Kakluuni
Ota se turkki pois. Et sä mua pelota, Kristiina sanoi ja tunsin itseni hölmöksi. Olin varma, että olin ollut hetki sitten musta pantteri viidakossa, sillä äidin turkki tuoksui ja tuntui aluskasvillisuuden seassa outojen kukkien kirvelylle. Kyhjötin pianon alla ja murisin.
Kristiinasta oli kasvanut aikuinen, minusta ei koskaan. Seisoimme vanhempiemme asunnossa sen tyhjennetyssä salissa ja katselimme lattiassa olevaa betonivalua. Betonin alla oli kuulemma tiilipeti, jonka tarkoitus oli ollut antaa tukeva pohja lähes kattoon asti ulottuvalle kakluunille. Uuni oli purettu pois. En itse muistanut purkamisesta mitään. Kristiina oli ollut silloin viiden, joten hän kertoi paukuttamisesta ja miehistä, jotka kottikärryillä veivät uunin palasia kolisevia lautoja pitkin ulos. Talossa ei vielä silloin ollut hissiä.
Olin usein äitini sylissä. Minua ei kiinnostanut maailman äänet siinä mielessä mitä ne Kristiinaa kiinnostivat. Hän osasi kuvailla purkamisen hyvin, jopa matki miesten puhetta, kun nämä slangasivat ja tupakoivat. Miestäni kuvaus tilanteesta oli parempi kuin oma muistikuvani, jos sellainen olisi ollut.
Uuni oli ollut kadoksissa vuosia. Valkoisen tornin jälkeen jättämän pedin päälle äiti oli asettanut maton, jonka oli saanut sisareltaan tämän kaukaisissa maissa tekemiensä matkojen tuomisina. Nykyään en tiedä ketään joka raahaisi mattoa mukanaan lentomatkatavaroissa. Ehkä matto oli matkannut kamelikaravaanilla halki tuulisen ja rutikuivan autiomaan – tai jotain. Kuitenkin se oli seikkaillut maailmalla, merillä ja mielikuvituksellisissa tulliselkkauksissa ennen kuin se oli joutunut tähän. Nyt matokin oli poissa. Huoneessa kaikui.
- Minusta purkaminen oli järjetön teko. Jotenkin tässä kaikessa haiskahtaa mutsin modernismi. Mitä vanhemmaksi hän tuli niin sitä enemmän sisustuslehdistä sai taitella lennokkeja, sanoin
- Lattia on muuten kaunis.
- Musta lattia on kaikkein kaunein ollessaan esillä. Kaikki huonekalut ja muu tilbehööri pilaavat sen posket.
- Minusta tämä asunto on kuin äiti, arvokas ja kaunis.
- Ja sinä olet myymässä äitisi - tai me olemme.
- Sinä et ymmärrä kielikuvien salaisuuksia. Vaikka tässä asuisi kuka, niin äiti tämä on aina.
Ota se turkki pois. Et sä mua pelota, Kristiina sanoi ja tunsin itseni hölmöksi. Olin varma, että olin ollut hetki sitten musta pantteri viidakossa, sillä äidin turkki tuoksui ja tuntui aluskasvillisuuden seassa outojen kukkien kirvelylle. Kyhjötin pianon alla ja murisin.
Kristiinasta oli kasvanut aikuinen, minusta ei koskaan. Seisoimme vanhempiemme asunnossa sen tyhjennetyssä salissa ja katselimme lattiassa olevaa betonivalua. Betonin alla oli kuulemma tiilipeti, jonka tarkoitus oli ollut antaa tukeva pohja lähes kattoon asti ulottuvalle kakluunille. Uuni oli purettu pois. En itse muistanut purkamisesta mitään. Kristiina oli ollut silloin viiden, joten hän kertoi paukuttamisesta ja miehistä, jotka kottikärryillä veivät uunin palasia kolisevia lautoja pitkin ulos. Talossa ei vielä silloin ollut hissiä.
Olin usein äitini sylissä. Minua ei kiinnostanut maailman äänet siinä mielessä mitä ne Kristiinaa kiinnostivat. Hän osasi kuvailla purkamisen hyvin, jopa matki miesten puhetta, kun nämä slangasivat ja tupakoivat. Miestäni kuvaus tilanteesta oli parempi kuin oma muistikuvani, jos sellainen olisi ollut.
Uuni oli ollut kadoksissa vuosia. Valkoisen tornin jälkeen jättämän pedin päälle äiti oli asettanut maton, jonka oli saanut sisareltaan tämän kaukaisissa maissa tekemiensä matkojen tuomisina. Nykyään en tiedä ketään joka raahaisi mattoa mukanaan lentomatkatavaroissa. Ehkä matto oli matkannut kamelikaravaanilla halki tuulisen ja rutikuivan autiomaan – tai jotain. Kuitenkin se oli seikkaillut maailmalla, merillä ja mielikuvituksellisissa tulliselkkauksissa ennen kuin se oli joutunut tähän. Nyt matokin oli poissa. Huoneessa kaikui.
- Minusta purkaminen oli järjetön teko. Jotenkin tässä kaikessa haiskahtaa mutsin modernismi. Mitä vanhemmaksi hän tuli niin sitä enemmän sisustuslehdistä sai taitella lennokkeja, sanoin
- Lattia on muuten kaunis.
- Musta lattia on kaikkein kaunein ollessaan esillä. Kaikki huonekalut ja muu tilbehööri pilaavat sen posket.
- Minusta tämä asunto on kuin äiti, arvokas ja kaunis.
- Ja sinä olet myymässä äitisi - tai me olemme.
- Sinä et ymmärrä kielikuvien salaisuuksia. Vaikka tässä asuisi kuka, niin äiti tämä on aina.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.