Asetuin seisomaan betonipedille. Se oli suurin piirtein neliön kokoinen, mutta pyöreä, kuin harmaa kaivonkansi lattialautojen ympäröimänä länttinä rumuutta. Kuvittelin olevani uuni, seisoin jäykkänä aloillani ja humisin, hehkuin. En kyennyt muistamaan jättimäisestä hirvityksestä muuta kuin sen että se oli ollut valkoinen ja kiiltävä, taivaaseen asti ulottuva Joonialainen pylväs. Tuhannet kerrat poltin siinä itseni. Katsoin käsiäni, ne olivat palaneet pullottaville rakoille, minut oli repäisty irti luukusta. En osannut vielä kävellä. Osasin nojata ja huutaa. Isä oli suhteellisen hurjana.
- Keskuslämmitys, murahdin.
- Mitä siitä?
- Jos talossa olisi ollut toimiva keskuslämmitys, niin minun lapsuuteni olisi ollut normaali.
- Näinkö ajattelet, Kristiina sanoi ja jatkoi: Uusi omistaja puhui pitkään tuon läntin päällä, tuon jolla seisot. Hän oli sitä mieltä, että hän rakennuttaa kakluunin takaisin vanhalle paikalleen. Hän jopa kyseli minulta valokuvia, jossa se näkyisi.
- Hullu!
- Aika retro. Sä et ymmärrä, että kaikki vanha on uutta - paitsi vitsisi. Löysin vain nämä.
Kristiina kaivoi laukustaan pienen paksun albumin jonka avasi virnuillen. Kurkistin hänen viereltään sisään menneisyyteen. Itse olin heittänyt muutoissa menemään tai kadottanut muuten vain vahingossa kaiken mahdollisen, joka oli miestäni turhaa. Syöksyin kuin vesi menneeseen. Tunne oli karmaiseva, kuin pudotus tyhjyyteen. Krisse selasi kiiltäviä sivuja ja etsi kaikki typerimmät ja kellastuneimmat otokset jotka kykeni: minä keinuhevosen selässä, sotkemassa naamaani marjasoseella, intiaanina, synttäreillä musta noitahattu päässä. Ja sitten, kuin salama taivaalta: seisoin pää kakluunin luukussa ja minusta näkyi vain takapuoli ja sätkivät pinkit sukkahousut rimakinttuineen. Toinen kuva oli otettu tämän jälkeen.
- Amnestylle soitan jos tuon näytät sille Porvoolaiselle. Anna se tänne, kivahdin.
- En varmasti anna. Siinä näkyy koko uuni täydellisimmillään. Yhtään parempaa kuvaa ei ole.
- Mä murjotan sulle. Mä sanon sun lapsille, että sä olet ottolapsi, joku portaille jätetty vasu parkua ja että kaikki mitä he ovat luulleet todeksi, on ollut valetta.
- Sä olet lapsellinen. Tämä on vain kuva jossa on jonkun uteliaan pennun persus. Kuka hitto tietää että se olet sinä. Voinsihan tämä olla vaikka minä.
- Sulla ei ollut vaaleanpunaisia sukkiksia, mulla oli.
- Sulle taitaa alkaa avautua nämä asiat?
Äkkiä Kristiina otti minuun henkisen eron. Hän lipsautti muitta mutkitta albumin takaisin laukkuunsa ja kaivoi esiin savukkeet, tarjosi minulle ja käveli sen jälkeen parvekkeen ovelle. Harmissani kävelin hänen jäljessään tuntien itseni sekä mitättömäksi että kotini seinät kuin kasvoiksi; ne tuijottivat sisarusten menoa. Tunne oli aivan mieletön, kun Krisse napsautti sytyttimensä liekkiin ja tarjosi tulen. Kuulin etäistä motkotusta, torumista ja huonoa omaatuntoa, joku riepotti minua hiuksista. Puhalsin savut maiseman ylle. Katu, jolta avautui lapsuuteni maisema, oli paikallaan. Tässä kaupungissa ei muuttunut mikään, ei yhtään mikään. Nojasimme keväiseen kaiteeseen kuin viisitoistakesäiset.
- Katsos, systeri. Roikkuuko tuokin pyryharakka vielä täällä?
- Keskuslämmitys, murahdin.
- Mitä siitä?
- Jos talossa olisi ollut toimiva keskuslämmitys, niin minun lapsuuteni olisi ollut normaali.
- Näinkö ajattelet, Kristiina sanoi ja jatkoi: Uusi omistaja puhui pitkään tuon läntin päällä, tuon jolla seisot. Hän oli sitä mieltä, että hän rakennuttaa kakluunin takaisin vanhalle paikalleen. Hän jopa kyseli minulta valokuvia, jossa se näkyisi.
- Hullu!
- Aika retro. Sä et ymmärrä, että kaikki vanha on uutta - paitsi vitsisi. Löysin vain nämä.
Kristiina kaivoi laukustaan pienen paksun albumin jonka avasi virnuillen. Kurkistin hänen viereltään sisään menneisyyteen. Itse olin heittänyt muutoissa menemään tai kadottanut muuten vain vahingossa kaiken mahdollisen, joka oli miestäni turhaa. Syöksyin kuin vesi menneeseen. Tunne oli karmaiseva, kuin pudotus tyhjyyteen. Krisse selasi kiiltäviä sivuja ja etsi kaikki typerimmät ja kellastuneimmat otokset jotka kykeni: minä keinuhevosen selässä, sotkemassa naamaani marjasoseella, intiaanina, synttäreillä musta noitahattu päässä. Ja sitten, kuin salama taivaalta: seisoin pää kakluunin luukussa ja minusta näkyi vain takapuoli ja sätkivät pinkit sukkahousut rimakinttuineen. Toinen kuva oli otettu tämän jälkeen.
- Amnestylle soitan jos tuon näytät sille Porvoolaiselle. Anna se tänne, kivahdin.
- En varmasti anna. Siinä näkyy koko uuni täydellisimmillään. Yhtään parempaa kuvaa ei ole.
- Mä murjotan sulle. Mä sanon sun lapsille, että sä olet ottolapsi, joku portaille jätetty vasu parkua ja että kaikki mitä he ovat luulleet todeksi, on ollut valetta.
- Sä olet lapsellinen. Tämä on vain kuva jossa on jonkun uteliaan pennun persus. Kuka hitto tietää että se olet sinä. Voinsihan tämä olla vaikka minä.
- Sulla ei ollut vaaleanpunaisia sukkiksia, mulla oli.
- Sulle taitaa alkaa avautua nämä asiat?
Äkkiä Kristiina otti minuun henkisen eron. Hän lipsautti muitta mutkitta albumin takaisin laukkuunsa ja kaivoi esiin savukkeet, tarjosi minulle ja käveli sen jälkeen parvekkeen ovelle. Harmissani kävelin hänen jäljessään tuntien itseni sekä mitättömäksi että kotini seinät kuin kasvoiksi; ne tuijottivat sisarusten menoa. Tunne oli aivan mieletön, kun Krisse napsautti sytyttimensä liekkiin ja tarjosi tulen. Kuulin etäistä motkotusta, torumista ja huonoa omaatuntoa, joku riepotti minua hiuksista. Puhalsin savut maiseman ylle. Katu, jolta avautui lapsuuteni maisema, oli paikallaan. Tässä kaupungissa ei muuttunut mikään, ei yhtään mikään. Nojasimme keväiseen kaiteeseen kuin viisitoistakesäiset.
- Katsos, systeri. Roikkuuko tuokin pyryharakka vielä täällä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
... pyryharakka... ai aloit nyt sitten väsäämään
Kadonnutta aikaa etsimässä
?!
Montako osaa tulee ?
Hianoooooo!!!!!!!!!
Tarina herättää kiinnostuksen, kieli on kaunista ja dialogi toimii. Romaaniko tekeillä?
Luulin ensin, että oli tulossa joku Hyryä jäljittelevä juttu (uuni vs. kakluuni), mutta ei sentään.
Hyry?
Tää mun stoori ei liity saitilla olevaan, olleeseen tai ollakseen tulevaan. Tämä on irrallinen tarina vanhempieni asunnon myyntitilanteesta, jossa sisareni (juristi) hoiti homman ja mä vain mittailin atmosfääriä - tyhmänä kuin aina.
Ehkä kakluuni kuvasi isääni, joka erään riidan päätteeksi heitti ilmaan leijumaan sanat:
"Jos sulla olisi munat, niin mä olisin saanut kaipaamani pojan."
Eli siis tarina on kooste monenlaisista epäonnistumisista, joissa ainoastaan asunnon ostaja voitti. Lunastin sen itse. Siis tarinani jatkuu, se ja sen selvittely.
kirjoitti kirjan Uuni, mikä voitti Finlandia-palkinnon
että ex-naiskansanedustaja Rosa Meriläinen on julkaissut tietokirjan nimeltä "Valtio".
http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=299
No just. Ensin ei sano mitään ja sitten sanoo vaikka mitä. Onko tämä nyt lukijan lyhytkestoista muistia vai kirjailijan ajan hetkellisyyttä? Mene ja tiedä.
En ole (muistaakseni lukenut Uunia, mutta jos esmes kakluuniongelmani olisi todellinen niin saattaisin sen jopa lukea. Luen nykyään tosin hyvin vähän, osin siksi koska lapseni leikkii verenpainemittarilla lääkäriä temppumatolla, ja siten sellaiseen jää hyvin vähän nykyään aikaa ja aika ja resurssit on suunnattava toisaalle.
Suosittelen tätä vihreää menyytä, sillä taidan olla samalla aaltopituudella ruokavalioni suhteen.
Rosan suomen kieli on hurmaava, nauru vielä hurmaavampi.
"Fantastista"
Mun poliittinen nurkkaukseni on nettimaailmassa julkista tietoa, sekä sivistymättömyyteni että kielitaidottomuuteni yleistä pässin lihaa.
Kallio rulez.
Hälyttävää on myös huomio että asettaessani vierekkäin sohvalle soivan ekonallen ja mainitsemani Omronin verenpainemittarin niin lapsi valitsee viimeksi mainitun. Ja hän on tyttö.
Genetiikka rulez.
Suomi sanakirja. Kvak!
Mä jäin nyt tähän.
Istun vaikka lattialle - toin viltin, tyynyn ja termospullollisen kaakaota mukaani ja oloni on hyvin kotoisa.
Mä kerron sulle mun elämstä ja sä voit tyhjennellä tuota tonkkaa (kaatumisen kestävä, hanakaan ei vuoda) hiljalleen.
Tarina on suhteutettuna lyhyisiin tarinoihin todella pitkä.
Voi hyvin, rakas sisareni... ja tämä toinenkin... siis Noitis. Sillä mä älysin jo kauan aikaa sitten että hänen silmäkulmansa uurteet ovat minun karttani eranto: asiaa ei voi unohtaa, kadottaa eikä väittää milloinkaan miksikään muuksi.