Taustat: Olemme seurustelleet avovaimoni kanssa vajaat neljä vuotta. Asumme yhdessä, maksamme yhdessä talolainaa ja farmariautoa. Olemme siis kai yhteiskunnan mittapuulla hyvinkin vakiintunut pari. Vain parisuhteen virallistaminen puuttuu. Siitäkin on tosin ollut puhetta.
Tapahtui seuraavaa: Avokkini kuuli työpaikallaan erään työkaverinsa, heteronaisen, olevan ihastunut häneen. Hän jätti kertomatta asiasta minulle, josta alkoi ilmeisesti jonkinlainen salailun kehä. Ja luonnollinen reaktio naiseltani tietenkin oli että ihastus muuttui pikkuhiljaa molemminpuoliseksi, aavistuksen verran heikosta itsetunnosta kärsivä avokkini oli moisesta huomiosta hyvin otettu, ja tilanne uusi ja jännittävä, salaisuus kun oli. Tässä vaiheessa minä aloin epäillä jonkun olevan pielessä. Kuulostelin tilannetta hetkisen, yritin kierrellen tarjota naiselleni tilaisuutta kertoa mikäli jotain kerrottavaa olisi. Huomasin hänen parjaavan suhdettamme mm. fbssa kavereillensa, vaikka mielestäni suhteessamme ei ollut juuri muutosta huonompaan tapahtunut lähiaikoina. Ihan tavallista arkea elimme. Kun hän ehdotti että minun pitäisi ehkä matkustaa viikonlopuksi ystäväni luo piristymään, kävi pieni kiusallinen tunne sisälläni niin sietämättömäksi että lopulta pakotin hänet kertomaan asioiden tolan.
Hänen mukaansa asia oli edelleen sillä asteella että kumpikin tiesi ihastuksen olevan molemminpuolinen, ja asian tiimoilta oltiin vaihdettu muutamia tekstiviestejä. Koska hän kuitenkin oli jo jättänyt noinkin ison asian kertomatta, päätin jättää tapahtumien kulun ja sen miten pitkälle he mahdollisesti olivat jo edenneet, mielessäni auki. Aikaisemmissa suhteissa minulle on tullut hyvinkin tutuksi se miten kiinnijäämisen jälkeen on vielä yritetty kaunistella asioita jotta rikos ei näyttäisi niin rumalta. Minulla ei siis tuntunut olevan mitään syytä uskoa hänen vakuuttelujaan.
Yhteenvetona minulle jäi tunne että avokkini hyvinkin aktiivinen osapuoli ja halusi viedä ihastusta eteenpäin, ja että mikäli minä en olisi sattunut heräämään ikävään aavistukseen, loppuun asti he olisivat kyllä menneet ennenpitkää.
Avokkini halusi kaikesta huolimatta jatkaa yhdessä ja lupasi katkaista välinsä tähän naiseen. Kerroin että luottamukseni oli petetty niin pahasti että yhdessäolo ei jatkossa tulisi olemaan helppoa, mikäli yhdessä jatkaisimme. Katselimme tilannetta hetkisen, ja tomun laskeuduttua päätin lopulta antaa hänelle toisen tilaisuuden.
Tapahtumista on nyt kulunut muutama kuukausi. Suhteemme on piristynyt ja muuttunut avoimemmaksi mutta on samalla jotenkin vinksahtanut: Takerrumme toisiimme kuin lopun edellä, kumpikin ilmeisesti menetyksen pelosta ja viime aikojen tapahtumista säikähtäneenä. Minua kaivelee edelleen se mitä olisi tapahtunut jos itse en olisi puuttunut tapahtumien kulkuun. Vahdin naistani mustasukkaisena ja hajoan heti jos en saa olla hänen huomionsa keskipisteeenä koko ajan. Ymmärrän kyllä mistä nämä epävarmuuden ja pelon tunteet kumpuavat ja yritän suhtautua itseeni suopeasti, olla soimaamatta itseäni esim sellaisesta heikkoudesta kuin mustasukkaisuus, josta en tässä suhteessa ole aikaisemmin kärsinyt. Puolisoni ymmärtää ja on ollut kärsivällinen (taitaa jopa salaa nauttia minun taholtani saamastaan uudenlaisesta huomiosta..) ja kertoo nyt oppineensa tärkeän läksyn ja tajuavansa meidän juttumme arvon.
Kysyisinkin nyt teiltä arvon kanssasisaret: Voiko rikkoutunutta luottamusta enää korjata, edes ajan kanssa? Onko olemassa ihmisiä jotka oppivat virheestään ja seuraavan pikku ihastuksen tullen osaavat hallita omaa toimintaansa, toimia järkiperäisesti? Onko täällä jotakuta joka olisi käynyt kumppaninsa kanssa samat asiat läpi ja selvinnyt voittajana, saanut takaisin tasapainoisen, normaalin suhteen?
Kiitos etukäteen asiallisista vastauksista.
Tapahtui seuraavaa: Avokkini kuuli työpaikallaan erään työkaverinsa, heteronaisen, olevan ihastunut häneen. Hän jätti kertomatta asiasta minulle, josta alkoi ilmeisesti jonkinlainen salailun kehä. Ja luonnollinen reaktio naiseltani tietenkin oli että ihastus muuttui pikkuhiljaa molemminpuoliseksi, aavistuksen verran heikosta itsetunnosta kärsivä avokkini oli moisesta huomiosta hyvin otettu, ja tilanne uusi ja jännittävä, salaisuus kun oli. Tässä vaiheessa minä aloin epäillä jonkun olevan pielessä. Kuulostelin tilannetta hetkisen, yritin kierrellen tarjota naiselleni tilaisuutta kertoa mikäli jotain kerrottavaa olisi. Huomasin hänen parjaavan suhdettamme mm. fbssa kavereillensa, vaikka mielestäni suhteessamme ei ollut juuri muutosta huonompaan tapahtunut lähiaikoina. Ihan tavallista arkea elimme. Kun hän ehdotti että minun pitäisi ehkä matkustaa viikonlopuksi ystäväni luo piristymään, kävi pieni kiusallinen tunne sisälläni niin sietämättömäksi että lopulta pakotin hänet kertomaan asioiden tolan.
Hänen mukaansa asia oli edelleen sillä asteella että kumpikin tiesi ihastuksen olevan molemminpuolinen, ja asian tiimoilta oltiin vaihdettu muutamia tekstiviestejä. Koska hän kuitenkin oli jo jättänyt noinkin ison asian kertomatta, päätin jättää tapahtumien kulun ja sen miten pitkälle he mahdollisesti olivat jo edenneet, mielessäni auki. Aikaisemmissa suhteissa minulle on tullut hyvinkin tutuksi se miten kiinnijäämisen jälkeen on vielä yritetty kaunistella asioita jotta rikos ei näyttäisi niin rumalta. Minulla ei siis tuntunut olevan mitään syytä uskoa hänen vakuuttelujaan.
Yhteenvetona minulle jäi tunne että avokkini hyvinkin aktiivinen osapuoli ja halusi viedä ihastusta eteenpäin, ja että mikäli minä en olisi sattunut heräämään ikävään aavistukseen, loppuun asti he olisivat kyllä menneet ennenpitkää.
Avokkini halusi kaikesta huolimatta jatkaa yhdessä ja lupasi katkaista välinsä tähän naiseen. Kerroin että luottamukseni oli petetty niin pahasti että yhdessäolo ei jatkossa tulisi olemaan helppoa, mikäli yhdessä jatkaisimme. Katselimme tilannetta hetkisen, ja tomun laskeuduttua päätin lopulta antaa hänelle toisen tilaisuuden.
Tapahtumista on nyt kulunut muutama kuukausi. Suhteemme on piristynyt ja muuttunut avoimemmaksi mutta on samalla jotenkin vinksahtanut: Takerrumme toisiimme kuin lopun edellä, kumpikin ilmeisesti menetyksen pelosta ja viime aikojen tapahtumista säikähtäneenä. Minua kaivelee edelleen se mitä olisi tapahtunut jos itse en olisi puuttunut tapahtumien kulkuun. Vahdin naistani mustasukkaisena ja hajoan heti jos en saa olla hänen huomionsa keskipisteeenä koko ajan. Ymmärrän kyllä mistä nämä epävarmuuden ja pelon tunteet kumpuavat ja yritän suhtautua itseeni suopeasti, olla soimaamatta itseäni esim sellaisesta heikkoudesta kuin mustasukkaisuus, josta en tässä suhteessa ole aikaisemmin kärsinyt. Puolisoni ymmärtää ja on ollut kärsivällinen (taitaa jopa salaa nauttia minun taholtani saamastaan uudenlaisesta huomiosta..) ja kertoo nyt oppineensa tärkeän läksyn ja tajuavansa meidän juttumme arvon.
Kysyisinkin nyt teiltä arvon kanssasisaret: Voiko rikkoutunutta luottamusta enää korjata, edes ajan kanssa? Onko olemassa ihmisiä jotka oppivat virheestään ja seuraavan pikku ihastuksen tullen osaavat hallita omaa toimintaansa, toimia järkiperäisesti? Onko täällä jotakuta joka olisi käynyt kumppaninsa kanssa samat asiat läpi ja selvinnyt voittajana, saanut takaisin tasapainoisen, normaalin suhteen?
Kiitos etukäteen asiallisista vastauksista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
usko siihen kun luottamus menetetään että se saadaan yhtä vahvaksi kuin ennen. Eri asia on jos opitte elämään asian kanssa, että sinä voit vapaasti ilmaista tunteesi siitä ettet luota ihan täydellisesti ja hän ymmärtää että hänen täytyy olla niin avoin kaikessa jotta saatte takaisin jonkinlaisen luottamuksen mihin myös olette molemmat tyytyväisiä. Teillä tulee olemaan uudenlainen haaste suhteessanne ja ei kai sitä kukaan osaa ennustaa miten siinä käy.
Ehkä te opitte aivan uudella tavalla puhaltamaan yhteiseen hiileen ja suhteenne piristyy entistä ehommaksi.
Pitkissä suhteissa unohdetaan se toisen liehittely, ja vaikka 4 vuotta nyt ei ole vielä kuin alkuyskäisy niin siinäkin ajassa suhde kyllä saattaa arkeuta liiaksi. Muistakaa että toisen liehittely ja romanttiset illat ja jne on aina hyvä asia ja pitää suhteen hyvänä.
Teidän täytyy nyt puhua asioista, miltä tuntuu, sun kerrottava että olet mustasukkainen hänen kaikista menoistaan ja rakennettava koko homma ihan alusta. Ette voi ihan vielä vain pyyhkäistä mennyttä taakse vaan te korjaatte asian jälkiä vielä pitkään. Avoimuus kaikessa on nyt a ja o. Paljon työtä ja sun on tärkeää kertoa tunteistasi koska jos suhun jää tippakin katkeruutta tai epäilyä niin homma kaatuu uudestaan.
Toivon että onnistutte.
Kerronpa oman tarinani.
Minut ja puolisoni kutsuttiin istumaan iltaa erään tuttavani luo. Paikalla oli myös useampi ihminen joita en ennestään tuntenut. Huomautan myös tähän väliin että alkoholi oli mukana kuviossa, mutta joka tapauksessa... Puolisoni sitten löysi illan mittaan juttuseuraa eräästä naisesta, jota me kumpikaan emme tunteneet. Enpä minä siitä välittänyt, ajattelin että hyvä vain kun tulee jonkun kanssa juttuun.
No kuitenkin illan kuluessa ja humalatilan noustessa he alkoivat tulla vähän liiankin hyvin juttuun, aloin huomata että he vetäytyivät aina tilaisuuden tullen omaan rauhaansa heti kun selkäni käänsin. Muutkin ihmiset huomasivat tämän että he viihtyivät vähän turhan tiiviisti keskenään ja huomauttivat siitä minulle.
Lähdin sitten etsimään heitä ja löysinkin heidät pihalta istumasta, käsi kädessä ja päät yhdessä. Jostain syystä en sanonut mitään ja lähdin paikalta, tunnelma alkoi kiristyä. Ajattelin etten tahdo nostaa meteliä siinä kaikkien nähden. Loppuillasta he olivat livistäneet jälleen johonkin, ja löysin heidät pihasaunasta todella säikähtäneen näköisinä.
Aamulla sitten tilanne räjähti, ja lopputulos oli se, että olimme kolmisen kuukautta erossa, molemmat miettivät asioita tahollaan. En vieläkään tiedä, mitä kaikkea heidän välillään tapahtui, puolisoni kiisti kaiken.
Lopulta sitten palasimme yhteen, keskustelimme kyseisen illan halki, ja sovimme ettei siitä sen jälkeen enää puhuta, eikä ole puhuttukaan. Minun luottamukseni oli kovilla ja aloin myös mustasukkaiseksi, mutta nyt tilanne on ihan hyvä, kaksi vuotta tässä on yhdessä oltu tuon tapauksen jälkeen.
jos se luottamus menee, kyllä se jonkun aikaa sitten tosiaan rakoilee, mutta ajan kanssa paranee. välillä saattaa vanha asia nostaa päätään, riidan yhteydessä esimerkiksi. toisaalta, jos se syyllistäminen ja asiasta muistuttaminen jatkuu kohtuuttoman pitkään, alkaa se nakertaa suhdetta pahasti ja siitä lähtee lopun alku. ei sitä voi lopputtomiin jaksaa, kumpikaan. täytyy siis voida myös vähän unohtaa. toki se tuollaisesta tapauksesta ja vastaavista tapauksista selviäminen on myös tahdosta kiinni. virheistä täytyy ottaa opiksi. itse olen ottanut, isoista ja pienistä. jotkut valitettavasti sitten toistavat samaa kaavaa kerrasta toiseen, eivätkä ota opiksi millään. eihän sitä tietysti tunteilleen oikein mitään mahda, ehkä voi yrittää tukahduttaa ne, mutta sitä voi ajatella asiaa sitten hieman pidemmällekin, miettiä niitä seurauksia. kun itse tietää, mitä elämältään haluaa, ei niitä mokiakaan satu. valitettavasti joskus tarvitaan tuollainen "herätys", jonka jälkeen tulee se tietämysj ymmärrys ja arvostus ja elämä juurtuu paremmin raiteilleen. ikävä kyllä siinä saattaa sitten se suhteen toinen osapuoli loukkaantua pahasti ja suhde ei olekaan ehkä enää pelastettavissa.
mikä parisuhde se sellainen on, jossa ei mitään ongelmia ole? kun ongelmista selviää yhdessä, parisuhde vahvistuu. jos osaa ajatella oman napansa lisäksi sitä kumppaninsa napaa (kuten sinä selvästi olet ajatellut), selviää jo pitkälle. ja kun vain on rakkautta ja tahtoa, nimenomaan tässä järjestyksessä. toivottavasti onnistutte yhdessä, selvästi rakastat kumppaniasi äärettömän paljon.