Kiimakangas

Melkoisen opuksen on Mannisen Pekka lykänny esikoisena markkinoille. 1920-lukua eletään ja veljessodan varjot painavat pahasti minäkertojaa. Tragikoominen valelääkäri, yltiöisänmaallinen morfinisti-alkoholisti, joka kokee suureksi tehtäväkseen Santeri Alkion eliminoinnin. Siinäpä aineksia tarinaan, jossa kuviteltu ja tapahtunut sekottuvat niin että vasta viimeinen sivu lyö langat yhteen ja lukijaa turpaan. Mitään loogista dekkarijuonta on turha etsiä vaikka jännitystä riittää yllinkyllin ja veri lentää parhaiden korkeajännityssarjojen tyyliin.
Sanankäyttäjänä Manninen heittelehtii lyyrisen ilmaisun ja karmean kökön laihialaismurteen aallokossa. Satiirikkoakin löytyy kotitarvepsykiatrin kaavun alta, kun tapahtumia vertaa tosiolevaiseen. Kansallinen rotuhygieniaoppi, jota minäsankari pönkittää Akatemian rahoittamilla tutkimuksillaan, saa ansaitsemaansa tunnustusta. Vaikka kaikki Laihian isännät ei haluakkaan muistaa ihan joka sukupolvea. Ja häivyttävät vahvan tahdon voimalla poliittisesti ja siveellisesti epäihanteellisen kylän vallan poies kartalta.

Jotennii väliin tuntuu, että Westö kirjoittaa samoista asioista, mutta Manninen tekee sen karummin. Ja hauskemmin. Hetkittäin.
Mitä luulette Laihialla tapahtuvan kottaraiselle, joka on oppinut viheltämään Kansainvälisen?

Paljon on teemoja ja tapahtumia yksissä kansissa. Nuukempi kirjoittaja olisi näistä aineksista laventanut trilogian. Jään uteliaana odottaan mitä läppäristään pukkaa seuraavaksi, jos pukkaa?
Kollegakriitikot on puhunu niin Huovisesta, Viidasta, Marko Tapiosta kuin Jorma Korpelastakin verrokkina. Paha mennä väittään vastaan, yhdennäköisyyttä löytyy kaikkien tuotannon tematiikkaan ja tekemisen tyyliin.
Rohkenen suositella maagisen realismin ystäville.