mulla on tosi paha olo.. pakko kirjoittaa tänne vaikkakin tää on lapsettomuuspalsta. tavallaan siitä kaikki alkoikin.. kerron lyhyesti(?) mun tarinan.
olen nyt 36v nainen.. mulla on aina ollut tosi heikko itseluottamus.. kaikessa mitä olen tehny,on ollu jotain sanomista,aina joku löytänyt siitä rikan. lapsesta asti mun äiti kohteli minua ja mun isosiskoa kun saastaa. se teki aikanaan meidät ,jotta pääs pois oman isänsä nyrkin alta. (minä tosin olen puhdas vahinkolaukaus,ja isästäni ei kukaan tiedä mitään,ei edes nimeä.)
äitiäni tämäkään ei ole koskaan vaivannut. meidän jälkeen hän sai kolme täydellistä lasta. heille on ostettu/lainattu/annettu kaikki mitä toivoa sopii..ja enempikin.
murrosiässä muutin sukulaiten luokse 200km päähän kotikaupungista ja siitä sonnasta.. sain vihdoin kokea olevani ihminen.minusta tykättiin,vaikka perhe jossa asuin,ei tavallaan kuulunut minulle,vaan oli näiden parempien nuorempien sisarusten sukulainen. hän ilmeisesti huomasi vääryyden ja "pelasti" minut.
kun kasvoin isoksi,aloin haaveilemaan omasta perheestä,jotta minulla olisi jotain ikiomaa.rikkinäisestä kodista kun olin lähtöisin,en oikein tajunnut mistä jäin paitsikaan..
no tapasin "elämäni suurimman rakkauden" hahahhh..ainakin kaupungin kovin juoppo,jos ei muuta. sain 18v pojan,jonka synnytin keisarinleikk.helsingissä.hän oli pahasti sairas syntyessään.nyt luojan kiiton ok. myöhemmin seurustelin millonn kenenkin kanssa,ja olin tavallaan miesten avulla luullut saavani itseluottamusta.. :? heh ja huh tuota pentumaista ajattelutapaa..
tapasin erään miehen,halusin lapsia, en saanut. syy oli päin persettä eletty nuoruus,ja sen vuoksi munajohtimet oli aivan tuhoutuneet. kun selvisi,etten saa lapsia ikinä,meneti taas kerran itsetuntoni rippeet,ja nyt tunnen olevani maailman paskinta sakkaa. en ole ansainnut edes kunnon miestä. tunnen olevni aina se huonoin,ja vimppo valinta.
nykyisen mieheni kanssa (seurusteltu 3v)saatiin ivf vauva,nyt 1,5v ,ja toinen haaveissa,mutta mietin miksi tuhlaan aikaani ja rakkauttani,kun tuo mies ei tunne samoin. lapsettomuus teki minusta mielistelijän,jolle kaikki kelpaa. vaikken saa tippaakaan rakkautta. minä olen oikeasti lopussa,ja tätä ei kukaan tajua miten huonoksi itseni tunnen.paitsi lapseni kanssa. he ovat kaikki mitä on.
olen nyt 36v nainen.. mulla on aina ollut tosi heikko itseluottamus.. kaikessa mitä olen tehny,on ollu jotain sanomista,aina joku löytänyt siitä rikan. lapsesta asti mun äiti kohteli minua ja mun isosiskoa kun saastaa. se teki aikanaan meidät ,jotta pääs pois oman isänsä nyrkin alta. (minä tosin olen puhdas vahinkolaukaus,ja isästäni ei kukaan tiedä mitään,ei edes nimeä.)
äitiäni tämäkään ei ole koskaan vaivannut. meidän jälkeen hän sai kolme täydellistä lasta. heille on ostettu/lainattu/annettu kaikki mitä toivoa sopii..ja enempikin.
murrosiässä muutin sukulaiten luokse 200km päähän kotikaupungista ja siitä sonnasta.. sain vihdoin kokea olevani ihminen.minusta tykättiin,vaikka perhe jossa asuin,ei tavallaan kuulunut minulle,vaan oli näiden parempien nuorempien sisarusten sukulainen. hän ilmeisesti huomasi vääryyden ja "pelasti" minut.
kun kasvoin isoksi,aloin haaveilemaan omasta perheestä,jotta minulla olisi jotain ikiomaa.rikkinäisestä kodista kun olin lähtöisin,en oikein tajunnut mistä jäin paitsikaan..
no tapasin "elämäni suurimman rakkauden" hahahhh..ainakin kaupungin kovin juoppo,jos ei muuta. sain 18v pojan,jonka synnytin keisarinleikk.helsingissä.hän oli pahasti sairas syntyessään.nyt luojan kiiton ok. myöhemmin seurustelin millonn kenenkin kanssa,ja olin tavallaan miesten avulla luullut saavani itseluottamusta.. :? heh ja huh tuota pentumaista ajattelutapaa..
tapasin erään miehen,halusin lapsia, en saanut. syy oli päin persettä eletty nuoruus,ja sen vuoksi munajohtimet oli aivan tuhoutuneet. kun selvisi,etten saa lapsia ikinä,meneti taas kerran itsetuntoni rippeet,ja nyt tunnen olevani maailman paskinta sakkaa. en ole ansainnut edes kunnon miestä. tunnen olevni aina se huonoin,ja vimppo valinta.
nykyisen mieheni kanssa (seurusteltu 3v)saatiin ivf vauva,nyt 1,5v ,ja toinen haaveissa,mutta mietin miksi tuhlaan aikaani ja rakkauttani,kun tuo mies ei tunne samoin. lapsettomuus teki minusta mielistelijän,jolle kaikki kelpaa. vaikken saa tippaakaan rakkautta. minä olen oikeasti lopussa,ja tätä ei kukaan tajua miten huonoksi itseni tunnen.paitsi lapseni kanssa. he ovat kaikki mitä on.
Vastaukset 1
Vanhimmat
mulla on aika lailla sama tilanne. kaikkia piti panna ja joskus joku sen kortsun sitten unohtikin mutta enpä tullut raskaaksi en ees pitkässä suhteessa ja sen jälkeen se hakeminen vasta määrätietosempaa olikin. yhtenä iltanakin kyselin vaan että ketä huvittais mennä mun kaa naimisiin. mutta sitten otin absolutistin jolla lapsia ja ei mennyt kun 2kk kun vauva sai alkunsa. kävi aika säkä kun rakastuin tuohon mieheen ja sen lapsiin. no miehen tunteista ei niin väliä jos kerran on mun kanssa lapsia halunnut tehdä ja muuten kunnollinen se riittää.