin ympärilleni ja ajattelin että ehkä voin yrittää alkaa taas luottaa aitoon välittämiseen ja antaa itelleni jopa luvan ihastua. Nämä olikin ekat treffit syksyisen eron jälkeen. Täytyy sanoa, että seuraavia treffejä saa odottaa. Ihastuminen, rakastuminen ja rakastaminen tuntuu nyt kaukaisilta vitseiltä. Se on pakko hyväksyä, et jotain meni rikki ja ainakin nyt toistaiseksi tietyt tunteet on kuollut ja tilalle asettunut pelko, epäluulo ja viha. Niiden kanssa pitäis yrittää elää, mut myös yrittää päästä niistä eroon. Sitä en kyllä tiedä et miten se sit onnistuu..

Tällasia ajatuksia nyt ainakin päällimmäisenä ja lisää olis vaikka miten paljon. Enhän mitään muuta pysty ajattelemaan..

Miks näin paskamaisia, inhottavia ja rikkovia asioita pitää tapahtua ihmisille, jotka ainakin ennen sitä oli jotakuinkin normaaleja. Oon vihanen, pettynyt ja surullinen, täynnä raivoa ja toisaalta täyttä laimeutta ja yritän vaan nyt niellä sen, et näin kävi ja sille ei enää tosiaan voi mitään.

artikkeli myös seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Soisin kaikille uhreille sielunhoitoapua pätevien kristittyjen toimesta.

http://www.aslan.fi/artikkelit