Kaisa kurvasi eräänä päivänä yliopiston kahvilassa pöytääni, jossa istuskelin Outin kanssa.
- Moi Outi, moi Janne, hän hihkaisi ja jatkoi, et ole sitten koskaan kertonut että olet ollut sivarina yliopiston kirjastossa ...
- Tjoo, vastaan, olin jo ennen kuin hain edes opiskelemaan. Eipä ole vaan ollut juttua.
Saatoin arvata mikä oli hänen tietolähteensä. Kaisan suhde iki-ihanaan teekkariin oli lässähtänyt ja nyt joulun alla oli yleisessä tiedossa että hänellä oli jotain säätöä kirjastossa nykyisin palvelevan sivarin, Petrin, kanssa. Ilkeässä pienessä mielessäni olin pohtinut oliko mahdollinen suhde aidosti humaanis-eroottinen vai oliko Kaisa opportunistisesti kehitellyt asiaa saadakseen etuoikeutettuja mahdollisuuksia päästä käsiksi kirjoihin ja aineistoihin joita hän gradussaan niin kovin tarvitsi. Meistä kolmesta Kaisan graduprojekti oli pisimmällä.
Kaisa asettuu alas ja huokaa kaivaen käsilaukustaan konseptillisen merkintöjä ja lähdeviittauksia:
- Pitäisi keritä seuloa vanhoja julkaisuja ja etsiä ensi alkuun nämä, mä en ikinä vaan kerkii kirjastolle sitä tekee kun aikaa menee hommissa niin paljon... ja joitakin kirjoja ei kertakaikkiaan tunnu saavan ulos sieltä kopioitavaksi vaikka kuinka järjestelisi.
- Joo, vähän sama vika, sanon, mä olenkin ajatellut että jäisin sinne joksikin yöksi ja skannaisin kaikkea mahdollista. Näppärää ja edullista, skanneri vain läppärin perään ja homma haisee. Päivällä sitä ei ees ilkeisi tehdä kun se on vähän niinkuin tekijänoikeuksien vastaista.
- Täh, kysyy Kaisa.
- Joo, jatkan selostustani, mietin sitä jo sivariaikana miten helppoo olisi jäädä sinne yöksi. Alakerrassa, jossa siis on peräperään hyllykilometreittäin julkaisusarjoja ja rapotteja, on myös muutama ovi jotka johtaa pariin varastoon ja sähkökeskukseen. Menisin vaan varastoon odottelee että iltavuoro sulkisi paikan ja kömpisi sitten ulos kaikessa rauhassa.
- Ei voi olla totta, kysyy Outi, kai siellä jotkut hälyttimet on.
- No ei, tai ei ainakaan vielä muutama vuosi sitten ollut. Eikä myöskään yläkerrassa jossa on kurssikirjasto ja lukusalikirjat. Ainoastaan ulko-ovissa. Niin, ja tietysti kirjoja ei passaisi viedä hälytinporttien lähelle.
- Vau, sanoo Kaisa, ottaisitko kimppaan.
- Ainoa probleema on että olisi hyvä olla avaimet alakerran varastoihin ja mahdollisesti myös yläkerran työhuoneisiin, tosin tuurilla voisi pärjätä ilman niitäkin. Vartioliike käy kerran rakennuksessa, noin kello kaksikymmentäkaksi koettelemassa yläkerran sisääntuloaulan ovet. Sen jälkeen siellä voi liikkua melko vapaasti.
- Lapsellista, not my style, sanoo Outi ja pakkaa kamansa laukkuunsa ja alkaa tehdä lähtöä.
Outin lähdettyä kummarrumme pöydän yli vilkkaaseen supatteluun ideasta, työstäen ideaa skannausyöstä. En ole varma onko Kaisa tosissaan vai onko tämä joulunalusviikon kevennys rankan syksyn päätökseksi. Vakuutan tuntevani paikat ja lupaan kuitenkin ottaa hänet mukaan jos hän aikoo hankkeeseen alkaa.
Muutama päivä myöhemmin, kirpeenä pakkastiistaina törmään Kaisaan kadulla lähellä yliopistoa ja jo kaukaa näen että hän heiluttaa kädessään jotain. Avaimia. Katson hämmästyneenä Kaisaan joka hymyilee:
- Petriltä, häneltä unohtuivat nämä.
Sovimme että homma tehdään nyt, tänä iltana. Menemme yhdessä alakerran lehtivarastoon noin kahdeksalta, jolloin kirjastolla on vielä paljon porukkaa ja virkailijoiden on vaikeampi muistaa menneitä ja tulleita. Sitä ennen pitää käydä kotona hakemassa skanneri reppuun, taskulamppuja ja muuta tarpeellista.
Olemme alakerran julkaisuvarastossa vähän ennen kahdeksaa ja kiertelemme liikuteltavia hyllyjä useamman kerran. Aluksi välikössä Kotimaiset raportit istuu joku mies ja hyllyvälillä Sce-Sma selailee ulkomaalaisen näköinen tyyppi jonkin tieteellisen aikasarjan vuosikertoja. Käyn koettamassa varastojen ovia, ne ovat lukossa, mutta nipussa oleva abloy sopii niihin. Kaisa käy kopioimassa hyllystä muutamia julkaisuja ja istuskelee sitten lukupöydän äärellä joku vanha kirja kädessä kun vinkkaan hänelle nyt. Painumme ensimmäiseen varastoon, johon on kasat joitakin pöytiä ja läjin rikkoutuneita toimistuoleja ja muuta epäkurantiksi mennyttä peruskonttorikamaa. Pöly on vähän yskittävää, mutta onneksi meillä on mukana vesipullot. Paikan tekee edulliseksi vielä se että oven alareunaan on porattuna muutama tuuletusreikä, joista hohtavasta valosta voimme nähdä koska alakerran lehtivaraston valot sammuu ja paikka sulkeutuu. Vihdoin se tapahtuu ja me kuullostelemme kelloja seuraten koska työntekijät ovat poistuneet rakennuksesta. Noin viisivaille puoli kymmenen tartun Kaisaa ranteeseen tuntien hänen kiivaan sykkeensä ja kuistaan:
- Veikkaan että reitti on selvä, jännittääkö?
- Juu, kuiskaa Kaisa käheesti.
Avaan varaston oven ja astun pimeään alasaliin. Valaisemme taskulampuilla sen mitä tarvitaan ja minulla on etuna liikkumisessa että paikka on tuttu. Olemmekin sopineet että minä noudan materiaalia laatimiemme listojen pohjalta vähissä erin ja Kaisa käyttelee skanneria sitämukaa sivupöydälle pystyttämällämme koneella. Tarkkailen samalla kelloani odottaen kymmenen korvilla kuulevani vartioliikkeen dieselin äänen. Hiukan yli kymmenen kuulenkin auton kaartavan pihaan ja hipsin aivan Kaisan vierelle. Tunnen miten hän on jännityksestä aivan jäykkänä ja korvamme ovat herkistyneet äärimmilleen aistimaan mitä tapahtuu. Tavaramme sijaitsee niin tilan perillä niin, että meitä ei pysty näkemään vaikka joku tulisi alas ovelle ja sytyttäisi valot. Painan kuitenkin varmuudeksi läppärin kannen alas ja sammutan skannerin. Mikä tahansa outo ääni, kännykän soiminen tai äkillinen kolahdus voisi kiinnittää huomion. Ajattelin että olikohan Kaisa edes sulkenut kännykkänsä... Oletukseni mukaan dieselin äänen pitäisi pian lähteä loittonemaan, mutta odottavan aika on pitkä. Kaisa puristaa rannettani ja tunnen miten hänen kämmenensä on hikinen ja sykkeensä on kiivas. Henkityksemme salpautuu sitä mukaan kun ylhäältä kuuluu ääniä kun ovia koetellaan, tarkastuskierros on paljon perusteellisempi kuin olin olettanut. Tai sitten vartija oli huomannut jotain joka sai hänet toimimaan pitkän kaavan mukaan. Pidätellen henkeämme kuuntelimme käykä vartian kierros alakertaan, mutta sitten kuuluin auton kaartaminen pihasta. Seisomme vielä tovin ennenkuin sytytämme taskulamput puristaen toisiamme kädestä ja tunnemme kuin adrenaliinin vapautuminen saa kummankin kädet tärisemään. Vähitellen alamme jatkaa puuhailua äskeisestä ehkä aavistuksen epävarmemmin liikkein.
En ollut hämmästynyt että meiltä meni puoli kahteen ennenkuin saimme kaiken listoilla olleen materiaalin skannattua ja palautettua takaisin paikoilleen. Itseasiassa yläkerrassa olisi ollut pari lähdettä, mutta karsimme suunnitelmastamme yläkerrassa salinpuolella liikkumisen.
- Nytkö me lähdetään, kysyy Kaisa kuiskaten
- Ei me voida täältä poistua, pääaulassa on hälyttimet, sanon valaisten hänen kasvojaan taskulampulla.
- Täh, miten me nyt ...
- Kätkeydytään samaan varastoon odottamaan odottamaan aamua, kyllä minä koetin tämän sinulle selvittää silloin juurta jaksain ...
- Joo, mutku meillä on nyt nää Petrin avaimet?
- Hmmm, ei sivareilla ole avaimia pääoveen, valitettavasti ja kyse onkin aulan hälyttimistä.
Kaisa vaikutti surkealta. Hän sanoi:
- Minun pitäisi päästä kuitenkin vessaan.
Mietin hetken ja sanoi:
- Se onnistuu hyvin, henkilökunnalla on vessa myös lainaustiskin takana olevan taukohuoneen yhteydessä. Lähdetään sinne.
Poistuimme alakerrasta portaita yläkertaan, joka itseasiassa oli rakennuksen maantasalla oleva osa. Petrin avaimien ansiosta saatoimme liikku talon sisäisistä väliovista huomaamatta ja päästä myös takaisin sinne minne tulimme. Portaiden yläpäästä pujahdimme suoraan lainaustiskien takaiseen käytävään jossa oli taukohuoneen lisäksi pari informaatikon työhuonetta ja kirjastonhoitajan työhuone. Valojamme emme sytyttäneet vaan etenimme taskulamppujen kavennetuissa keiloissa. Kaisan sihistellä vessassa mietin mahdollisuuttamme ottaa hatkat varauloskäynnin kautta. Sen avaaminen aiheuttaisi hälytyksen ja lisäksi tulisimme kadulle erittäin epäedulliseen paikkaan etteikö joku näkisi meitä. Samalla älysin jotain:
- Kaisa, nyt minä ymmärrän miksi se väijykone oli epäluuloinen?
- Täh?
- Se näki meidän takit roikkumassa aulan narikassa, herättää ehkä kummastusta jos kymmenen asteen pakkasella on jäänyt ylimääräsiä palsoja naulakkoon.
- Voi ei, niin kait. Oletko varma?
- No, voi olla tai voi se kait olla olemattakin.
Menin vessaan Kaisan jälkeen ja mietin että olikohan takkien taskussa ollut jotain joka paljastaisi suoraan keitä olemme, mutta omalta osaltani olin aika varma ettei minulla ainakaan olisi mitään sellaista. Toisaalta narikassa saattoi roikkua muitakin unohdettuja takkeja tai koko vartia ei asiaa ollut ees havainnut. Menimme takaisin alas pieneen varastohuoneeseen ja aloin järjestelemään meille leposijaa muutamaksi tunniksi. Kylmä huoneessa ei ollut, päinvastoin, yllättävänkin lämmin ottaen huomioon että paperin säilyttämiseksi yleensä pitää ylläpitää tasaista kosteutta ja lämpöä. Varastohuoneessa oli rullalla aaltopahvia, jota levitimme muutaman kerroksen lattialle. Kävimme siihen ihan vieretysten.
- Minua pelottaa että tämä oli typerä juttu, ja me ollaan kusessa tästä vielä, sanoi Kaisa
- Koeta nyt vaan rentoutua.
Puristan häntä syliini ja painan pienen suukon kokeeksi. Kaisa kääntyy minuun päin ja kietoo hellään syleilyyn, tyynnyttelemme toisiamme pitkään vaikka uni ei tulekkaan. Ympärillä on aivan hiljaista, ilmakin melkein ahdistavan seisovaa ja niin lämmintä. Yhtäkkiä Kaisa nousee polvileen ja minä teen sanoin häntä vastapäätä. Sytytämme lamput pahvin päälle. Kaisa alkaa riisumaan vaatteitaan yksitellen laskien ne viereensä ja seuraan häntä kuin peilikuvana, viimein olemme taas polvillamme vastatusten vain alkkarit jalassamme. Tutkimme toisiamme taskulampuillamme. Kaisan rinnat ovat pienet, pienemmät kuin oletin, suurin osa niiden muodosta on tullut liivien täytteestä. Nännipihat on pienet ja niissä nöpöttää pienet nännit kuin rusinat. Kaisa on avannut hiuksensa jotka soljuvat kasvojen kummallakin puolella ja pitkälle selkään hieman kierteisenäkin. Saan sanottua jotakuin:
- Sä olet niin kaunis.
Kohotan kielelläni hänen nänniään ja tunnen miten hänen kätensä ohjaavat minua. Käyn selälleni ja Kaisan kädet alkavat kosketella vartaloani, kulkien kaulani jänteillä ja solisluilla. Ensin sormet ja sitten huulet perässä tutkaillen. Tuntuu kuin hän haluaisi läpikäydä jokaisen neliösenttini estellen minua nousemasta, siirtyy hän alaspäin ja alaspäin. Navan ohitettuaan hän kaivaa pullottavan meisselini alkkareistani ja suu noissa kapeissa siroissa kasvoissa hotkasee sen käsittelyynsä. Olen räjähdyspisteellä, olen seitsemännessä taivaassa, mutta onnistus pidättämään lastin sisälläni ja ehdotan suullisen käsittelyn päättämistä. Kaisa käy selälleen pahville ja vedän mustat sloggit hänen lanteiltaan. Alta paljastuu tarkkarajainen tuhero, joka on trimmattu kapeaksi. Suutelen tuota juuri sängelle nousevaa kummun osaa ja vien sitten kieleni namupallalle alkaen antaa omaa suullista lopputenttiäni. Aluksi pidätelty voihke alkaa purkautumaan niin vuolaana että katson parhaaksi hillitä menoa.
- Kaisa, mulla ei ole kortsuja.
Itse asiassa olin varannut kumeja tälle reissulle mutta ne olivat unohtuneet päällystakin taskuun.
- Oih...ei se mitään ... ihan ok ...
- Ootko varma, kysyn.
- Joo...
Olen polvillani hänen jalkojensa välissä ja kohottaen vähän lantiotaan työnnyn sisään tuonne liukkaaseen ja lämpikään. Alamme rakastelemaan voimakkaassa etunojassa, vartaloni hyvin kohollaan Kaisan pidellessä käsivarsistani. Lamppu lattialla on kääntynyt niin että se valaisee minua ja näen kuinka Kaisa katselee vartaloani silmät puoliummessa. Kaisa voihkii pitkien työntojeni tahdissa. Heteken päästä otan kaluni ulos ja käännän hänet kontalleen tullen normaalireikään takakautta. Painan Kaisan naaman aivan lattiaan ja alan naimaan rytmikkäästi ja kiivaasti tuntien samalla miten hänen lanteensa vatkaa ja suu vikiseen. Käteni haroo pitkiä hiuksia hänen niskassaan. Tunnen miten Kaisa saa, harvinaisen selvästi ja teeskentelemättä. Hidastan vauhtiani verkkaiseen käyntiin antaen melan soljua edes takaisin ja kun tunnen lastin lähtevän vedän elimen ulos. Suurin osa lastista lentää ulkopuolelle muiden jättämiemme DNA näytteiden jatkoksi. Rojahdamme vieretysten pahveille.
- Moi Outi, moi Janne, hän hihkaisi ja jatkoi, et ole sitten koskaan kertonut että olet ollut sivarina yliopiston kirjastossa ...
- Tjoo, vastaan, olin jo ennen kuin hain edes opiskelemaan. Eipä ole vaan ollut juttua.
Saatoin arvata mikä oli hänen tietolähteensä. Kaisan suhde iki-ihanaan teekkariin oli lässähtänyt ja nyt joulun alla oli yleisessä tiedossa että hänellä oli jotain säätöä kirjastossa nykyisin palvelevan sivarin, Petrin, kanssa. Ilkeässä pienessä mielessäni olin pohtinut oliko mahdollinen suhde aidosti humaanis-eroottinen vai oliko Kaisa opportunistisesti kehitellyt asiaa saadakseen etuoikeutettuja mahdollisuuksia päästä käsiksi kirjoihin ja aineistoihin joita hän gradussaan niin kovin tarvitsi. Meistä kolmesta Kaisan graduprojekti oli pisimmällä.
Kaisa asettuu alas ja huokaa kaivaen käsilaukustaan konseptillisen merkintöjä ja lähdeviittauksia:
- Pitäisi keritä seuloa vanhoja julkaisuja ja etsiä ensi alkuun nämä, mä en ikinä vaan kerkii kirjastolle sitä tekee kun aikaa menee hommissa niin paljon... ja joitakin kirjoja ei kertakaikkiaan tunnu saavan ulos sieltä kopioitavaksi vaikka kuinka järjestelisi.
- Joo, vähän sama vika, sanon, mä olenkin ajatellut että jäisin sinne joksikin yöksi ja skannaisin kaikkea mahdollista. Näppärää ja edullista, skanneri vain läppärin perään ja homma haisee. Päivällä sitä ei ees ilkeisi tehdä kun se on vähän niinkuin tekijänoikeuksien vastaista.
- Täh, kysyy Kaisa.
- Joo, jatkan selostustani, mietin sitä jo sivariaikana miten helppoo olisi jäädä sinne yöksi. Alakerrassa, jossa siis on peräperään hyllykilometreittäin julkaisusarjoja ja rapotteja, on myös muutama ovi jotka johtaa pariin varastoon ja sähkökeskukseen. Menisin vaan varastoon odottelee että iltavuoro sulkisi paikan ja kömpisi sitten ulos kaikessa rauhassa.
- Ei voi olla totta, kysyy Outi, kai siellä jotkut hälyttimet on.
- No ei, tai ei ainakaan vielä muutama vuosi sitten ollut. Eikä myöskään yläkerrassa jossa on kurssikirjasto ja lukusalikirjat. Ainoastaan ulko-ovissa. Niin, ja tietysti kirjoja ei passaisi viedä hälytinporttien lähelle.
- Vau, sanoo Kaisa, ottaisitko kimppaan.
- Ainoa probleema on että olisi hyvä olla avaimet alakerran varastoihin ja mahdollisesti myös yläkerran työhuoneisiin, tosin tuurilla voisi pärjätä ilman niitäkin. Vartioliike käy kerran rakennuksessa, noin kello kaksikymmentäkaksi koettelemassa yläkerran sisääntuloaulan ovet. Sen jälkeen siellä voi liikkua melko vapaasti.
- Lapsellista, not my style, sanoo Outi ja pakkaa kamansa laukkuunsa ja alkaa tehdä lähtöä.
Outin lähdettyä kummarrumme pöydän yli vilkkaaseen supatteluun ideasta, työstäen ideaa skannausyöstä. En ole varma onko Kaisa tosissaan vai onko tämä joulunalusviikon kevennys rankan syksyn päätökseksi. Vakuutan tuntevani paikat ja lupaan kuitenkin ottaa hänet mukaan jos hän aikoo hankkeeseen alkaa.
Muutama päivä myöhemmin, kirpeenä pakkastiistaina törmään Kaisaan kadulla lähellä yliopistoa ja jo kaukaa näen että hän heiluttaa kädessään jotain. Avaimia. Katson hämmästyneenä Kaisaan joka hymyilee:
- Petriltä, häneltä unohtuivat nämä.
Sovimme että homma tehdään nyt, tänä iltana. Menemme yhdessä alakerran lehtivarastoon noin kahdeksalta, jolloin kirjastolla on vielä paljon porukkaa ja virkailijoiden on vaikeampi muistaa menneitä ja tulleita. Sitä ennen pitää käydä kotona hakemassa skanneri reppuun, taskulamppuja ja muuta tarpeellista.
Olemme alakerran julkaisuvarastossa vähän ennen kahdeksaa ja kiertelemme liikuteltavia hyllyjä useamman kerran. Aluksi välikössä Kotimaiset raportit istuu joku mies ja hyllyvälillä Sce-Sma selailee ulkomaalaisen näköinen tyyppi jonkin tieteellisen aikasarjan vuosikertoja. Käyn koettamassa varastojen ovia, ne ovat lukossa, mutta nipussa oleva abloy sopii niihin. Kaisa käy kopioimassa hyllystä muutamia julkaisuja ja istuskelee sitten lukupöydän äärellä joku vanha kirja kädessä kun vinkkaan hänelle nyt. Painumme ensimmäiseen varastoon, johon on kasat joitakin pöytiä ja läjin rikkoutuneita toimistuoleja ja muuta epäkurantiksi mennyttä peruskonttorikamaa. Pöly on vähän yskittävää, mutta onneksi meillä on mukana vesipullot. Paikan tekee edulliseksi vielä se että oven alareunaan on porattuna muutama tuuletusreikä, joista hohtavasta valosta voimme nähdä koska alakerran lehtivaraston valot sammuu ja paikka sulkeutuu. Vihdoin se tapahtuu ja me kuullostelemme kelloja seuraten koska työntekijät ovat poistuneet rakennuksesta. Noin viisivaille puoli kymmenen tartun Kaisaa ranteeseen tuntien hänen kiivaan sykkeensä ja kuistaan:
- Veikkaan että reitti on selvä, jännittääkö?
- Juu, kuiskaa Kaisa käheesti.
Avaan varaston oven ja astun pimeään alasaliin. Valaisemme taskulampuilla sen mitä tarvitaan ja minulla on etuna liikkumisessa että paikka on tuttu. Olemmekin sopineet että minä noudan materiaalia laatimiemme listojen pohjalta vähissä erin ja Kaisa käyttelee skanneria sitämukaa sivupöydälle pystyttämällämme koneella. Tarkkailen samalla kelloani odottaen kymmenen korvilla kuulevani vartioliikkeen dieselin äänen. Hiukan yli kymmenen kuulenkin auton kaartavan pihaan ja hipsin aivan Kaisan vierelle. Tunnen miten hän on jännityksestä aivan jäykkänä ja korvamme ovat herkistyneet äärimmilleen aistimaan mitä tapahtuu. Tavaramme sijaitsee niin tilan perillä niin, että meitä ei pysty näkemään vaikka joku tulisi alas ovelle ja sytyttäisi valot. Painan kuitenkin varmuudeksi läppärin kannen alas ja sammutan skannerin. Mikä tahansa outo ääni, kännykän soiminen tai äkillinen kolahdus voisi kiinnittää huomion. Ajattelin että olikohan Kaisa edes sulkenut kännykkänsä... Oletukseni mukaan dieselin äänen pitäisi pian lähteä loittonemaan, mutta odottavan aika on pitkä. Kaisa puristaa rannettani ja tunnen miten hänen kämmenensä on hikinen ja sykkeensä on kiivas. Henkityksemme salpautuu sitä mukaan kun ylhäältä kuuluu ääniä kun ovia koetellaan, tarkastuskierros on paljon perusteellisempi kuin olin olettanut. Tai sitten vartija oli huomannut jotain joka sai hänet toimimaan pitkän kaavan mukaan. Pidätellen henkeämme kuuntelimme käykä vartian kierros alakertaan, mutta sitten kuuluin auton kaartaminen pihasta. Seisomme vielä tovin ennenkuin sytytämme taskulamput puristaen toisiamme kädestä ja tunnemme kuin adrenaliinin vapautuminen saa kummankin kädet tärisemään. Vähitellen alamme jatkaa puuhailua äskeisestä ehkä aavistuksen epävarmemmin liikkein.
En ollut hämmästynyt että meiltä meni puoli kahteen ennenkuin saimme kaiken listoilla olleen materiaalin skannattua ja palautettua takaisin paikoilleen. Itseasiassa yläkerrassa olisi ollut pari lähdettä, mutta karsimme suunnitelmastamme yläkerrassa salinpuolella liikkumisen.
- Nytkö me lähdetään, kysyy Kaisa kuiskaten
- Ei me voida täältä poistua, pääaulassa on hälyttimet, sanon valaisten hänen kasvojaan taskulampulla.
- Täh, miten me nyt ...
- Kätkeydytään samaan varastoon odottamaan odottamaan aamua, kyllä minä koetin tämän sinulle selvittää silloin juurta jaksain ...
- Joo, mutku meillä on nyt nää Petrin avaimet?
- Hmmm, ei sivareilla ole avaimia pääoveen, valitettavasti ja kyse onkin aulan hälyttimistä.
Kaisa vaikutti surkealta. Hän sanoi:
- Minun pitäisi päästä kuitenkin vessaan.
Mietin hetken ja sanoi:
- Se onnistuu hyvin, henkilökunnalla on vessa myös lainaustiskin takana olevan taukohuoneen yhteydessä. Lähdetään sinne.
Poistuimme alakerrasta portaita yläkertaan, joka itseasiassa oli rakennuksen maantasalla oleva osa. Petrin avaimien ansiosta saatoimme liikku talon sisäisistä väliovista huomaamatta ja päästä myös takaisin sinne minne tulimme. Portaiden yläpäästä pujahdimme suoraan lainaustiskien takaiseen käytävään jossa oli taukohuoneen lisäksi pari informaatikon työhuonetta ja kirjastonhoitajan työhuone. Valojamme emme sytyttäneet vaan etenimme taskulamppujen kavennetuissa keiloissa. Kaisan sihistellä vessassa mietin mahdollisuuttamme ottaa hatkat varauloskäynnin kautta. Sen avaaminen aiheuttaisi hälytyksen ja lisäksi tulisimme kadulle erittäin epäedulliseen paikkaan etteikö joku näkisi meitä. Samalla älysin jotain:
- Kaisa, nyt minä ymmärrän miksi se väijykone oli epäluuloinen?
- Täh?
- Se näki meidän takit roikkumassa aulan narikassa, herättää ehkä kummastusta jos kymmenen asteen pakkasella on jäänyt ylimääräsiä palsoja naulakkoon.
- Voi ei, niin kait. Oletko varma?
- No, voi olla tai voi se kait olla olemattakin.
Menin vessaan Kaisan jälkeen ja mietin että olikohan takkien taskussa ollut jotain joka paljastaisi suoraan keitä olemme, mutta omalta osaltani olin aika varma ettei minulla ainakaan olisi mitään sellaista. Toisaalta narikassa saattoi roikkua muitakin unohdettuja takkeja tai koko vartia ei asiaa ollut ees havainnut. Menimme takaisin alas pieneen varastohuoneeseen ja aloin järjestelemään meille leposijaa muutamaksi tunniksi. Kylmä huoneessa ei ollut, päinvastoin, yllättävänkin lämmin ottaen huomioon että paperin säilyttämiseksi yleensä pitää ylläpitää tasaista kosteutta ja lämpöä. Varastohuoneessa oli rullalla aaltopahvia, jota levitimme muutaman kerroksen lattialle. Kävimme siihen ihan vieretysten.
- Minua pelottaa että tämä oli typerä juttu, ja me ollaan kusessa tästä vielä, sanoi Kaisa
- Koeta nyt vaan rentoutua.
Puristan häntä syliini ja painan pienen suukon kokeeksi. Kaisa kääntyy minuun päin ja kietoo hellään syleilyyn, tyynnyttelemme toisiamme pitkään vaikka uni ei tulekkaan. Ympärillä on aivan hiljaista, ilmakin melkein ahdistavan seisovaa ja niin lämmintä. Yhtäkkiä Kaisa nousee polvileen ja minä teen sanoin häntä vastapäätä. Sytytämme lamput pahvin päälle. Kaisa alkaa riisumaan vaatteitaan yksitellen laskien ne viereensä ja seuraan häntä kuin peilikuvana, viimein olemme taas polvillamme vastatusten vain alkkarit jalassamme. Tutkimme toisiamme taskulampuillamme. Kaisan rinnat ovat pienet, pienemmät kuin oletin, suurin osa niiden muodosta on tullut liivien täytteestä. Nännipihat on pienet ja niissä nöpöttää pienet nännit kuin rusinat. Kaisa on avannut hiuksensa jotka soljuvat kasvojen kummallakin puolella ja pitkälle selkään hieman kierteisenäkin. Saan sanottua jotakuin:
- Sä olet niin kaunis.
Kohotan kielelläni hänen nänniään ja tunnen miten hänen kätensä ohjaavat minua. Käyn selälleni ja Kaisan kädet alkavat kosketella vartaloani, kulkien kaulani jänteillä ja solisluilla. Ensin sormet ja sitten huulet perässä tutkaillen. Tuntuu kuin hän haluaisi läpikäydä jokaisen neliösenttini estellen minua nousemasta, siirtyy hän alaspäin ja alaspäin. Navan ohitettuaan hän kaivaa pullottavan meisselini alkkareistani ja suu noissa kapeissa siroissa kasvoissa hotkasee sen käsittelyynsä. Olen räjähdyspisteellä, olen seitsemännessä taivaassa, mutta onnistus pidättämään lastin sisälläni ja ehdotan suullisen käsittelyn päättämistä. Kaisa käy selälleen pahville ja vedän mustat sloggit hänen lanteiltaan. Alta paljastuu tarkkarajainen tuhero, joka on trimmattu kapeaksi. Suutelen tuota juuri sängelle nousevaa kummun osaa ja vien sitten kieleni namupallalle alkaen antaa omaa suullista lopputenttiäni. Aluksi pidätelty voihke alkaa purkautumaan niin vuolaana että katson parhaaksi hillitä menoa.
- Kaisa, mulla ei ole kortsuja.
Itse asiassa olin varannut kumeja tälle reissulle mutta ne olivat unohtuneet päällystakin taskuun.
- Oih...ei se mitään ... ihan ok ...
- Ootko varma, kysyn.
- Joo...
Olen polvillani hänen jalkojensa välissä ja kohottaen vähän lantiotaan työnnyn sisään tuonne liukkaaseen ja lämpikään. Alamme rakastelemaan voimakkaassa etunojassa, vartaloni hyvin kohollaan Kaisan pidellessä käsivarsistani. Lamppu lattialla on kääntynyt niin että se valaisee minua ja näen kuinka Kaisa katselee vartaloani silmät puoliummessa. Kaisa voihkii pitkien työntojeni tahdissa. Heteken päästä otan kaluni ulos ja käännän hänet kontalleen tullen normaalireikään takakautta. Painan Kaisan naaman aivan lattiaan ja alan naimaan rytmikkäästi ja kiivaasti tuntien samalla miten hänen lanteensa vatkaa ja suu vikiseen. Käteni haroo pitkiä hiuksia hänen niskassaan. Tunnen miten Kaisa saa, harvinaisen selvästi ja teeskentelemättä. Hidastan vauhtiani verkkaiseen käyntiin antaen melan soljua edes takaisin ja kun tunnen lastin lähtevän vedän elimen ulos. Suurin osa lastista lentää ulkopuolelle muiden jättämiemme DNA näytteiden jatkoksi. Rojahdamme vieretysten pahveille.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos Janne kivasta tekstistä. Siitä huomaa, että koulutus antaa elämään aivan uutta sisältöä:-) Fil.yo. saattaa toki lipsahduttaa sanan vartia tekstinsä sekaan, kunhan olet valmis maisteri, osaat senkin sanan oikein:-) Minulla oli kerran tuon Kaisan kaltainen pienirintainen - joskin ei-akateeminen - rakastajatar, ihana nainen oli.
Kiitos myös tästä lyhyestä suhteesta heränneiden muistojen palauttamisesta. Viva academia, vivant professores!
Kyllä Suomen yliopistoissa tuntuu olevan korkea taso. Tästäkin tarinasta löytyy useita lauseita, joissa ei ole yhtään kirjoitus- eikä kielioppivirhettä. Aikamuoto vaihtelee perfektin ja imperfektin välillä pitkin tarinaa, mutta sehän on tietenkin vain "fil.yo:n" tyylikeino.
Kappalejakoa ei kannata tehdä, eihän sellaista käytä kuin harrastelijat ja ei-akateemiset mäntit.
Viva Finlandia! Viva academia!
Minulla on ylempi korkeakoulututkinto eli FK paperit, mutta en muista että yliopistossa olisi opetettu suomen kieltä jollei muutamia aineita ja pro gradua sellaiseksi lasketa?
Todella hyvää tekstiä, ei voi muuta sanoa kuin että oli ilo lukea noin sivistynyttä mutta silti eroottista tekstiä.