Heippa,
tajusin eilenillalla, että olen ihan vítun lopussa.
Seurustelukumppanistani on muodostunut minulle maailman tärkein ihminen. Uskon, että meidät on todella tarkoitettu yhteen. Tähän ihmiseen tutustuminen on tehnyt musta itsestäni eri ihmisen. Olen itsevarma, osaan kertoa mielipiteeni, ja olen oma itseni. Niistä asioista en voi ikinä lopettaa olemasta kiitollinen kumppanilleni.
Kummillakin meistä on takana rankka seurustelusuhde, minulla alistettu ja väkivaltainen, hän taas tuli petetyksi ja jätetyksi. Poikakaverini on myös muuttanut ulkomailta, hyvin rankoista olosuhteista Suomeen kuusi vuotta sitten. Hän on sopeutunut uuteen kotimaahansa ja sen kulttuuriin täysin, mutta hänellä ei ole muita sukulaisia täällä, kuin äitinsä ja siskopuolensa, joka täytti juuri 4 vuotta. Poikaystäväni muutti kuukausi sitten omilleen. Opintotuesta ja asumislisästä jää kuukaudessa käteen 64 euroa, miinus sähköt. Hän herää joka aamu yhdeksäksi töihin, (jonne kävelee 3 km, kun ei ole rahaa ajokorttiin saatika autoon) pääsee kolmelta, kävelee takaisin kotiin. Tekee ruokaa, lähtee kävellen kuntosalille (jonne matkaa se samainen 3 km), tekee treeninsä, kävelee takaisin, tekee ruokaa, käy suihkussa, ja hups. Kello onkin jo puoli yhdeksän. Itse yleensä pääsen koulusta kolmelta, ja menen hänen luokseen suoraan. Yleensä emme juuri kerkiä olemaan yhdessä, ja meille niin tärkeiksi muodostuneet tuntienmittaiset keskustelut sängyssä maaten eivät taida enää keritä aikatauluun. Minä en saa olla viikolla yötä poikaystäväni luona, kiitos vanhempieni, joten lähden yleensä viimeistään yhdeksältä. Nykyään tosin teemme treenimme joskus yhdessä minun vaihdettua salia, mutta sekään ei aina ole hyväksi. Kehonrakennus on hänelle elämä.
Minulla on menossa peruskoulun viimeinen vuosi, ja arvosanat olisi siis hyvä saada pidetyksi vähintään samoina, kuin nyt. Todistukseni on keskivertoa parempi, mutta tiedän helposti pystyväni parempaan, ja sitä tahtoisinkin. E-pillerit on lisänneet herkkyyttä asioihin suhtautumiseen; itken todella helposti. En jaksa enkä tahdo pidättää itkua, tahdon vain sen antaa tulla ja surra rauhassa. Minulla on myös dietti, joka vie osansa vireystäsostani. Iso asia taitaa kuitenkin olla lepo. Herään kahdeksan aamuihini 5:30, sillä linja-auto täältä kaukaa lähtee jo 7:15. Joskus menen nukkumaan vasta kahdentoista jälkeen. Usein kuitenkin yhdentoista ja kahdentoista välillä, jonka tiedän olevan liian myöhään. Vanhemmat suhtautuvat poikaystävääni oudosti. He hyväksyvät tämän, mutteivat kuitenkaan. Äidilläni on ollut rankka nuoruus ja todella huonoja suhteita, ja tiedän hänen suhtautumisen tulevan niistä. Hän vaan ei tiedä, että minä tiedän, isäni kun on kieltänyt minua kertomasta, että hän kertoi. Sekavaa, eikö? Víttumaista ehkä.
Huoh. Kaikki kaatuu päälle, poikaystävä sanoo, ettei minun tarvitsisi huolehtia niin paljon. Samalla hän kuitenkin kertoo, että olen ainoa ihminen hänelle maailmassa. Tiedän sen todeksi, sillä hän on todella sitoutuvainen ihminen. Yritän aina viedä hänelle ruokaa ja leipoa, viedä kotitaloustarvikkeita ja auttaa mahdollisimman paljon, mutta tänään äitini sanoi, ettemme me voi häntä elättää. Tottakai, tiedänhän minä sen. Olenkin tehnyt useimmat em. asioista salaa. Mutta kuka häntä sitten auttaa, ellen minä? Meillä on kaikkea, hänellä ei mitään. Usein kulutankin rahani häneen, vaikkei hän siitä pidäkään. Mutta mitä minä tarvitsen häneen verrattuna?
En nää omia ystäviäni juuri muutenkuin koulussa. Juuri kukaan ystävistäni ei hyväksy suhdettamme, heille ystävät ja juhliminen on kaikki kaikessa. Minä en juo enkä polta, toisinkuin ystäväni tekevät. He suhtautuvat seurusteluuni penseästi; "rakkaus ei saa koskaan mennä ystävien edelle", "ei kannata sitoutua näin nuorena" jne. Minulle rakkaus menee aina edelle. Vaikka toki tiedän sen vaarat.
Joskus vaan kaipaan juhlia ja heidän kanssaan nauramista. Joskus kaipaan sitä elämää, millaista elämäni oli kesällä. En tiennyt mitään, kerrassaan mitään tälläisistä asioista ja huolista. Olin vapaa, niin vapaa vastuusta.
Mutta minä rakastan poikaystävääni yli kaiken.
Kuinka minä aion jaksaa kaiken tämän kantaen? Mistä minä revin aikaa kaikelle? Miten voisin auttaa rakastani jaksamaan eteenpäin? Entä itseäni?
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea.
tajusin eilenillalla, että olen ihan vítun lopussa.
Seurustelukumppanistani on muodostunut minulle maailman tärkein ihminen. Uskon, että meidät on todella tarkoitettu yhteen. Tähän ihmiseen tutustuminen on tehnyt musta itsestäni eri ihmisen. Olen itsevarma, osaan kertoa mielipiteeni, ja olen oma itseni. Niistä asioista en voi ikinä lopettaa olemasta kiitollinen kumppanilleni.
Kummillakin meistä on takana rankka seurustelusuhde, minulla alistettu ja väkivaltainen, hän taas tuli petetyksi ja jätetyksi. Poikakaverini on myös muuttanut ulkomailta, hyvin rankoista olosuhteista Suomeen kuusi vuotta sitten. Hän on sopeutunut uuteen kotimaahansa ja sen kulttuuriin täysin, mutta hänellä ei ole muita sukulaisia täällä, kuin äitinsä ja siskopuolensa, joka täytti juuri 4 vuotta. Poikaystäväni muutti kuukausi sitten omilleen. Opintotuesta ja asumislisästä jää kuukaudessa käteen 64 euroa, miinus sähköt. Hän herää joka aamu yhdeksäksi töihin, (jonne kävelee 3 km, kun ei ole rahaa ajokorttiin saatika autoon) pääsee kolmelta, kävelee takaisin kotiin. Tekee ruokaa, lähtee kävellen kuntosalille (jonne matkaa se samainen 3 km), tekee treeninsä, kävelee takaisin, tekee ruokaa, käy suihkussa, ja hups. Kello onkin jo puoli yhdeksän. Itse yleensä pääsen koulusta kolmelta, ja menen hänen luokseen suoraan. Yleensä emme juuri kerkiä olemaan yhdessä, ja meille niin tärkeiksi muodostuneet tuntienmittaiset keskustelut sängyssä maaten eivät taida enää keritä aikatauluun. Minä en saa olla viikolla yötä poikaystäväni luona, kiitos vanhempieni, joten lähden yleensä viimeistään yhdeksältä. Nykyään tosin teemme treenimme joskus yhdessä minun vaihdettua salia, mutta sekään ei aina ole hyväksi. Kehonrakennus on hänelle elämä.
Minulla on menossa peruskoulun viimeinen vuosi, ja arvosanat olisi siis hyvä saada pidetyksi vähintään samoina, kuin nyt. Todistukseni on keskivertoa parempi, mutta tiedän helposti pystyväni parempaan, ja sitä tahtoisinkin. E-pillerit on lisänneet herkkyyttä asioihin suhtautumiseen; itken todella helposti. En jaksa enkä tahdo pidättää itkua, tahdon vain sen antaa tulla ja surra rauhassa. Minulla on myös dietti, joka vie osansa vireystäsostani. Iso asia taitaa kuitenkin olla lepo. Herään kahdeksan aamuihini 5:30, sillä linja-auto täältä kaukaa lähtee jo 7:15. Joskus menen nukkumaan vasta kahdentoista jälkeen. Usein kuitenkin yhdentoista ja kahdentoista välillä, jonka tiedän olevan liian myöhään. Vanhemmat suhtautuvat poikaystävääni oudosti. He hyväksyvät tämän, mutteivat kuitenkaan. Äidilläni on ollut rankka nuoruus ja todella huonoja suhteita, ja tiedän hänen suhtautumisen tulevan niistä. Hän vaan ei tiedä, että minä tiedän, isäni kun on kieltänyt minua kertomasta, että hän kertoi. Sekavaa, eikö? Víttumaista ehkä.
Huoh. Kaikki kaatuu päälle, poikaystävä sanoo, ettei minun tarvitsisi huolehtia niin paljon. Samalla hän kuitenkin kertoo, että olen ainoa ihminen hänelle maailmassa. Tiedän sen todeksi, sillä hän on todella sitoutuvainen ihminen. Yritän aina viedä hänelle ruokaa ja leipoa, viedä kotitaloustarvikkeita ja auttaa mahdollisimman paljon, mutta tänään äitini sanoi, ettemme me voi häntä elättää. Tottakai, tiedänhän minä sen. Olenkin tehnyt useimmat em. asioista salaa. Mutta kuka häntä sitten auttaa, ellen minä? Meillä on kaikkea, hänellä ei mitään. Usein kulutankin rahani häneen, vaikkei hän siitä pidäkään. Mutta mitä minä tarvitsen häneen verrattuna?
En nää omia ystäviäni juuri muutenkuin koulussa. Juuri kukaan ystävistäni ei hyväksy suhdettamme, heille ystävät ja juhliminen on kaikki kaikessa. Minä en juo enkä polta, toisinkuin ystäväni tekevät. He suhtautuvat seurusteluuni penseästi; "rakkaus ei saa koskaan mennä ystävien edelle", "ei kannata sitoutua näin nuorena" jne. Minulle rakkaus menee aina edelle. Vaikka toki tiedän sen vaarat.
Joskus vaan kaipaan juhlia ja heidän kanssaan nauramista. Joskus kaipaan sitä elämää, millaista elämäni oli kesällä. En tiennyt mitään, kerrassaan mitään tälläisistä asioista ja huolista. Olin vapaa, niin vapaa vastuusta.
Mutta minä rakastan poikaystävääni yli kaiken.
Kuinka minä aion jaksaa kaiken tämän kantaen? Mistä minä revin aikaa kaikelle? Miten voisin auttaa rakastani jaksamaan eteenpäin? Entä itseäni?
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea.
Vastaukset 3
Vanhimmat
näin on
Eikö suomalainen kundi kelpaa? Voi helvetti... en suostu auttamaan. Pidä hauskaa "kultasi" kanssa.
Poikystävällesi kehonrakennus on elämä? Sinulle hän on elämä? Ja olet ihan vitun lopussa? Kaipaat kavereitasi ja juhlia?
Itse kehottaisin sinua ottamaan hiukan aikalisää, pitäisitte vähän taukoa tai välimatkaa, jonka aikana saisit ajatella hiukan itseäsi ja tehdä omia juttujasi. Tokihan rakkaudessa on sekä ylä-, että alamäkiä, ja on hienoa että et luovuta hei ensimmäisten vaikeuksien kohdalla, mutta mun mielestä noin nuorena ja suhteellisen lyhyen seurustelun jälkeen ei pitäisi olla 'vitun lopussa'
Mieti tarkkaan asioiden tärkeysjärjestystä: Rakastatko todella poikaystävääsi niin paljon, että olet valmis lupumaan omasta hyvinvoinnistasi ja...nuoruudestasi? Ja uskotko, että suhteellanne on tulevaisuutta, ettet vain näe vaivaa ja joudu pettymään.
Olet nuori ja elät nyt elämäsi 'jännittävimpiä' vuosia. Mieti asiaa, mieti, vaikka varmasti olet jo miettinyt.
Koitahan pärjätä ja onnea matkaan!