Tiedän että näitä on täällä paljon, mut haluaisin nyt kuitenkin kertoa tiivistetysti omasta elämästäni. Eli mä olen tänä vuonna 18 vuotta täyttävä tyttö. Mulla ei ole kavereita koulussa, eikä vapaa-ajalla, ei edes netissä. Siis ei kavereita ollenkaan. Mulla oli pienempänä 4-6 vuotiaana ystäviä, kaksi poikaa meidän kylältä. Mä olin silloin paljon rohkeampi, uskalsin olla oma itseni. Mä muistan, kun sanoin sille, et "eikö me voitaisi pussata?" Myöhemminkin mulla oli kavereita, muutama. Sit viidennellä luokalla kaikki hylkäsi mut, syytä en oikein tiedä, tai ehkä tiedän, mun itsetunto huononi entisestään, kun mun hiuksista tuli yhtä äkkiä kamalat kikkarat. Ne oli oikeasti ihan kamalat. Nykyisin ne on normaalimman näköiset ja mä pidän hiuksistani, ne on varmaan ainoat mistä itsessäni pidän, paitsi välillä meinaa mennä hermot, kun suoristaminen menee päin mäntyä ja kostealla säällä ne kihartuu jne... Meni ehkä vähän aiheen ulkopuolelle.
Nyt, mä olen yksinäisempi kuin koskaan ennen. Mä käyn lukiota, mut sielläkään mulla ei ole kavereita, joku ehkä joskus sanoo jotain mut siihen se sit jääkin. Mä en tiedä mistä sekään johtuu, mut mulla voi olla aavistus. Mä heti alusta alkaen vetäydyin syrjään, yksin, enkä mennyt muiden mukaan. Tosin mun luokkalaiset on mua vuotta nuorempia enkä mä tunne niitä ennestään. Musta tuntuu, etten mä oikein osaa olla niin kuin "normaalit (sosiaalisemmat)" ihmiset. Mä en tiedä mistä ja miten voi saada kavereita. Mä harrastin ennen ratsastusta, mut en enää halua mennä tallille tai muualle harrastustoimintaan, koska siellä mä joutuisin taas huomaamaan sen et kaikilla muilla on kavereita paitsi mulla. Mä en uskalla lähestyä ihmisiä, koska mä luulen, ettei kukaan halua olla mun kanssa, eikä ketään kiinnosta mun mielipiteet ja se luulo on syöpynyt syvälle mun tajuntaan. Musta tulee aina ihan tuppisuu "vieraiden" ihmisten kanssa, ajatus ei kulje, jännittää. Mä haluaisin, et voisin olla silloinkin oma itseni. Lisäksi mulla on huono itsetunto mun ulkonäön takia. Mulle on kerran sanottu et mä olisin kaunis, mut mä en usko siihen, koska mä en tunne olevani kaunis ja mä en luota ihmisten sanoihin, koska mulle on puhuttu paskaa niin monta kertaa.
Koulua lukuunottamatta mä olen aina kotona vanhempien kanssa ja se alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän. Mä tuun hulluksi, kun "joudun" olemaan vanhempieni seurassa aina vapaa-ajalla ja viikonloppuisin. Jotkut pienet asiat mun vanhemmissani, mitä ennen en ollut edes huomannut, on alkanut ärsyttää. Ainut mikä helpottaa, on se, että mulla on joskus vapaapäivä koeviikolla tai et ne on koiran kanssa lenkillä ja mä saan olla yksin, tai sit mä olen itse koiran kanssa ulkona.
Mä olen käynyt muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa ja nyt oikeastaan vasta selvitetään taustoja ja muuta sellaista, mut en mä oikein jaksa uskoa, et siitä mitään hyötyä on. Mut eihän sitä koskaan tiedä.
Sen mä olen kyl nyt huomannut, et jollain tietyllä tavalla musta on tullut aiempaa rohkeampi. Ennen mä en voinut kuvitellakaan liikkuvani yksin keskustassa (huom! mä asun aika pienessä paikassa), puhumattakaan siitä et mä kävisin kaupassa yksin. Mut nyt mä olen tehnyt molempia, eikä se tunnu enää niin kamalta, vähän ehkä jännittää kassalla, mut sekin on jo vähenemään päin. Tavallaan mä mielummin liikunkin yksin kuin vanhempien kanssa, mut olisihan se kivaa jos olisi oman ikäistä seuraa, joiden kanssa käydä shoppailemassa ja muutenkin viettää aikaa.
Tulevaisuus pelottaa. Mua pelottaa, et joudun tulevaisuudessakin olemaan yksin. Muuttaa yksin omaan kotiin, viettää siellä päivät yksin, ehkä en saa töitäkään. Mä niin kovasti haluaisin ja toivoisin, et saisin edes yhden kaverin jonka kanssa viettää aikaa ja ehkä sen oman kullankin, jolta saisi hellyyttä ja jota mä saisin helliä.
Mä tiedän, ettei kukaan tule mua kotoa hakemaan, eikä kotona jumittamalla voi keneenkään tutustua, mut kuten jo sanoin, mä en uskalla lähestyä vieraita ihmisiä.
Mut ehkä tää tästä, tai sit ei. Mut koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tulessaan ja toivossa on hyvä elää. Ja aina voi päättää päivänsä milloin haluaa, jos vaan siihen pystyy. Et tällaista täälläpäin.
Nyt, mä olen yksinäisempi kuin koskaan ennen. Mä käyn lukiota, mut sielläkään mulla ei ole kavereita, joku ehkä joskus sanoo jotain mut siihen se sit jääkin. Mä en tiedä mistä sekään johtuu, mut mulla voi olla aavistus. Mä heti alusta alkaen vetäydyin syrjään, yksin, enkä mennyt muiden mukaan. Tosin mun luokkalaiset on mua vuotta nuorempia enkä mä tunne niitä ennestään. Musta tuntuu, etten mä oikein osaa olla niin kuin "normaalit (sosiaalisemmat)" ihmiset. Mä en tiedä mistä ja miten voi saada kavereita. Mä harrastin ennen ratsastusta, mut en enää halua mennä tallille tai muualle harrastustoimintaan, koska siellä mä joutuisin taas huomaamaan sen et kaikilla muilla on kavereita paitsi mulla. Mä en uskalla lähestyä ihmisiä, koska mä luulen, ettei kukaan halua olla mun kanssa, eikä ketään kiinnosta mun mielipiteet ja se luulo on syöpynyt syvälle mun tajuntaan. Musta tulee aina ihan tuppisuu "vieraiden" ihmisten kanssa, ajatus ei kulje, jännittää. Mä haluaisin, et voisin olla silloinkin oma itseni. Lisäksi mulla on huono itsetunto mun ulkonäön takia. Mulle on kerran sanottu et mä olisin kaunis, mut mä en usko siihen, koska mä en tunne olevani kaunis ja mä en luota ihmisten sanoihin, koska mulle on puhuttu paskaa niin monta kertaa.
Koulua lukuunottamatta mä olen aina kotona vanhempien kanssa ja se alkaa pikkuhiljaa ottamaan päähän. Mä tuun hulluksi, kun "joudun" olemaan vanhempieni seurassa aina vapaa-ajalla ja viikonloppuisin. Jotkut pienet asiat mun vanhemmissani, mitä ennen en ollut edes huomannut, on alkanut ärsyttää. Ainut mikä helpottaa, on se, että mulla on joskus vapaapäivä koeviikolla tai et ne on koiran kanssa lenkillä ja mä saan olla yksin, tai sit mä olen itse koiran kanssa ulkona.
Mä olen käynyt muutaman kerran juttelemassa ammattiauttajan kanssa ja nyt oikeastaan vasta selvitetään taustoja ja muuta sellaista, mut en mä oikein jaksa uskoa, et siitä mitään hyötyä on. Mut eihän sitä koskaan tiedä.
Sen mä olen kyl nyt huomannut, et jollain tietyllä tavalla musta on tullut aiempaa rohkeampi. Ennen mä en voinut kuvitellakaan liikkuvani yksin keskustassa (huom! mä asun aika pienessä paikassa), puhumattakaan siitä et mä kävisin kaupassa yksin. Mut nyt mä olen tehnyt molempia, eikä se tunnu enää niin kamalta, vähän ehkä jännittää kassalla, mut sekin on jo vähenemään päin. Tavallaan mä mielummin liikunkin yksin kuin vanhempien kanssa, mut olisihan se kivaa jos olisi oman ikäistä seuraa, joiden kanssa käydä shoppailemassa ja muutenkin viettää aikaa.
Tulevaisuus pelottaa. Mua pelottaa, et joudun tulevaisuudessakin olemaan yksin. Muuttaa yksin omaan kotiin, viettää siellä päivät yksin, ehkä en saa töitäkään. Mä niin kovasti haluaisin ja toivoisin, et saisin edes yhden kaverin jonka kanssa viettää aikaa ja ehkä sen oman kullankin, jolta saisi hellyyttä ja jota mä saisin helliä.
Mä tiedän, ettei kukaan tule mua kotoa hakemaan, eikä kotona jumittamalla voi keneenkään tutustua, mut kuten jo sanoin, mä en uskalla lähestyä vieraita ihmisiä.
Mut ehkä tää tästä, tai sit ei. Mut koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo tulessaan ja toivossa on hyvä elää. Ja aina voi päättää päivänsä milloin haluaa, jos vaan siihen pystyy. Et tällaista täälläpäin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luovuttaminen ja varsinkin harrastuksista luopuminen edesauttavat masennusta ja pahempaa yksinäisyyttä.
Ole kiltti ja palaa tallille. Paras tapa ujouden hoitoon on pyrkiä olemaan samanhenkisten ihmisten kanssa.
Pääset tutustumaan ihmisiin ihan yksinkertaisilla kommenteilla. " Mitä kuuluu? " " Hieno paita sulla " " Ratsastat kyl tosi hyvin " Uskalla avata suusi, vaikka edes kysyäksesi jotain.
Siis ihan mitä tahansa. Kohteliaisuuksia sanomalla varsinkin levität hyvää mieltä.
Ja hymyilemällä viestität olevasi avoimempi.
Ja kaikki haluaa olla kivojen ja mukavien ihmisten kavereita. Jos katsot myös ympärillesi koulussa tai missä liikutkaan, huomaat ettet ole se yksinäisin ihminen maailmassa. Hae kontakteja kaltaisiisi.
Jos vain murjotat ilmeettömänä nurkassa niin turha odottaakaan ketään juttelemaan kanssasi. Näytä ilmeilläsi ja olemuksellasi sitä että sinua uskalletaan lähestyä.
Ja mielenrauhasi turvaamiseksi älä tukeudu liikaa ulkonäköösi, sillä tulet murehtimaan sitä sitten koko ajan mitä tahansa tehdessäsi.
Toivotan onnea.
Olet nuori, maailma edessäsi joten hyödynnä sitä :) Ja uskalla olla nuori aikuinen.
Toivottavasti vanhempasi eivät olleet nuoruudessasi liian suojelevaisia.
Oon kokenut tuon saman, eli porukasta syrjäytymisen ja ymmärrän täysin kaikki nuo tunteet mitä kirjotit. Meissä tuntuu olevan aika paljon jotain samaa. Jos sulla on tänne käyttäjä, niin tuu ihmeessä heittään jotain viestiä mulle! :) ois kiva jutella. Oon saman ikänen.
19v, joskus aikaa sitten minulla oli vielä sellaset 20 kaveria. Muutama vuosi eteenpäin ok ehkä 8-10 kaveria. Taas mentiin muutama vuosi eteenpäin 4 kaveria. Siitä vielä pari vuotta eteenpäin 0 kaveria. Olihan sitä aikonaan jotain sutinaa tyttöjenkin kanssa ja ne särkikin sydämmeni lopullisesti, silloin päätin että en enää ikinä tee itse aloitetta ja suhtaudun hieman epäillen toistenkin aloitteisiin, ihan vain sen takia jos he haluavat tahallansa aiheuttaa minulle mielipahaa. Minusta on tullut pessimisti, suhtaudun kaikkeen niin negatiivisesti että pettymyksen määrä on minimi.
Palovamman saanti kasvoihin puoli vuotta sitten oli viimeinen niitti, olen niin ruma etten ikinä tule tapaamaan ketään eikä kukaan minua varmasti töihinkään ota, vielä sinnitellään mutta kyllä se elämä on vaan rankkaa, jossain vaiheessa pitäisi kotoakin pois muuttaa ei vanhemmat mua loputtomiin jaksa katella, parempi muuttaa itse kuin nähdä sekin päivä että mut ulos heitetään. Suurin ongelma elämisessä tulee olemaan rahan saanti, kaiken sosiaallisuuden voi suosiolla unohtaa.
Huonomminkin toki voisi mennä, pahimmassa tapauksessa olisin vihannes. Silloin kuolemakin olisi parempi vaihtoehto.
mulla on siis ihan sama, oon aina vaan kotona, kun asun pienellä paikkakunnalla eikä oikein ole ketään kenen kanssa olisi vapaa-ajalla, jos sul on oma käyttis, nii tuu laittaa viestii tai kerro meseossas, ois kiva jutella :)