Koko pienen ikäni olen halunnut kertoa tarinoita.
Minulla on niitä monta. Hyviä tarinoita ovatkin, koskettavia ja hauskoja, yhdessä ja erikseen.
Yhden kirjan verran minulla niitä olisi. Tuhat sivua tarinaa.
Mutta minulla on myös ongelma. Kirjoittamisen sietämätön vaikeus.
Miten voi ollakaan samoja sanoja ne jotka tipahtelevat suupielistä kuin sula voi lämpimältä leivältä, jotka takertuvat sorminiveliin, kynsiin ja lopulta tietokoneen näppäimistölle, yhtenä kaaoksena..?
On kuin aivojen ja sormien välinen yhteys olisi jotenkin vajavainen, kehittymätön tai kerrassaan olematon. Kuvittelen usein että tarina kulkee aivoista omaa erityistä reittiänsä, hieman kuin verisuonta pitkin. Sitten jossain ranteen tienoilla siinä suonessa on jokin vika, ahtautuma tai mutka, josta tarina ei pääsekään ohi. Se ahtautuma pakottaa sanat erilleen toisistaan ja vielä niin, että pisimmät sanat tavuttuu, jopa aakkostuu. Siinä sitä sitten ovat sormet ihmeissään, sanat sekaisin, tavut ja kirjaimet levällään, puhumattakaan välimerkeistä.
Ollakseni rehellinen, en usko vian olevan pelkästään ranteissa, jokin tekovika pitää olla myös aivoissa. Millä muuten voisi selittää sen, että toisinaan myös puhun mitä sattuu... yhteys poikki myös aivojen ja kielen välillä?
Vaikka, toisaalta, siinähän se (tämän) villakoiran ydin juuri on - aivojen ja kielen välillä yhteys pelaa kuin rasvattu, puhe tulee sujuvasti ulos jo kauan ennen kuin edes huomaan ajatelleeni koko tapahtumaketjua ja kun se sama asia pitäisi kirjoittaa, huomaan miettiväni lauserakenteita, sanajärjestyksiä, isoja ja pieniä kirjaimia, miten englantilainen tämän ja tuon sanoisi, kuulostaako se hassulta, kenties tuohon voisi laittaa jonkin välimerkin ikäänkuin korostamaan tärkeänäpitämääni sanaa...
Voi helvetti.
Kokeilin kerran sellaistakin hullutusta, että iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, kirjoitin vihkoon sanoja - tajunnanvirtaa - niin kuin sitä viisaammat nimittävät.
Jonkun illan kirjoittelin sanoja peräjälkeen, mitä nyt mieleen nousi, ja nousihan sieltä - siinä olivat puukot ja puntarit rivissä, kuin tätivainaan ryytimaalla porkkanannaatit.
Niitä juttuja vaan ei pitäisi mennä, ainakaan itse, lukemaan jälkikäteen, siinä voi tulla sellainenkin olo, että tekee mieli marssia ensimmäisen kallonkutistajan luo saamaan sähköshokkihoitoa tai jotain...
Sellaista oloa ei minulle kuitenkaan tullut, ymmärsin sentään lopettaa ajoissa, siinämäärin vainoharhaista tekstiä olin saanut aikaiseksi.
Kasasin vihkoni, kaikessa hiljaisuudessa, varmempaan talteen, hellan pesään.
Ja olin taas alkupisteessä...
Halu kertoa tarinoita oli kuitenkin johtoajatus.
Sen minä olen tässä maailmassa huomannut, että jos tahtoa vain on tarpeeksi, sitä voi mennä vaikka läpi harmaan kiven. (anteeksi klisee)
Aloin ensin kirjoittamaan runoja, mien helppoa.
Eipä silti, runojen kirjoittaminen on ihan hyvä ja hyödyllinen asia, mutta se on hieman kuin kuvataide, vain yksi välähdys jostain suuremmasta tarinasta, tilannekuva, katsaus...
Kuin lupaus jostain suuremmasta.
Siihenhän perustuu mainontakin - katsot trailerin jostain elokuvasta, saat mielikuvia ja uteliaisuutesi herää ja, ennen kuin huomaatkaan, haluat nähdä koko elokuvan.
Sitä on runous.
Mainontaa joka ei, ennenpitkää, riitä, kun tarinat haluavat tulla kerrotuksi kokonaan.
Olen nyt ottanut seuraavan askeleen.
Juuri äsken annoin itselleni lupauksen; vielä minä tarinan kirjoitan, jonain päivänä.
Kirjoitan tarinan tienrakentajasta, hänen yhdestä vuodestaan tietyömaalla, kun rakennettiin Salo-Somero-tietä...
Minulla on niitä monta. Hyviä tarinoita ovatkin, koskettavia ja hauskoja, yhdessä ja erikseen.
Yhden kirjan verran minulla niitä olisi. Tuhat sivua tarinaa.
Mutta minulla on myös ongelma. Kirjoittamisen sietämätön vaikeus.
Miten voi ollakaan samoja sanoja ne jotka tipahtelevat suupielistä kuin sula voi lämpimältä leivältä, jotka takertuvat sorminiveliin, kynsiin ja lopulta tietokoneen näppäimistölle, yhtenä kaaoksena..?
On kuin aivojen ja sormien välinen yhteys olisi jotenkin vajavainen, kehittymätön tai kerrassaan olematon. Kuvittelen usein että tarina kulkee aivoista omaa erityistä reittiänsä, hieman kuin verisuonta pitkin. Sitten jossain ranteen tienoilla siinä suonessa on jokin vika, ahtautuma tai mutka, josta tarina ei pääsekään ohi. Se ahtautuma pakottaa sanat erilleen toisistaan ja vielä niin, että pisimmät sanat tavuttuu, jopa aakkostuu. Siinä sitä sitten ovat sormet ihmeissään, sanat sekaisin, tavut ja kirjaimet levällään, puhumattakaan välimerkeistä.
Ollakseni rehellinen, en usko vian olevan pelkästään ranteissa, jokin tekovika pitää olla myös aivoissa. Millä muuten voisi selittää sen, että toisinaan myös puhun mitä sattuu... yhteys poikki myös aivojen ja kielen välillä?
Vaikka, toisaalta, siinähän se (tämän) villakoiran ydin juuri on - aivojen ja kielen välillä yhteys pelaa kuin rasvattu, puhe tulee sujuvasti ulos jo kauan ennen kuin edes huomaan ajatelleeni koko tapahtumaketjua ja kun se sama asia pitäisi kirjoittaa, huomaan miettiväni lauserakenteita, sanajärjestyksiä, isoja ja pieniä kirjaimia, miten englantilainen tämän ja tuon sanoisi, kuulostaako se hassulta, kenties tuohon voisi laittaa jonkin välimerkin ikäänkuin korostamaan tärkeänäpitämääni sanaa...
Voi helvetti.
Kokeilin kerran sellaistakin hullutusta, että iltaisin, ennen nukkumaanmenoa, kirjoitin vihkoon sanoja - tajunnanvirtaa - niin kuin sitä viisaammat nimittävät.
Jonkun illan kirjoittelin sanoja peräjälkeen, mitä nyt mieleen nousi, ja nousihan sieltä - siinä olivat puukot ja puntarit rivissä, kuin tätivainaan ryytimaalla porkkanannaatit.
Niitä juttuja vaan ei pitäisi mennä, ainakaan itse, lukemaan jälkikäteen, siinä voi tulla sellainenkin olo, että tekee mieli marssia ensimmäisen kallonkutistajan luo saamaan sähköshokkihoitoa tai jotain...
Sellaista oloa ei minulle kuitenkaan tullut, ymmärsin sentään lopettaa ajoissa, siinämäärin vainoharhaista tekstiä olin saanut aikaiseksi.
Kasasin vihkoni, kaikessa hiljaisuudessa, varmempaan talteen, hellan pesään.
Ja olin taas alkupisteessä...
Halu kertoa tarinoita oli kuitenkin johtoajatus.
Sen minä olen tässä maailmassa huomannut, että jos tahtoa vain on tarpeeksi, sitä voi mennä vaikka läpi harmaan kiven. (anteeksi klisee)
Aloin ensin kirjoittamaan runoja, mien helppoa.
Eipä silti, runojen kirjoittaminen on ihan hyvä ja hyödyllinen asia, mutta se on hieman kuin kuvataide, vain yksi välähdys jostain suuremmasta tarinasta, tilannekuva, katsaus...
Kuin lupaus jostain suuremmasta.
Siihenhän perustuu mainontakin - katsot trailerin jostain elokuvasta, saat mielikuvia ja uteliaisuutesi herää ja, ennen kuin huomaatkaan, haluat nähdä koko elokuvan.
Sitä on runous.
Mainontaa joka ei, ennenpitkää, riitä, kun tarinat haluavat tulla kerrotuksi kokonaan.
Olen nyt ottanut seuraavan askeleen.
Juuri äsken annoin itselleni lupauksen; vielä minä tarinan kirjoitan, jonain päivänä.
Kirjoitan tarinan tienrakentajasta, hänen yhdestä vuodestaan tietyömaalla, kun rakennettiin Salo-Somero-tietä...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kirjoittaminen on käsityötä siinä missä muukin.
Jos haluat maalata anatomisesti oikeaoppisen ihmisen, on sinun ensin harjoiteltava anatomiaa ja valonkäyttöä ja etsittävä oikeat sävyt ja näin edelleen.
Lyhyitä tekstejä saattaakin kyetä kirjoittamaan "kuin vettä valaen", niin, että antaa mennä vaan ja tuloksia kehtaa lukeakin. Mutta kaikki pidemmät tekstit käsittääkseni luodaan pala kerrallaan.
Siksi kirjailijalle on tärkeää ymmärtää, ettei tekstin tarvitse olla täydellistä heti kun se on päässyt näppäimiltä ruudulle/paperille. Sitä saa palata parantelemaan. Ei ole mitenkään erikoista, että hyväkin kirjailija joutuu uudelleenkirjoittamaan lähes kokonaisen romaanin, koska ei ole tyytyväinen siihen.
Se on hirveän epäromanttista ja kieltämättä tylsää puuhaa useimmille. Mutta niin se vain menee. Aika harva pystyy täydellisyyteen ensimmäisellä yrityksellä.
Kun lähdet kirjoittamaan tarinaa, keskity aluksi siihen, että kirjoitat sen tarinan ylös. Muotoa voi hioa myöhemmin. Sitä kutsutaan editoinniksi.
Kärsin itse kirjoittajana hitaudesta ja tahmeudesta juuri siksi, etten ole oppinut vielä tuota "ensimmäisen version" käytäntöä, vaan alan editoimaan kesken kirjoittamisen ja tarina/ajatus katkeaa.
Jos ongelmasi taas on siinä, ettet osaa yksinkertaisesti ajatella tarinoitasi kirjallisessa muodossa, sinun kannattaa lukea enemmän. Minä luen paljon enemmän kuin puhun ja olen sen takia aivan umpisurkea puhuja, en vain löydä ääntä sille, mitä haluaisin sanoa. Mutta kirjallisesti koen ilmaisemisen helpommaksi.
Minä luen paljon. Kaikenlaisia kirjoja, dekkareita, romaaneja, runoutta...
Ongelmani taitaa olla lähinnä siinä että kuvittelen kaiken, mitä/mistä luen - hahmot habituksineen ja äänineen.
Kuvittelen myös kirjalle aina ja erikseen lukijan ja niinmuodoin myös hänen äänensä.
Tälläkin hetkellä luen, Seela Sellan äänellä, Agatha Christien "Neljä Suurta"-kirjaa.
Kun kirjoitan omaa tekstiä, on tilanne sama - kuulen tekstin mielessäni puheena. Aivan sama kirjoitanko runoa, kauppalappua tai vaikka lottonumeroita =)
Ongelma on siis oikeasti totta, minun on vaikea saattaa tarinaa kirjalliseen muotoon, mutta muuten kirjoitustani tulisi kyllä lukea vain kertomuksena kirjoittamisen vaikeudesta - vaikka eihän sitä tiedä, saatanhan vielä kirjoittakin tienrakentajasta, jonain päivänä... Tietäisin jo äänenkin sille =)
Antamasi kommetti on hirmuisen arvokas - toivottavasti sen lukee moni!
Minä luin ja kiitän!
Sulla on hella.
Mulla on vain lunta tukassa.
Sulla on suunta.
Mulla on vaan kompassi josta on patterit loppu.
Mä just hinkusin lähettää Noitzulle Sennheiserit ja sulle sellaisen Suunnon jolla voi unohtaa ydin- sekä tuulivoiman, niin nyt sä sanot (siis mun idoli sanoo) että mulla on suunta.
Moon eranto.
Juuh... ettiippäi sano mummo hankes =)
Mää varttuun kevättä!
a) sanelukone hyvä sellainen, kokeile ensin kaupassa. Äänen pitää tallentua hyvin puolen metrin päästä ilman äänen korotusta. Maksaa enemmän mitä taskusanelukoneet.
b) toiseksi paras on digivideokamera, joita saa alle 500,- €, äänen saat joko TV:stä tai suoraan videokamerasta.
tosin ei taida siepata ääntä puolen metrin päästä, tai sitten sieppaa.
Luikauta ensin tarina nauhalle ja kirjoita siitä. Toki varaudu siihen, että joudut enemmän tai vähemmän korjaamaan tekstiä.
Hieno idea - itseasiassa siitä oli työkaverin kanssa puhetta viimeyönä (kun kerran töissä olimme ja sattumoisin aiheesta keskustelimme) =)
Tuota olen harkinnut oikeesti jo pitkään... arvaa vaan miten monta hyvää repliikkiä/runoa/aihetta/otsikkoa/lausetta on mennyt ohi kun kuningasajatuksen jälkeen ei olekaan muistanut :/
Yleensä nämä neronleimaukset tulevat hieman ennen nukkumaanmenoa ja uni sitten pyyhkii ne verottamasta muistikapasiteettia.
Joo sen minä todellakin teen !!