Tuvan lasiverannalla hengitykseni höyrysi. Kumarruin kengännauhoilleni. Kumarruin aamulle. Punertava aurinko nousi mäntymetsän takaa ja kimpoili pitkin runkoja sekä pakkasta. Metsä paloi kylmänä tulena, eläinten jälkinä hangella ja sen pinnalle pudonneina oksina, käpyinä. Seisoin pihalla ja tuijotin tallin ovesta sisään. Hevoset eivät liikehtineet. Juoksulieka oli tyhjä. Huurteinen lukko roikkui jäykistyneessä narussa koiran viettäessä aamunsa lokoisasti kissojen kanssa sisällä.
Narskuvin kengin kävelin tallin ohitse katokseen, jossa vedin peitteen lumineen kelkan yltä. Kahahdus pelästytti varsan. Sidoin rinkan kiinni kelkkaan ja asetuin jääkylmälle satulalle. Kun kone yhden nykäisyn jälkeen kävi, vedin hupun kasvojeni yli ja survoin kypärän päähäni. Pakokaasu kirveli kurkkua. Hansikkaat. Mieleeni palautui isä tuvan pöydän päässä ikkuna taustanaan. Hän leikkasi leipää istuallaan. Hänellä oli puukko kädessään. Leipä oli kovaa kuin kivi.
Hän varoitti minua lumikuormasta. Jäät kantoivat, mutta notkelmat olivat petollisia, rantatöyräät. Kelkka ulvahti kuin vihainen ampiainen, kun päästin sen ja itseni irti kohti metsänreunaa. Maisema oli muuttunut oranssiksi lasien takana, tuulettomaksi tilaksi tarkkailla omaa vauhtia, maisemaa. Ajoin Haapkylän maitovalaan selältä näyttävän pikkupellon ylitse ja tunsin äkkiä käsittämätöntä tarvetta huutaa. Huusin, kiljuin ja tein järjettömän ympyrän peltoon, silmukan.
Äitini kumartui uunille suuret patalaput käsissään ja veti ulos karjalanpaistin. Hänellä oli karjalanpaisti-ilme kasvoillaan. Hän käveli pöydän luokse jossa asettelin astioita ja pellavaisia lautasten viereen. Olimme keskustelleet lautasista. Ne olivat sataviisikymmentä vuotta vanhoja, ostettu Viipurista venäläiseltä kauppiaalta tuntemattomalla summalla rahaa. Puhutaan, että itse tsaari olisi pidellyt niitä käsissään. Veitset ja haarukat olivat samaa perhettä, lusikat.
Äitini silmät olivat kuin turvesuon silmät, mittaamattomat ja arvaamattoman syvät. Isäni oli jään heijaste kuun valaisemalla hangella. Veljeni kuoli kohtuun, talon tuleva isäntä. En erehtynyt. Metsänreunaa oli seuraillut susilauma. Kolmen neljän suden ryhmä oli jolkotellut yön suojassa reviirillään, poikennut puron kannelle ja sulavasti kuin sulavesi edennyt sen päällä, hyppinyt näkösuojassa ylitse ohuiden, lumikuormasta kaarevien pajunoksien. Käpälä oli astunut uuteen jälkeen lähes inhimillisen tarkasti.
Kerroin junan ravintolavaunussa pienelle pojalle millaista oli olla irrallaan, seurailla joenpolvia ja ylitellä soita. Kerroin hänelle myös millaista oli nähdä pimeässä, haistaa ja kuulla äänet, olla hiljaa maailman suhiseva meteli ympärillään ja keskittyä siihen ainoaan joka kulloinkin on sinulle tärkeää, elintärkeää. Siihen on panostettava kaikki taito ja tieto, kokemus ja aavistus. Mutta sellainen joka unohtaa kokonaisuuden, katoaa. Poika katseli minua, ja hänen äitinsä katseli minua. En puhunut tavallisia. En toisinaan tuntenut olevani ihminen. Rakkauteni oli toisenlaista.
Narskuvin kengin kävelin tallin ohitse katokseen, jossa vedin peitteen lumineen kelkan yltä. Kahahdus pelästytti varsan. Sidoin rinkan kiinni kelkkaan ja asetuin jääkylmälle satulalle. Kun kone yhden nykäisyn jälkeen kävi, vedin hupun kasvojeni yli ja survoin kypärän päähäni. Pakokaasu kirveli kurkkua. Hansikkaat. Mieleeni palautui isä tuvan pöydän päässä ikkuna taustanaan. Hän leikkasi leipää istuallaan. Hänellä oli puukko kädessään. Leipä oli kovaa kuin kivi.
Hän varoitti minua lumikuormasta. Jäät kantoivat, mutta notkelmat olivat petollisia, rantatöyräät. Kelkka ulvahti kuin vihainen ampiainen, kun päästin sen ja itseni irti kohti metsänreunaa. Maisema oli muuttunut oranssiksi lasien takana, tuulettomaksi tilaksi tarkkailla omaa vauhtia, maisemaa. Ajoin Haapkylän maitovalaan selältä näyttävän pikkupellon ylitse ja tunsin äkkiä käsittämätöntä tarvetta huutaa. Huusin, kiljuin ja tein järjettömän ympyrän peltoon, silmukan.
Äitini kumartui uunille suuret patalaput käsissään ja veti ulos karjalanpaistin. Hänellä oli karjalanpaisti-ilme kasvoillaan. Hän käveli pöydän luokse jossa asettelin astioita ja pellavaisia lautasten viereen. Olimme keskustelleet lautasista. Ne olivat sataviisikymmentä vuotta vanhoja, ostettu Viipurista venäläiseltä kauppiaalta tuntemattomalla summalla rahaa. Puhutaan, että itse tsaari olisi pidellyt niitä käsissään. Veitset ja haarukat olivat samaa perhettä, lusikat.
Äitini silmät olivat kuin turvesuon silmät, mittaamattomat ja arvaamattoman syvät. Isäni oli jään heijaste kuun valaisemalla hangella. Veljeni kuoli kohtuun, talon tuleva isäntä. En erehtynyt. Metsänreunaa oli seuraillut susilauma. Kolmen neljän suden ryhmä oli jolkotellut yön suojassa reviirillään, poikennut puron kannelle ja sulavasti kuin sulavesi edennyt sen päällä, hyppinyt näkösuojassa ylitse ohuiden, lumikuormasta kaarevien pajunoksien. Käpälä oli astunut uuteen jälkeen lähes inhimillisen tarkasti.
Kerroin junan ravintolavaunussa pienelle pojalle millaista oli olla irrallaan, seurailla joenpolvia ja ylitellä soita. Kerroin hänelle myös millaista oli nähdä pimeässä, haistaa ja kuulla äänet, olla hiljaa maailman suhiseva meteli ympärillään ja keskittyä siihen ainoaan joka kulloinkin on sinulle tärkeää, elintärkeää. Siihen on panostettava kaikki taito ja tieto, kokemus ja aavistus. Mutta sellainen joka unohtaa kokonaisuuden, katoaa. Poika katseli minua, ja hänen äitinsä katseli minua. En puhunut tavallisia. En toisinaan tuntenut olevani ihminen. Rakkauteni oli toisenlaista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kiitos.
No kiitos vaan.
Olen ilokseni huomannut monen kyhäilevän ranskaa ruudulleen. Ranskahan on vähän kuin ikuisuusasia, kuin juusto, josta ei oikein osaa sanoa muuta kuin että ompa outo ja ihmeellinen. Jätän sen siis tiskin taakse ja tyydyn keskustelemaan siitä vartalollani.
Ranskalaiset ovat hyvin itseriitoisia, itsetietoisia ja tyhmiä, lähes sokeita olentoja omassa filosofisessa mikromaailmassaan. Viinikin on kelvotonta, kun vertaa sitä lähes mihin tahansa viiniin maailman missä tahansa kolkassa.
Ilmiö, jonka on kokenut ennenkin.
Sitä tarkoitin.
Toki ranskankieli on mielestäni hyvin kaunis kieli,
mutta en viljele sitä.
Kukin ajattelee ranskalaisista miten ajattelee.
Itselläni on erilainen näkemys kuin sinulla.
Mutta ehkäpä olen itseriittoinen, tyhmä ja sokea :)
Kirjoittamasi teksti oli hyvin tuttua kerrontaa.
Sekä sisällöltään että kirjoitustavaltaa.
Vai olikohan se tuo karjalanpaisti ja muutenkin tutuntuntuiset maisemat :)
En yleensä kiinnitä kielioppiin mitään huomiota, mutta ärrällä se särähtää ja jää vaillinaiseksi (miten kaunis sana). Näillä pienillä merkeillä kirjaimien päällä on valtava vaikutus itse puhuttuun kieleen, mutta kirjoitetussa sillä niin väliä.
Déjà vu. Jamais vu.
Sinulla on tarkka silmä yksityiskohtien näkemiseen ja taito sen kuvaamiseen. Harvinainen novellistin lahja, miksei pitemmänkin kertomuksen kuten romaanin käyttöön. Romani vain tahtoo olla sen verran venytetty tarina, ettei siinä kuvailun tarkkuus pääse oikeuksiinsa, vaan hukkuu massaan. Runon suhteen asia taas on toisinpäin.
Mutta nautin tekstistäsi.
Olen itse lillasti samoilla linjoilla. En minäkään niin Taavi ole että en huomaisi olevani aivan skeidaa runouden alalla, ja taas pitempi proosa kohdallani menettää otteensa ensimmäisen sivun jälkeen. Pohdittuani tätä asiaa noin sata vuotta saavuin tulokseen jossa olin yksinkertaisesti vain sivullinen.
- Sivullinen -
Erityisesti mua kiinnosti tuo massaan hukkumisen älyllinen antologia kommentissasi. Olen kuin kimppu lakastuvia kukkia langanohuissa sormissa. Jänteeni soivat, humisevat sanoissasi. On niin helppo tehdä ihminen kotoisaksi - niin helppoa.
Ma sua kiitän.