Kuulostelen nyt vähän teiltä että onko tämä vielä normaalia: kun meidän poju on aina ollu äitin poika, mut täs kahden vuoden aikana se riippuvaisuus on vaan pahentunu. Poika käy vähän väliä koskemassa mua päivän mittaan, useimmiten leikkii vaan mun jalkojen juuressa jos en syliin oo ottanu. Illalla menee nätisti nukkumaan mut jo puolen yön aikaan tunkee viereen. Jos vien omaan sänkyyn niin sit sitä saadaan sellanen raivari et pakko aatella naapureita. Viereen kun tulee niin samalla laittaa käden muhun kiinni ja kääntää mun kasvot häntä päin. Aamulla kun herätään niin ei tasan nouse sängystä ennen ku mä nousen. Hän vaikka makaa siin tunnin hereillä kunhan saa olla äitissä kiinni. Päivällä ei juuri mitään voi tehdä ilman äitiä, kaikista ihaninta olis jos äiti ottais hänet syliin ja siin vois leikkiä autoilla. Mutta EI, äiti ei jaksa enää pitää koko ajan sylissä tai muutenkaan 20cm päässä. Alan olla jo tosi kypsä siihen et toinen hiisaa koko ajan iholla kiinni. Onko jääny äitiero vaihe käymättä vai onko tä ihan normaalia kaks vuotiaan käytöstä??? Meinaa mulla vaan loppua mielenkiinto kun koko ajan on toinen mussa kiinni, alkaa vähän jo ahistaa, jonkun raon jokainen meistä tarvii.. help me.
2v riippuvaisuus
epätietoinen mama
6210254
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 62
Vanhimmat
Ei täällä netissä voi mitään absoluuttista sanoa. Voihan olla että menee ihan normaaliin ikkunaan mutta voi olla että hänelle ei ole kehittynyt riittävää perusturvaa. Se onkin sitten vaikeaa täällä netissä alkaa arvailemaan miksi hänelle ei olisi kehittynyt riittävää perusturvallisuuden tuntua.
Viranomaistoiminta 2010/talous:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/8885799
Nyt et kertonut miten vanha poikasi on. Et myöskään kertonut onko päivähoidossa. Näillä molemmilla asioilla usein suuri merkitys. 1-3v on normaalisti hyvinkin kiinni äidissä ja tarvitsee tunteen siitä että äidin apu on saatavilla, kun ei vielä mitään itse osaa. Kun lapsi aloittaa päivähoidossa 1v iässä saattaa normaaliin kehitykseen liittyvä eroahdistus pitkittyä ja vaikeutua. Nyt en tiedä mikä teidän tilanne näiden asioiden suhteen on mutta tässä nyt päällimmäisiä ajatuksia.
Ota nukkumaan viereen niin ei päivällä ole niin kiinni
Ei missään tapauksessa viereen nukkumaan. silloin saa kaiken huomion mitä hakee ja ikinä pääse eroon.
Lasten läheisyyden tarve vaihtelee paljon. Joillakin lapsilla tarve kosketukseen ja läheisyyteen on valtavan suuri ja ja joillakin lapsilla hyvin vähäinen. Lapsi ei ole tahallaan ilkeilläkseen huomionhakuinen, hän vain tarvitsee läheisyyttä tunteakseen olonsa turvalliseksi. Oma nuorimmaiseni kömpii viereemme joka yö, välillä ei suostu ollenkaan menemään omaan sänkyyn edes nukkumaan mennessä. Tämän olemme hänelle sallineet, miksi emme olisi? Lapsi on nyt 4,5 vuotias ja ollut läheisyyttä kaipaava aina ja läheisyyttä myös saanut.
Lapsen perusturvallisuus kehittyy ensimmäisten elinvuosien aikana. Jos lapsi kokee olevansa turvassa ja kokee, että hänen tarpeisiinsa vastataan, hänelle kehittyy terve itsetunto ja myönteisempi asenne elämään, kun lapsilla, joiden turvallisuuden tarpeita ei ole huomioitu, vaan kasvatus on ollut aikuislähtöisempää, eli aikuinen toimii omasta näkökulmastaan käsin kykenemättä/haluamatta asettua katsomaan tilanteita lapsen tunne-elämästä käsin. Jos ymmärrämme, miten lapsi kokee ympäröivän maailman, ymmärrämme, ettei lapsen tarve läheisyyteen ole huomionhakuisuutta. Se on ihan oikea tarve. Kysy itseltäsi, mitä rakkaus tekisi?
Eikös kuulu aina tietyin välein ihan luonnostaan tuo enemmän riippuvainen vaihe. Itse ajattelisin, että on asiat kunnossa kun uskaltaa ottaa vastaan läheisyyttä. Tuntuu välillä, että sitä pienen lapsen itsenäisyyttä pidetään terveyden merkkinä vaikka se voi oikeasti olla merkki välttelystä ja kiintymyksessä tapahtuneesta häiriöstä. Kun lapsi saa pienenä olla riippuvainen ei tarvi isona luoda riippuvuuksia.
http://demo.seco.tkk.fi/tervesuomi/item/nn:247
Eli otsikossani luki 2vuotiaan riippuvaisuus :) Tämä riippuvuus suhde on ollut ihan vauvasta asti. Alkuun aattelin että on sitä normaalia eroahdistusta mutta kun sitä on jatkunut jo yli vuoden ja pahenevassa määrin. Viime kesänä kävi kaksi kuukautta hoidossa ja se aika olikin sitten tosi kamalaa. Koko kahden kuukauden aikana hän ei jäänyt kuin yhden kerran itkemättä hoitoon. Hoitopäivä meni kuulemma todella hyvin aina mutta heti kun lapset kotiin hain niin poika olikin sitten koko loppupäivän mun jaloissa eikä antanu mun mennä edes vessaan. Seurasi perässä huoneesta toiseen. Kesän jälkeen jäin taas kotiin ja ajattelin tilanteen helpottavan niin mitä vielä, tässä mennään edelleen.
Perusturvaan voisin sanoa että uskoisin sen olevan ihan kunnossa. Olen ollut aina saatavilla, rakkautta olen antanut todella paljon. Meillä ei juoda alkoholia lasten nähden jos muutenkaan, ja riitelyä eivät joudu kovin usein näkemään ja sekin pientä kinastelua. Lasten kanssa touhuan päivisin paljon, sylissä pidän ja leikittelen. Joten huomion tai rakkauden puutteesta ei voi olla kyse. Viereen hän tulee yöllä itse jo heti puolen yön aikoihin ja siinä nukkuukin sitten aamuun asti eikä nouse ennen kuin minä nousen.
Kaksi vuotias ON täysin riippuvainen äidistä. Hoitojakso kyllä varmasti vähän horjutti uskoa äidin turvaan. Se että lapsi ei hoidossa mieltään näyttänyt ei merkitse sitä etteikö hänellä ollut hätä siitä missä olet. Takertuminen kertoo juuri epävarmuudesta. Äiti kun on taaperon tuki ja turva ja koko maailma.
vuotias on jo niin itsenäinen,ettei olisi vielä äidistä ja aikuisista täysin riippuvainen. Harvoin näkee edes lapsityövoimaa käyttävissä maissa 2 vuotiasta kivihiilikaivoksissa,tai ompelukoneen takana ompelemassa vaatteita. Nykytrendin mukaan täällä Suomessa,jopa 10 vuotiaat ovat täysin riippuvaisia vanhemmistaan ja uusavuttomat vielä kolmekymmentäkin vuotiaina. Enemmän olisin huolissani siitä,että nykyään useilla vanhemmilla on vanhemmuus täysin hukassa.
vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Olisihan se kiva, jos kaikki olisi sallittua ja kaksivuotias pomottaa äitiä ja iskää. Kunhan arvailin, että oletko joojoo-mutsi... Sitähän en voi tietää.
lapsesi on ihan normaali. 2 vuotiaat ovat kiinni äidissä, enemmän tai vähemmän. Omasta jaksamisesta kannattaa kyllä olla huolissaan. Jos äiti voi huonosti, se heijastuu aikanaan lapseen. Yritä saada omaa aikaan, niin jaksat sitten myös lapsen kanssa. Voisiko lapsen isä hoitaa välillä lasta, niin että pääset olemaan omissa hommissasi/lenkilä/tms. Hienoa, että tiedostat tilanteen ja etsit ongelmaan ratkaisua. Ongelma poistuu kyllä aikanaan, siihen asti pitäisi jaksaa. Älä vedä itseäsi ihan loppuun, järjestä omaa aikaa. Kun itse voit hyvin, se heijastuu myös lapseen.
Ei todellakaan ole täysin riippuvainen.
Ei todellakaan. 1 vuotias on riippuvainen,mutta 2 vuotiaalla on jotain pielessä jos tarvitsee äitiä koko ajan johonkin.
Kylmästi vähemmän huomioo ja antaa hetken itkeä jos itkee. Ei koko ajan voi yhtä lohduttaa, leikkiä ja olla mieliksi. Näin tulee niitä tuttuja mammanpoikia jotka tarttee vielä eskari iässäkin äitiä joka asiaan.
perusturva muodostuu vielä, jos nyt saa läheisyyttä tankata kun vaje on niin myöhemmin on itsenäisempi.
Itsellä on tiedossa monta kertomusta siitä miten "helppo ja itsenäinen" lapsi myöhemmin on riippuvuuksille alstis koska jäi vaille liikaa, kun taas "hankalampi ja syliin pyrkivä" pärjää paremmin koska /jos sai syliä enemmän.
Kyllä 2 vuotias ja varsinkin äidin pojat voivat olla todella koko ajan kiinni jalassa,pitää vaan yrittää olla kärsivällinen.Poikani tytär täyttää nyt 3-vuotta nyt alkaa olla jo vähän liikaakin "minä itte osaan kaiken"
Hänen isänsä tuli vielä 7-vuotiaana meidän vanhempien väliin nukkumaan.Silloin ajatteli,että eiköhän toi nukkuminen vieressä lopu viimeistään,kun menee armeijaan.Tosin kyllä loppui ennen armeijaa.Lapsuus menee niin pian ohi,että tsemppiä.
Kun kaksivuotiaita näin kohdellaan niin silloin niistä juuri epäitsenäisiä tulee. Ei kaksivuotiaalla vielä paljonkaan omia taitoja ole ja kyllä tarvitsee vielä pitkään äidin apua ja mahdollisuutta yhdessä asioita oppia.Kun lapselta vaaditaan enemmän kuin mihin pystyy tai on valmis yrittämään silloin sitä takapakkia ja turvattomuutta tulee. Välillä tarvitaan tankata enemmän että sitten taas pyrähdetään eteenpäin.Viisas äiti antaa lapsen tankata kun on tarve.
Samaa mieltä. Ei lasta voi koulia itsenäiseksi vaan itsenäisyys syntyy turvallisuudentunteesta. Edellisen ohje johtaisi pahimmassa tapauksessa tilanteen pahenemiseen.
Lapsen voi antaa itkeä pahaa mieltä ja kiukkua pois, silloin, kun on kyse jostain muusta. Mutta äiti, joka kieltää lapselta sylin...pienestä lapsesta se tuntuu hylkäämiseltä. Silloin lapsi kokee olevansa äärettömän yksin ja surullinen. Ja eskari-ikäinenkin on vielä pieni lapsi. Äidin tarvitseminen ei ole loppujen lopuksi niin paha asia. Niitäkin reppanoita on liikaa, joiden äidit ovat antaneet "kylmästi vähemmän huomioo ja antaa hetken itkeä jos itkee". Ne lapset eivät ymmärrä tarvitsevansa äitiä, koska heidän tarpeensa on tukahdutettu. Tarve kuitenkin on olemassa. Kun pitää olla liian iso ja pärjäävä liian varhain, on lohdutusta haettava jostain muualta. Lapsuusajan tarpeen voi tukahduttaa, mutta viimeistään teini-iässä rakkauden ja turvallisuudentunteen puute pulpahtaa esiin uudelleen. Päihteet toimivat hyvänä varasylinä ja lohdun antajana. Sanoit, että kaksivuotiaalla on jotain pielessä, jos tarvitsee äitiä kokoajan. Minun mielestäni äidillä on jotain pielessä, jos ei hän näe kaksivuotiaan tarvitsevuutta.
Lapsi on 2! Mitä muuta hän voisi olla kuin riippuvainen äidistään? Vai on ollut riippuvainen jo ihan vauvasta asti! Hämmästyttä'vää! Taisit kuvitella mukulien vain putkahtavan ulos, ottavan pienet maitohörpyt, pyytävän mootorisahaa ja kirvestä, ryntäävän ulos talviseen tukkimetsään, kaatavan autokuormallisen puita ja alkavan saman tien veistää itselleen komiaa hirsimökkiä, johon muuttaa parin viikon kuluttua jonkun kivan vosun kanssa. Onko sinulle tuttu sanonta "Herää pahvi, hanki aivot!"? Lapsi ei ole sinulle niinkään ongelma, vaan oma sanoinkuvaamaton tyhmyytesi. Kauanko luulet itse olleesi riippuvainen äidistä? Ai niin, noin pienillä aivoilla ei voi muistaa eilistä pidemmälle, joten totta kai olet syntynyt täysin valmiina ja itsenäisenä valioyksilönä. Eihän muu voisi olla mahdollista! Valitan, tiedän kyllä, ettet halua kuulla tätä, mutta kuka tahansa ihminen, joka kuvittelee VAUVAN olevan jotain muuta kuin riippuvainen, on yksiselitteisesti TYHMÄ. Kuka tahansa, joka sanoo häntä joksikin muuksi kuin tyhmäksi, on tyhmä. Totuus on karu, mutta joskus se on sanottava. Onneksi otit asian esille täällä, missä ainakin muutama ihminen osaa ajatella omilla aivoillaan. Nyt vaan menet takaisin hoitamaan muksujasi. Sitä lystiä riittääkin seuraavat 20 vuotta, ehkä enemmän.
Mikä estää esim nim. "monesti äidiksi" myös olemaan hellä ja ymmärtävä, miksi lapseen suhtaudutaan kuin ei edes nähtäisi häntä. Kuka on vastuussa hänen maailmaan tulosta?
Kuule kyllä se niin on että minä jos kuka tiesin mitä lapsen saaminen on. Minulla sattuu olemaan toinenkin lapsi joka koki eroahdistuksensa aikanaan alle 1v. Mutta tällä yksilöllä tuntuu jääneen eroahdistus päälle. Tiedän että lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan ja sen turvan olen heille kyllä antanut. Mutta tämä ei tunnu riippuvaisuudelta vaan enemmänkin takertumiselta ja tähän lähdin neuvoja kyselemään. Mä olen hoitanut lapsia varmasti paljon enemmän kuin sinä, ainakin mitä vastauksesi antaa ymmärtää. Kiitos vaan näistä neuvoista, mutta lapseni on saanut läheisyyttä ja olla riippuvainen ihan rauhassa.
Ja sä mistään mitään tiedä, pelleidiootti
Ihan normaali lapsi sinulla, katsos olet lapsesi tuki ja turva, hän kaipaa vain hellyyttä! Anna sitä, älä säästele, lasta ei voi rakastaa liikaa! mitäs itten jos hän nukkuu vierelläsi, turvallisuuden tunnetta kaipaava pieni poikasi. Ei hän siinä enää 15 vuoden kuluttua nuku ja silloin voit hyvillä mielin musitella kaihoilla aikaa kun pienet kädet hapuilivat kasvojasi.
aika kuluu niin uskomattoman nopeaa, voin kokemuksesta vakuuttaa sinule, että ihan yhdessä hetekessä edessäsi on teini ja silloin toivot olisipa hän vielä kaksi vuotias, äidin pieni!
Opetelkaa ensin teoriaa lapsen hoidosta niin ei tarvi päivänselviä asioita taivastella jossain netissä. Sori tympeä vastaus mutta käy todella hermoon ihmesten uusavuttomuus.
2 vuotias on kehitykseltään siis ihan vauva vielä eikä todellakaan ole "itsenäisesti"leikkivä. 2 vuotias tarvitsee turvallisuutta ja tämän hän hakee tarjolla olevista aikuisista ei tässä tapauksessa äidistään. 2 vuotias voi vaikuttaa isolta ja reippaalta mutta ei todellakaan tule toimeen ilman 24/7 valvontaa. 2 vuotias saattaa leikkiä itsekseen hetken ja käydä sitten tarkistamassa että kaikki on paikalla. Syli ja hoiva on ihan normaalia 2 vuotiaan käytöstä. 2 vuotias leikkii vielä rinnakkais leikkejä eli seuraa muita lelujen kanssa ja tykkää leikkiä samassa tilassa missä muitakin on. Varsinaisia pitkäkestoisia leikkeijä samanikäisen kaverin kanssa ei lapsi vielä osaa ( tässäkin yksilöllisiä vaihteluita!).
Älkää laittako lapsia liian suuriin kenkiin liian aikaisin, pitää ne lapset ihan vaan ikäisinään mahdollisimman pitkään..Tässä vielä teoriaa tueksi ;)
http://vanhemmat.mll.fi/lapsi_kasvaa_ja_kehittyy/2-3vuotias.php#Persoona
Funtsi vähän ja sitten enemmän! Lapsi on 2 -vuotias, voi herranjestas! Olet lapsen elämässä kaikkein tärkein, minkä ikäinen itse olet? Ota lapsi syliisi, helli ja suukottele, rakasta, ajelkaa autoilla yhdessä yötä päivää. Ota lapsi aina viereesi ja anna hänelle lupa olla pieni. Lapsissa on se hyvä puoli, että kasvavat ja kehittyvät. Lapsesi käytös on enempi kuin normaalia. Jotta jaksaisit käy yksin ulkona kävelemässä, katsele luontoa, nauti pienistä yksinolon hetkistä. Jos itse hangoittelet vastaan lapsellesi, riippuvuusaika pitenee ja päivät muuttuvat hankaliksi, kun on taistelu ISO vastaan taapero.
Tuo ongelma varmasti tulee ratkeamaan ihan luonnostaan aikanaan.Muistan että pikkuveljeni oli just tommonen,ja hän siirtyi suurinpiirtein äitin vierestä tyttöystävän viereen.Muistan kun kiusottelin häntä siitä millainen äitin kultu hän oli,hän vain sanoi että hän on sitä vieläkin :) Ja hän on muuten pitkä,komea ja miehekäs mies joka hoitaa omat asiansa,ei mikään äiti riippuvainen.
Onhan toi vielä 2 vuotias aika pieni,,kyllä se menee ohi kun kasvaa isommaksi..ihanaa toi läheisyys minusta ja tulee onnellinen lapsi kun saa noin paljon läheisyyttä..
Sääliksi käy pientä,avutonta poikaasi!
2-vuotias on riippuvainen äidistään tai muusta läheisimmästä huoltajastaan. Niin se vaan on ja niin se pitää ollakin, kuuluu lapsen kehitykseen. Pahinta mitä nyt voit pojallesi tehdä, on se että kiellät häneltä läheisyyden ja alat itsenäistää häntä liian varhain. Jaksamista Sinulle vaativaan vaiheeseen, koska vastuu lapsesta väsyttää!
Just just. 2 vuotias todellakin leikkii jo hetken itsestään ja keskittyy omiin juttuihin.
Meillä 2v leikki omassa huoneessa noin 30-60min kerrallaan.
Nyt on 5v,3v ja 2v. Kukaan ei päivisin tartte äitiä paitsi ruuan tekoon, auttamiseen vaatteissa ja pesuissa.
Leikkii keskenään.
Jos lapsesi on perheen ainokainen niin tottakai kaipaa huomioo ja leikkikaveria.
Mutta opeta myöskin leikkimään itsenäisesti.
Kaikki tarvitsemme rauhaa ja omaa aikaa jossain välissä aj se ei onnistu jos 2v roikkuu jaloissa taukoomatta.
Sinun pitäisi ÄITINÄ olla hieman aikuisempi kuin tuo kirjoitus osoittaa!! 2 vuotias on vielä aivan pieni pikkuinen ja TARVITSEE sua!! voi pikku reppanaa... Mulla oli hyvin riippuvainen tyttö vielä 5 vuotiaana, oli aina lähettyvillä jossei nyt ihan kiinni niin samassa huoneessa kumminkin puheli ja tahtoi aina tehdä kaiken yhdessä mun tai kolmistaan mun ja veljensä kanssa, muita ei tarvittu....ja arvatkaas vaan... hän on nyt 16 ja edelleen hyvin paljon samanlainen! Aurinkoinen ja sosiaalinen nuori ,kavereita piisaa, koulu menestys on hyvä- ja istuu silti nytkin tuossa puolentoista metrin päässä=) Tarkoitukseni on siis vain vakuuttaa että MITÄ ENEMMÄN HUOLENPITOA JA LÄHEISYYTTÄ SITÄ KILTIMPI JA HELPOMPI JA IHANAMPI TEINI-IKÄ JA YHTEISELOKIN ON!!!!
"Tarkoitukseni on siis vain vakuuttaa että MITÄ ENEMMÄN HUOLENPITOA JA LÄHEISYYTTÄ SITÄ KILTIMPI JA HELPOMPI JA IHANAMPI TEINI-IKÄ JA YHTEISELOKIN ON!!!!"
Eipä ole asia noin helposti yleistettävissä. Saattaa käydä myös niin päin, että jos lapsi on äidissä tiukasti kiinni koko lapsuuden ajan, tulee teini-ikä olemaan yhtä h****ttiä, kun nuori kokee irtaantumis- ja itsenäistymisvaiheen tavallista työläämmäksi ja saattaa siihen reagoida hyvinkin rajusti. Ei aina voi yleistää juuri omaa lasta koskevaa kasvatusoppia kaikkia lapsia koskevaksi. Ei lapsen itsenäisyys ole pelkästään paha asia, kuten moni täällä tuntuu luulevan. Olennaista on nimenomaan tasapaino lapsen itsenäisyyden ja riippuvuuden välillä! Kohtuus kaikessa.
Tarpeellista että joku uskaltaa kirjoittaa tänne nettiin ja miettiä täällä yhdessä muiden kasvattajien/ammattikasvattajien kanssa asiaa, jonka kanssa suurin osa meistä perheellisistä painii. Tällä sivulla ohjeet joita saa liikkuvat niin laidasta laitaan että siinä saa miettiä tarkkaan mitä kannattaa ryhtyä omassa toiminnassaan kokeilemaan. Jos olet tosi huolissasi omasta elämäntilanteesta lapsesi ja oman jaksamisen suhteen, apua antavia osoitteita löytyy esim. perheneuvola, Perheasian neuvottelukeskus, kaupungin neuvoloitten työntekijät. Useimpien auttajatahojen puhelinnumerot löytyvät joka viikko Kokkola-lehdestä! kyseiset paikat antavat maksutonta neuvontaa. Palveleva Puhelin ja Palveleva neti joissa saa asioida nimettömänä ovat myös turvallisia avunlähteitä.
Onpas mustavalkoisia kommenttia olet saanut vastaukseksi... Minulla lapset 2,5 ja 1 ja he kyllä leikkii keskenään tosi paljonkin.Välillä tulevat syliin ja pyytävät leikkimään, mutta sanottakoon suoraan, että kyllä mulla hermo menis jos joku roikkuis lahkeessa koko ajan! 2v riippuvuus äitiin on joo normaalia, mutta kyllä äidilläkin on oikeus tunteisiinsa ja haluun saada hetki omaa aikaa!!! Eli ymmärrystä löytyy kyllä täältä suunnalta, mä luulen että ihmiset täällä ei oikeesti edes ajattele asiaa sen enempää, kirjottavat vaan että kuinka kamalaa se nyt onkaan ajatella omasta lapsesta noin!!!
Meilläkin vanhempi poika oli hyvin riippuvainen minusta, tuli öisin viereen 7-v. asti ja pari vuotiaana jäi itkemään perään, jos en livahtanut salaa ulos. Luulen, että kaikki johtui siitä, että olimme kaikki päivät kaksistaan. isä vain parisen tuntia illalla pojan kanssa kotona.'
Nuorimmaisen kanssa kaikki paljon helpompaa.
Annan neuvon, jota kukaan ei ole täällä suositellut: ole joka päivä lapsesi kanssa ulkona kerrostalopihalla, puistossa tai leikkipaikoissa, joissa muitakin lapsia ja aikuisia. Näin hän oppii, ettei äiti ole se ainut ja oppii juttelemaan muidenkin kanssa. Esim. ujoille lapsille erittäin tärkeää, vaikkeivat juttelisi ja leikkisikään muiden kanssa heti alussa. Ja lapset saavat tällöin huomiota myös muilta aikuisilta.
Käykää myös isovanhempien luona usein, jos asuvat lähellä. Lapset viihtyvät heidän kanssaan paremmin , jos ette itse ole paikalla. Antakaa isovanhempien hellitellä vaikka vähän liikaakin, että tottuvat olemaan ilman sinua.
Ja kuten täällä on kirjoitettu, tuo vaihe menee joskus vielä ohi ja usein sitten, kun tulee muita sisaruksia jakamaan äidin huomiota. Silloin liian suuri ikäero sisarusten välillä ei ole hyväksi.
Minun mielestä on ihan normaalia, että kaksi vuotias lapsi ON äidistään riippuvainen ja tässä kiinni. Minä tosin olen niitä 'vanahanaikaisia' äitejä, jotka ovat sitä mieltä että lapset tulee hoitaa itse ja kotona, itsellehän lapset on synnytetty eikä yhteiskunnan hoidettavaksi. Kaikille tämä ei monista syistä riippuen ole mahdollista ja sen kyllä ymmärrän :) Itse olen saanut olla reilun kymmenen vuotta kotiäiti ja meidän perheelle se ratkaisu on ollut sopiva.
Nykytrendi valitettavasti on se, että lasten tulisi 'itsenäistyä' aikaisin. -Tuttavani hankki aikoinaan herätyskellon eskarin aloittavalle lapselle, jotta hänen ei itse tarvitse nousta herättämään eskarilaista aamuisin! Pyyhkäisi minulta yli hilseen. Siis äiti nukkuu sillä välin kun 6v valmistelee itsensä lähtemään eskariin...
Aikuisten olisi monessa tapauksessa syytä katsoa itse peiliin ja miettiä missä mennään, miksi ei esim jaksa sitä että pieni lapsi on riippuvainen. Siinä vaiheessa kun lapsia hankitaan, ei useinkaan tulla ajatelleeksi sitä, mihin ryhdytään ja mihin siinä sitoutuu. Tuloksena on sitten näitä huonosti voivia lapsia ja nuoria, ongelmat alkavat jo varhaisessa vaiheessa ala-asteella ja mikäli niihin ongelmiin ei puututa, niin ne jatkuvat ja pahenevat lapsen kasvaessa.
En halua kuulostaa siltä, että minulla itsellä äitiyden kruunu loistaisi. Yritän kuitenkin maalaisjärjellä, omaa sydäntä ja lasta kuunnelle sekä kunnioittaen kasvattaa heitä. Kolmen lapsen äitinä voin sanoa kasvaneeni varmasti itse eniten lasteni kautta.
Haluan toivottaa jaksamista niin viestiketjun aloittaneelle äidille kuin kaikille muillekin äideille tähän meidän arvokkaaseen tehtävään. Lapset ovat vain hetken pieniä, muun elämän ehtii sen jälkeen.
Paljon on asiaasi kommentoitukin, mutta mieleeni tuli pari ajatusta.
2-3-vuotias harjoittelee tahtomista ja voi tuntua hyvinkin uhmakkaalta. Minkähän verran lapsellasi tätä tahtomista mahtaa jo olla? Toisinaan uhmakautta edeltää epätoivoinen yritys olla vielä pieni, mutta turvallisissa olosuhteissa oma tahto alkaa kuitenkin ottaa valtaa. Joskus uhma kuitenkin muuntaa muotoaan ja voi näkyä riippuvaisena käyttäytymisenä. Kaksivuotias voi haluta sitoa äidin itseensä, ja voi olla vaikea erottaa milloin on kyse sitomisesta ja mikä taas on hyvin tavallista "äitiäitiäiti"-käytöstä. Keskimäärin pienten lasten on vaikea sietää sitä, että heille tärkeät aikuiset tekevät jotakin muuta sillä hetkellä, kun heillä olisi asiaa. Muut ovat jo kirjoittaneetkin siitä, ettei kaksivuotias välttämättä vielä järin itsenäisesti leiki. Ehkä hän voisi olla "apulaisesi" kun teette ruokaa?
Nukkumiskuvioissa voi jo olla kyse opitustakin tavasta. Huudattaa ei lasta tietenkään voi, eikä lapsen vieminen pois äidin luota välttämättä auta sekään. Voisitte ehkä miettiä, olisiko mahdollista joksikin aikaa siirtää lapsen sänky sinun sänkysi viereen. Silloin olisit lähellä, mutta saisit itsekin nukuttua -jos lapsesi on kovin levoton yöllä vieressäkin niin on selviö että omat unet on vähissä. Ja jos et nuku, et ainakaan jaksa.
Jaksamista arjen pyörteisiin!
Olen jo vähän vanhempi äiti ja oma lapsi kasvant jo teini ikään. Mutta itse muistan miten riippuvainen lapsi oli minusta. Nukkui vieressä kai kolme vuotiaaksi. Muuten ei oltais nukuttu ollenkaan ja minä muutun väsyneenä äkäiseksi eikä sekään tuntunut hyvältä raivota väsyneenä.
Yritin käydä omissa harrastuksissa iltaisin. Mutta se huutaminen alkoi heti kun tajusi, että olen lähdössä. Kuului 50m päähän oven läpi, kun lapsi huusi ÄITIIII!
Vanhempana tytär sanoi, nyt en äiti itke kun sinä menet jumppaan. Mutta pian alkoi jalan hiplaaminen ja leuka tärisi itkusta. Mutta lapsi lupasi urhoollisesti, että äiti saa mennä. Kun tulin takaisin halasin ja suukotin, niin alkoi lapsi vihdoin irtaantua.
Oli joskus itkenyt pitkäänkin, vaikka tiesi, että tulen pian takaisin. Sitten oli taas kiinni kun tulin. Mutta ihan noin paljon ei lapsi kuitenkaan halunnut lähellä olla. Häntä täytyy vaan vähitellen alkaa vieroittamaan lähellä olosta. Yksin leikkimistä, sitten kavereita aika pienenä voi alkaa leikkiä muiden kanssa vaikka kotona.
Sitten joku avoin kerho tms. Missä on muita lapsia siellä alkaa sitten leikkimään etäämmällä.
Lasta täytyy rohkaista, mutta ei meistä kaikista koskaan tule rohkeaa. Jotkut lapset ovat hyvin pitkään äidin helmassa eivätkä leiki muiden kanssa.
Minultakin meinasi sydän pakahtua, kun jätin itkevän lapsen kerhoon tai päiväkotiin. Mutta siitä selvittiin. Lapseni on saanut paljon läheisyyttä ja on vieläkin kyljessä kiinni, mutta on aika seurallinen ja kavereita on Mutta äiti on se tuki ja turva.
Lapselle ei saa olla vihainen lähellä olosta, vaan asian on tapahduttava lempeästi, muuten lapsi tuntee tsensä hylätyksi ja tulee turvaton olo.
ja kaikesta huolimatta että joku ärmistyy tästäkin. Kyllä lapsi pitää opettaa nukkumaan omassa sängyssään, ei huolehtivat vanhemmat minnekään katoa! Surkeaa jos vanhempien välissässä makaa ja osaa jo lukea.
Itse ehdottaisin, että ottaisit esim. kerran viikossa jonkun muun hoitajan olemaan lapsen kanssa (esim. aluksi puoleksi tunniksi ja myöhemmin n. tunniksi-pariksi kerrallaan), jotta lapsi huomaisi, että vaikka äiti on hetken poissa hän tulee kuitenkin takaisin eikä katoa lapsen elämästä minnekään. Tätä ennen kannattaa olla itse aluksi paikalla, kun hoitaja ja lapsi tutustuvat toisiinsa (siinä tapauksessa jos hoitaja on vieras). Tietysti lasta voi jäädä kotiin hoitamaan myös isä, kunhan äiti ei itse olisi näissä hetkissä paikalla. Tarkoituksena olisi, että hän huomaisi, että muidenkin kanssa voi olla mukava olla eikä se silti tarkota sitä, että äiti olisi hänet hylännyt.
Lapsellasi tuntuu olevan jokin pelko, että katoat kokonaan - uskoisisin että hoitoon laittaminen oli hänen kohdallaan jollain lailla turvaton kokemus. Ehkä kerralla liiankin radikaali muutos. Sinänsä parivuotiaalle on normaalia käydä aika-ajoin tarkistamassa, että äiti (tai muu hoitaja) on paikalla ja sitten taas jatkaa omaa leikkiään ja tutkimusretkiään. Ja tarvitseehan tämän ikäinen vielä paljon syliä ja huomiota. Mutta pieniä lapsen omatoimisuuden ja itsenäisyyden hetkiäkin tulee vaalia ja tietysti kehua ja rohkaista mahdollisimman paljon, kun lapsi jossain onnistuu. Tsemppiä teille!
niin, osallistuuko lapsen isä arkeen? Jutustasi ei tule ilmi perhesuhteesi.
Meitin likka, nyt vähän yli 2 v. haluaa usein meitä vanhempia leikkeihinsä, istumaan viereen jos muumit pyörii(eikä 2v.pitäisikään katsoa muumei yksin, o ne vaa senverran jänskiä :)) ja toisaalta "itse"pitäisi saada tehdä jo vähän kaikkea. Leikkii "yksin" harvoin ja lyhyitä jaksoja.(10min.?)
Lapsen ottaminen mukaan arkiaskareihin on hyvä neuvo, aikaa tosin esim.siivoukseen tai ruoanlaittoon menee enemmän mutta samalla lapsi oppii kotitöitä.
Pieni 2v.lapsi vielä on ja isoksi ne kuulemma nopeean kasvaa. Äitini sanoi että lapsi pitää aina ottaa syliin jos lapsi haluaa, mutta rajansa kaikella sentään. Löydät varmasti jonkin keinon helpottamaan tilannettanne. Kun tilanne kerran sinua vaivaa niin juttele asiasta seuraavalla neuvolareissulla tai soita sinne oikein asiaksesi.
tsemppiä,
tomppa
Jokaisella perheenjäsenellä pitää olla oma sänky, jossa nukutaan. Lapsi nukkuu omassaan, vanhemmat omassaan. Lapsille sänky on nukkumista varten, aikuisille nukkumista ja seksiä varten. Rajat pitää olla pienelläkin ipanalla.
muttei niin missään määrätä. Rajat voi kyllä olla,mutta en näe mitään haittaa siitä että lapsi nukkuu vieressä.
Seksiä voin harrastaa ihan missä vain; sängyssä se on aika tylsää.
Pääasia että missä sitä harrastetaan ei ole pikkuisia tai ylipäätään muita läsnä.
Lapset pakoitetaan "omaan sänkyyn" koska nämä modernit aikuiset tarvitsee oman elämän!!! Yksin tai kaksin? Mikään muu luomakunnan eläjä ei tee tätä samaa lapsilleen.
onhan se todella epäreilua lapselle että vanhemmat saavat nukkua samassa sängyssä vierekkäin mutta lapsi ajetaan nukkumaan yksin. Vanhempien pitäisi myös nukkua omissa vuoteissaan jos haluavat näyttää esimerkkiä lapsille.
Kerro kuka oot ja missä astut. Ilmoitetaan sinusta lastensuojeluviranomaisille ennenkuin luetaan lehdestä, että äiti jätti lapsen yksin ja lähti baarikierrokselle..
Oikeasti kirjoituksesi on kummallinen ja ihan kuin ei todellakkaan olisi omaa käsitystä, sorry! Vaikuttaa ehkä provolta peräti.
Ensiksikin ajattelen miksi lapsella ei ole vanhempia! siis molempia. Toiseksi jokaisen pitää pitää luonnollisia asioita luonnollisina sekä että hyväksyä itselle siihen kuuluva vastuu osallisuus sillä olipa iholla tai ei on lapset aina vanhemman iholla loppuelämän jollakin tavalla.
Mikäli tilanne mitä kuvaat on tai olet osallinen siihen että lapsella on vain yksi aikuinen /läheinen pidän tuota erittäin normaalina ja tuota taas ihemettelen että vahempana haet vertais tukea kuinka saada lapselle turvattomuutta jota hän hakee.
Isänä näen sen että yhteskunnan ja ison osan vanhemuus "asiantuntemuksesta" esittää tämä aikuisten , yksilöiden,talouden ja itsekkyyden tarvitsijat ja siellä kerrotaan elkein päivälleen miten lapset tulee "ulkoistaa" . Mielestäni se tulee lähteä aikuisen terveestä reh ellisyydestä vanhemmuuteen ja siksi hyväksyä lasten tuen tarve ja kyetä sitä vahvistamaan itsenäisyyteen sekä kasvuun ikäkausittain lasten ehdoilla.
Näköjään te kapeakatseiset ihmiset olette halunneet tulkita viestini aivan väärin. Meillä on kaksi vanhempaa kyllä, mutta toinen tekee puolet vuodesta reissutyötä ja on viikot pois kotoa. Joten väistämättä äitisuhteesta on tullut tiiviimpi. Toiseksi kannatan kotiäitiyttä ja olenkin viiden vuoden sisällä käynyt yhteensä 4kk olemassa töissä. Joten olen ollut lapsilleni läsnä kutakuinkin aina kun he minua ovat tarvinneet. Enkä halua lapselleni turvattomuutta, mutta auttaako lastani sekään että kannan hänet aamusta iltaan sylissä ja yöksi otan vielä viereen ihan vain siksi että hän haluaa turvallisuutta. Siskon kanssa kyllä satunnaisia aikoja leikkii mutta yleensä toivoo minun olevan siellä vieressä jos aikoo leikkiä jotain. Ja sinulle "ei lapsia tollasel" satun olemaan absolutisti joten et varmasti joudu lukemaan lehdestä että olen jättänyt lapseni yksin ja lähteny baariin. Esikoiseni meni ensimmäisen kerran yökylään 3 vuotiaana, kuopus ei ole ollut vielä kertaakaan. Että enköhän ole ollut läsnä lapsilleni juuri sen verran kuin he tarvitsevat. Eikös se niin oo että älä puhu jos et tiedä mistä puhut.
oli lähes kolme vuotias kun erosi äidistään ja alkoi katsella muitakin ympärillään. Hän riippui vielä tississäkin kiinni, joten pääset vähän helpommalla. Älä huolestu, kyllä poju siitä omaan sänkyyn vielä menee. ;O) Ainakin jo 15-vuotiaana, vitsaili meidänkin tyttö. Nyt poika on 4 vuotias ja hyvin itsenäinen. Sinulla on toivoa. Pidä hyvänä ja rakasta niin kauan kuin tarvitsee...
Jotkut täällä väittää, että vieressä nukkuminen antaa turvaa lapselle... Kyllä, jos lapsi on juuri nähnyt painajaista tai on kipeänä. Mutta joka yö viereen ottamalla te opetatte, ettei omassa sängyssä ole turvallista nukkua!!! Johan siinä parisuhde menee pilalle, kun usein lapsen nukkumaanmenoajan jälkeen on ainoa aika, kun seksiä voi kotona harrastaa ja parisuhdetta hoitaa! En kyllä näe siinä mitään järkeä, että pieni lapsi aamulla eksyy tutkimaan isän aamuerektiota! Luoko tämä turvaa?? Minä olen ainakin niin syväuninenkin, etten edes uskaltaisi lapsen vieressä joka yö nukkua, kierähtämällä sopivasti hänen päälleen voisin vahingossa vaikka hänet tappaa. Ei sekään kovin turvallista ole.
Tänne on sadellut järkeviä vastauksia, mutta joukossa tuntuu olevan runsaasti ei-järkeviäkin.
Itsellänikin nuorin 2-vuotias on koko ajan minussa kiinni. Jos olemme muualla kuin kotona, hän "vahtii" minua ja seuraa jopa vessaan. Toisaalta hän kyllä on välillä itsenäinenkin esimerkiksi yksin leikkiessään eli ei tarvitse välttämättä edes sisaruksiaan leikkikavereiksi. Hän on myös siksi riippuvainen minusta, koska ei omaa erityistä suhdetta isäänsä. Toki isää tavattuaan haluaa hänenkin syliinsä ja saattaa samantien vaihtaa äidin turvan isäänsä. Joissakin tapauksissa taas isän kylmä/välinpitämätön suhtautuminen voi ajaa lasta enemmän äidin huomaa.
Luulen, että tuo aloittajan tilanne kuuluu ikävaiheeseen ja huolestuisin vasta, jos meno jatkuisi parin vuoden kuluttua samanlaisena.
Siis onko lapsesi 2- vuotias, vai onko läheisriippuvaisuus syntynyt nyt kahden vuoden aikana, ja poikasi on jo paljon vanhempi?
Jos lapsesi on 2-vuotias ja pidät häntä liiaksi riippuvaisena, en voi kuin murheella ajatella lasta, jonka äiti torjuu, koska ei jaksa olla lapsen lähellä. Kuinkahan paljon näitä pieniä onkaan, jotka työnnetään pois ja käsketään olla "iso poika"!
Mutta jos lapsi on jo vanhempi, ja tuo läheisyyden kaipuu on vasta nyt tullut, on pojan elämässä jotain vialla. Koulukiusaamista tai muuta murhetta, josta ei osaa puhua kotona.
22v. ja muistan vielä hyvin miten hän nukkui vieressäni vaihtelevasti aina kymmenvuotiaaksi saakka. Pienempänä lähes joka yö ja kasvaessaan aina, jos sattui heräämään kesken unien, kömpi vuoteeseemme. Jokainen kolmesta lapsestani on myös ollut "iholla" ensimmäiset kaksi-kolme vuotta, mutta kyllä he kuule etäisyyttä ottavat...joskus tuntuu että liiankin kanssa...kunhan kasvavat. Kaikki kolme ovat lentäneet omille siivilleen alle kaksikymppisinä, joten ei heillä mitään äiti- tai läheisriippuvaisuutta ole ollut havaittavissa vaikka pieninä "roikkuivat" äidissä, se kuluu lapsen normaaliin kehitykseen.
Tämä nuorin poikani(joka nukkui pisimpään vieressä) muistelee useinkin lapsuuttaan jonka on kokenut hyvin positiivisena, vanhemmille on todella suuri kiitos kun aikuinen lapsi sanoo että hänellä on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus.
Hei,
Oma ainut lapseni oli myös kaksivuotiaaana kiinni äidissä. Ei edes isä kelvannut. Nukkui tosin hyvin omassa sängyssään. Kerhoissa käydessämme yleensä itki jonkun puoli tuntia ja loput ajat istui äidin sylissä. Ei siis tutkinut ympäristöään kuin muut. Annoin olla kiinni. Ei leikkinyt itsekseen juurikaan, mutta nyt kuusi vuotiaana vihdoin leikkii itsekseen ja noin jo noin 4-5 vuotiaana tuli tosi reippaaksi ja käy itsenäisesti kavereilla jne. Nyt kelpaa isät, vaarit ja ketkä vaan. Että sanoisin sinullekin että aika tekee ihmeitä )) Toisilla saattaa kestää hieman pidempään asiat kuin toisilla.
OLETKO AIKUINEN,MIKÄ SULLE ON TÄRKEÄMPÄÄ KUIN OMA LAPSI KYLLÄ AIKUISENA NIITÄ HUOMION KIPEITÄ ON NYKYÄÄN IHAN RIITTÄVÄSTI KUN EI OLE HUOM.LAPSENA KUUNNELTU KUN ON MUKAMAS OLLUT TÄRKEÄMPÄÄ "TEKEMISTÄ",EI SIINÄ OLE VOINUT MILLÄÄN LASTA HUOMATA EI SITTEN MILLÄÄN,TOSI ÄRSYTTÄVÄÄ EDES TUODA ESILLE TÄLLÄINEN JUTTU KUN EI LASTA HUOMIOIDA EIKÄ KUUNNELLA,-AIKA TEESKENTELYÄ TÄLLÄINEN KÄYTÖS----.AJATELKAA HYVÄT IHMISET.HUOMIOIKAA LAPSENNE
olet saanut sen mihin kaverini pyrkii kasvatksella.
Esikoinen kavatettiin isänpojaksi ja nyt kuopus äidin pojaksi. Toivoi tosin tyttöä itselleen, ei vain saanut.
Äiti torjui esikoisen lohdutusta vaativissa tilanteissa, jos isä oli läsnä, mutta jopa ikäviä "kasvatus metodeita" käytten pääsi tavoitteeseen, esikoinen hakeutuu aina isälle. Nyt lähes kolme vuotta nuoremmasta kuopuksesta ei laske hetkeksikään irti. Kuopus itkee äidin perään heti kun katselee äiti vaikka isän sylistä.
Olen kummankin lapsen kummi, joten seuraan tilanteita ja tuloksia näkyy jo.
Esikoinen lähtee mielellään mukaani, jopa kaksi yötä ollut luonani kysymättä vanhempiaan on alle neljän vielä.
Mielestäni lapset pitäisi opettaa nukkumaan omissa sängyissään, eikä aina ottaa viereen, kun sitä haluavat. Onko lapselle sitten hyväksi, kun vanhempien parisuhde kärsii, kun ei ole yhtään yhteistä aikaa ja seksielämäkin on vain haalistunut muisto? Pienten lasten vanhemmilla kun ei ole sitä yhteistä aikaa liiemmin muulloin, kun sen jälkeen kun lapset on laitettu nukkumaan. Lapsen täytyy tietysti olla vanhemmille tärkein, mutta se että pompitaan lapsen pillin mukaan ja annetaan nukkua vieressä niin kauan kuin pikkuinen pallero haluaa, vaikkapa sitten 10-vuotiaaksi...huh huh..en enää ihmettele, kun jotkut vanhemmat kertovat yhteisen laatuajan ja läheisyyden kadonneen lapsen tulon myötä. Ei huonosti voivat vanhemmat luo ainakaan lapselle pidemmällä tähtäimellä sitä perusturvallisuuden tunnetta.
Niinpä, eikös lapsen perusluottamus ole kunnossa kun osaa nukahtaa omaan sänkyyn ilman huutoja ja pelkoja. Ja kun kerran kaikille niitä huutoöitäkin tulee niin suosittelen pysymään siinä miten on sovittu, meillä lapset on sylissä päivisin, mutta yöllä nukutaan omissa sängyissä ja sinne jäädään ihan hyvin illalla ilman itkuja. Se ei ole huonoa äitiyttä että opettaa lapsen siihen, se on jämptiyttä ja kasvatusta joka luo perusluottamuksen lapselle. Meillä lapset tietää että äiti ja isä tulee paikalle jos on hätä, mutta jos ei hätää ole, nukutaan omassa sängyssä. Ja iät vasta reilu 1v ja kohta 3v...!
Mutta täällä suurin osa kirjoittelijoista on tosiaan sitä mieltä, että kun teet lapsia niin "oma elämä" ja varsinkin oma aika on silloin taakse jäänyttä elämää. Elämän sisältö kuuluu olla siinä vaiheessa vain ja ainoastaan se lapsi!!!! Vaikka eihän se noin mene kun vaan huonolla itsetunnolla varustetuilla vanhemmilla, jotka yrittävät päteä jopa tässä asiassa että meillä onkin nukuttu murrosikään asti vieressä!!!
hyvällä itsetunnolla varustetut vanhemmat eivät yritä kasvattaa lastaan pärjäämään omillaan liian pienenä vaan he uskltavat antaa lapselle sitä turvaa ja hellyyttä mitä pieni lapsi tarvitsee, ja he uskaltavat myöskin antaa turvaa sille vähän isommallekin lapselle silloin kun hän sitä tarvitsee. Hyvällä itsetunnolla varustetut vanhemmat eivät edes pohdi onko väärin vai oikein antaa lapselle tila viereltään jos lapsi sitä tarvitsee. Kun valitaan vanhemmuus, niin silloin mielestäni myös sitoudutaan huolehtimaan lapsesta sen pienen hetken minkä he pieniä ovat, eikä tyrkätä heitä omaan pimeään huoneeseen vain jotta päästäisiin sekstailemaan, :))
Kyllä te sitten huomaatte kunhan omat lapsenne vähän kasvavat, ettei kymppivuotias ole vielä aikuinen. Lasten ahdistuneisuus on viime vuosina lisääntynyt hälyyttävästi ja yksi osasyy siinä on se ettei heille anneta tarpeeksi turvallisuuden tunnetta vanhempien taholta. Lapsen perusturvallisuus ei synny hetkessä, se vaatii vuosien luottamuksen vanhempiin.
Mulla on kyllä sen verran hyvä itsetunto etten kauheesti jaksa välittää mitä muut ajattelevat lapseni ja perheeni nukkumistavoista, kunhan kirjottelen huvikseni tänne. Minä en katsos pohdi että onko nyt oikein vai väärin laittaa omaan sänkyyn vaan teen niin kuin meidän perheessä hyvälle tuntuu. Niin kaikkien kuuluisi tehdä eikä yrittää olla se itse täydellisyys ja yrittää päteä kaikessa, tehkää ihmiset niin kuin hyvälle tuntuu!!! Minä en sitä paitsi puhunut aikuisten itsetunnosta, vaan lasten! Lapsilla on selvästikin perusturvallisuus kohdallaan jos voivat ja uskaltavat jäädä omaan sänkyyn yöksi ja luottavat että vanhemmat ovat saatavilla vaikka heitä ei siinä vieressä jatkuvasti olisikaan!!!
Itse en ole väittänyt että kymppivuotias olisi aikuinen, mielestäni vielä 18-vuotiaskaan ei ole aikuinen, ainakaan kovinkaan kypsä sellainen. Vuosien luottamus ei valitettavasti synny siitä että ollaan lapsen kanssa 24/7 ja nukutaan samassa sängyssä, se vaatii hivenen muutakin...
Juu ei tarvitse yrittää olla itse täydellisyys ja päteä.......kenenkään ;)
nimenomaan aikuisten itsetunnosta,luepa aikaisempi viestisi uudelleen :) Itsetunto ja perusturvallisuus ovat kaksi eria asiaa.......
Mitä tarkoitat vuosien luottamuksella?