Jokaisella on tunteet II.

Pientä kielisekoilua. Mutta annettakoon puhtaalle sydämelle virheensä anteeksi.

zakus kirjoitti:

Pientä kielisekoilua. Mutta annettakoon puhtaalle sydämelle virheensä anteeksi.

mistä kummasta minä heittelen näitä elenoita ja tigerwoodseja

kehiin?

ah, minun tarvitsee vain katsoa peiliin
ja jos
jostain sattuman oikusta
olen rehellinen

myönnän näkeväni ihmisen



tietysti voi olla että
tämäkin on jonkinlaista itsekorostusta
ja onhan se nyt helvetin selviö

että minäkin olen vain ihminen

siihen vedoten voidaan toki puolustella
mitä tahansa hirmutöitä

idi aminin tai abortin suorittaneen äidin

ottamatta kantaa oliko sikiö
vammainen tai ei



tällä tavalla
käytämme selviöitä
moraalista ymmärrystä ja selkärankaisuutta
tekosyinä voidaksemme saarnata ja pönkittää egoamme

ainakin jonkun ihmisen mielestä
käyttäydyn sillä tavalla

tällaisena rehellisenä hetkenä



annan sinulle erehdyksesi anteeksi,
loppujen lopuksi kaikki lauseesi olivat vain sanoja
ja minä
köyhä runoilija pohjanmaalta

en suhtaudu sanoihin kovinkaan vakavasti,
ihmisiin kyllä

mitä ikinä se tarkoittaneekin



http://www.youtube.com/watch?v=jM6y6qPLh8s&feature=related

♥

old_profile_49106 kirjoitti:

mistä kummasta minä heittelen näitä elenoita ja tigerwoodseja

kehiin?

ah, minun tarvitsee vain katsoa peiliin
ja jos
jostain sattuman oikusta
olen rehellinen

myönnän näkeväni ihmisen



tietysti voi olla että
tämäkin on jonkinlaista itsekorostusta
ja onhan se nyt helvetin selviö

että minäkin olen vain ihminen

siihen vedoten voidaan toki puolustella
mitä tahansa hirmutöitä

idi aminin tai abortin suorittaneen äidin

ottamatta kantaa oliko sikiö
vammainen tai ei



tällä tavalla
käytämme selviöitä
moraalista ymmärrystä ja selkärankaisuutta
tekosyinä voidaksemme saarnata ja pönkittää egoamme

ainakin jonkun ihmisen mielestä
käyttäydyn sillä tavalla

tällaisena rehellisenä hetkenä



annan sinulle erehdyksesi anteeksi,
loppujen lopuksi kaikki lauseesi olivat vain sanoja
ja minä
köyhä runoilija pohjanmaalta

en suhtaudu sanoihin kovinkaan vakavasti,
ihmisiin kyllä

mitä ikinä se tarkoittaneekin



http://www.youtube.com/watch?v=jM6y6qPLh8s&feature=related

♥

http://www.youtube.com/watch?v=BUgUqix2ktw&feature=related

old_profile_49106 kirjoitti:

http://www.youtube.com/watch?v=BUgUqix2ktw&feature=related

Nyt kun tässä lueskellaan ja kuulostellaan niin mulla olisi eräs kyssä. En keksi ketään parempaa kuin sanojensa asettelijaa kuin sinä tähän minut jo uuvuttaneeseen aiheeseen.

Olen tullut eräänlaiseen tienhaaraan kirjoituksessani. Aihe on hyvin vaikea, vaikka se on periaatteessa äärimmäisen helppo. Miten sinä liityt tähän ongelmaan on siinä että tunnet suuren kirjan hyvin. Itse en ole lotkauttanut sille korvaanikaan, mutta ymmärrän olevani sen oirehtivaisuuden kanssa tekemisissä lähes joka hetki.

Kysymys on katharsismainen, ja sen esittää ikääntyvä prostituoitu. Olemme siis tienhaarassa. Toinen tie on totuuden tie ja toinen valhe.

Ei. Et ymmärtänyt. Minä tulin risteykeen kahta eri tietä, ja nyt tämä tie on muuttumassa yhdeksi. Ymmärrettävistä syistä tilanne on sekä rankka että vapauttava, hirvittävä että kaunis. Miten siis tarinani jatkuu kirjasi mukaan?

Miten kynäni asetan, jotta pysyn totuudessa?

zakus kirjoitti:

Nyt kun tässä lueskellaan ja kuulostellaan niin mulla olisi eräs kyssä. En keksi ketään parempaa kuin sanojensa asettelijaa kuin sinä tähän minut jo uuvuttaneeseen aiheeseen.

Olen tullut eräänlaiseen tienhaaraan kirjoituksessani. Aihe on hyvin vaikea, vaikka se on periaatteessa äärimmäisen helppo. Miten sinä liityt tähän ongelmaan on siinä että tunnet suuren kirjan hyvin. Itse en ole lotkauttanut sille korvaanikaan, mutta ymmärrän olevani sen oirehtivaisuuden kanssa tekemisissä lähes joka hetki.

Kysymys on katharsismainen, ja sen esittää ikääntyvä prostituoitu. Olemme siis tienhaarassa. Toinen tie on totuuden tie ja toinen valhe.

Ei. Et ymmärtänyt. Minä tulin risteykeen kahta eri tietä, ja nyt tämä tie on muuttumassa yhdeksi. Ymmärrettävistä syistä tilanne on sekä rankka että vapauttava, hirvittävä että kaunis. Miten siis tarinani jatkuu kirjasi mukaan?

Miten kynäni asetan, jotta pysyn totuudessa?

King Crimson - Happy Family (1970)

http://www.youtube.com/watch?v=TXdyDG0hEOo

King Crimson - Happy With What You Have to Be Happy With (2002)

http://www.youtube.com/watch?v=6w6Shl12etg&feature=PlayList&p=B54219FC1523B684&playnext=1&playnext_from=PL&index=30

Tämä tällä kertaa.
Ja sitten reaalitodellisuuteen

* halaus zakuskat *

- - -

King Crimson - Providence (Live; Palace Theatre, Providence, USA; June 1974)

http://www.youtube.com/watch?v=w0G6P3PZYak&feature=related

[Mielenkiintoinen kuriositeetti:
Ajatellessani tähän loppuun jotain vähän spektaakkelimaisempaa Crimsonia osui silmiini tuubipätkä King Crimson Providence. Ensivaikutelman perusteella se valikoitui päätösmateriaaliksi. Mutta. Kuinka ollakaan. Rainaa seuratessani havaitsin tekijän käyttäneen katkelmia Bunuelin Andalusialaisesta koirasta (tai mikä sen leffan nimi nyt onkaan, tarkoitan sitä missä partakone viiltää silmämunaa) ja mieleeni muistui kolmiosainen tekstini aloitukseesi Polku. Tekstissäni viittasin kyseisen elokuvan kyseiseen kohtaukseen. Tekstin keskimmäinen osa jäi hieman kesken ja myös viimeistä osaa olisi pitänyt hioa mutta tulin järkiini. Kyseinen teksti olisi saattanut olla loukkaava, erityisesti sisältäen katkelmia joita muutamat olisivat erehtyneet pitämään omaelämäkerrallisena äitipartana, joten jätin asian sikseen. Kohtaukset kulkevat ratojaan. Providencen sisältämän silmänviiltokohtauksen (tai joidenkin itselleni tavoittamattomien ja epämääräisten seikkojen) vuoksi ajattelen mahdollisesti kirjoittavani youtubepätkän King Crimson Formantera Lady inspiroiman runon. Vielä en tiedä millainen runosta tulee. Se on itselleni täysi arvoitus. Säästän inspiraation myöhäisempää hetkeä varten, mutta oletan jo etukäteen että saatan asettaa inspiraatiolle tietyt linjat ja ehdot, nimittäin, että sisältö jollain tavalla ja jonkin verran tulee jatkamaan runojen Jokaisella on tunteet I ja II aihetta. Tämä ei kuitenkaan ole vielä varmaa. Saattaa käydä toisinkin.]

-parta

zakus kirjoitti:

Nyt kun tässä lueskellaan ja kuulostellaan niin mulla olisi eräs kyssä. En keksi ketään parempaa kuin sanojensa asettelijaa kuin sinä tähän minut jo uuvuttaneeseen aiheeseen.

Olen tullut eräänlaiseen tienhaaraan kirjoituksessani. Aihe on hyvin vaikea, vaikka se on periaatteessa äärimmäisen helppo. Miten sinä liityt tähän ongelmaan on siinä että tunnet suuren kirjan hyvin. Itse en ole lotkauttanut sille korvaanikaan, mutta ymmärrän olevani sen oirehtivaisuuden kanssa tekemisissä lähes joka hetki.

Kysymys on katharsismainen, ja sen esittää ikääntyvä prostituoitu. Olemme siis tienhaarassa. Toinen tie on totuuden tie ja toinen valhe.

Ei. Et ymmärtänyt. Minä tulin risteykeen kahta eri tietä, ja nyt tämä tie on muuttumassa yhdeksi. Ymmärrettävistä syistä tilanne on sekä rankka että vapauttava, hirvittävä että kaunis. Miten siis tarinani jatkuu kirjasi mukaan?

Miten kynäni asetan, jotta pysyn totuudessa?

edellisen viestini [samaa teemaa, julkaistu 12:49] kirjoitin edeltä vastaukseesi jota en vielä ollut saanut. Viestisi perusteella kyseessä näyttää kuitenkin olevan enemmän kysymys kuin vastaus, ja tämä saattaa vaikuttaa teatraaliselta mutta, usko minua, arvostan kysymystäsi hyvin paljon.

Viestisi ja sen sisältämä kysymys ei saanut minua muuttamaan riviäkään ennaltakirjoitetusta. Joskus olen itsetehostuksessani jääräpäinen. Se on yksi tulkintamahdollisuus.

Oletan kuitenkin että minun on syytä jatkaa.

Arvoisa Zakuskat.

Kysymys on hyvin monimutkaisesta vyyhdistä. Olettaen että sain kuvasta kiinni. Toisaalta aihe on yksinkertainen. Kysyt kuinka tarina jatkuu kirjani mukaan. Kysymykseen liittyy toinen kysymys, miten sinun tulisi kynäsi asettaa, pysyäksesi totuudessa. Vaihtoehtoisia linjoja on useita. Jos lähtökohdaksi otetaan kirjan tekijän (niin kuin minä Hänet ajattelen) tahto ihmiseen nähden linja menee kirjallisia kerrostumiaan syvemmälle, yksilön ja Luojan tahdon keskipisteeseen. Näiden suhteeseen. Kirjan tekijän tahto ei koske ensisijaisesti ihmisen tekoja (tee näin tai näin pysyäksesi totuudessa), ei myöskään asenteita joista teot lähtevät liikkeelle (pyri näkemään asia näin tai näin nähdäksesi totuudenmukaisesti). Kyse ei ole myöskään uskosta, inhimillisenä toimintana: usko näin ja näin voidaksesi kokea näin ja näin, ja muuntaaksesi kokemuksesi teoiksi, jotka ilmenevät näin ja näin. Usko inhimillisenä toimintana kuuluu ihmisen ja uskonnon maailmaan missä "Jumala" on käsite, abstraktio.

Usko hengellisenä konkretiana eli Jumalan maailmasta kumpuavana todellisuutena syntyy yksilön ja Luojan tahtojen keskipisteessä näiden kohdatessa toisensa kun ihminen kertakaikkisesti antautuu ja luovuttautuu ristilläkuolleelle ja ylösnousseelle Vapahtajalle. Tätä Raamattu nimittää (herätyskristillisen tulkintani mukaan) uudestisyntymiseksi. Henkilökohtaisesti olen kokenut sen syksyllä 1989.

Nyt kysymys on siitä, minkä totuuden valitsemme linjaksemme? Prostituoidun rehellisyys mitä kohtaan? Itseään kohtaan? Jumalasta vieraantunutta itseään kohtaan - itseä joka hapuilee Jumalaa kohti, tai joka edelleen haluaa pitää Jumalan käsitteenä johon sisältyvät vaatimukset hän voi itse sanella, abstraktiona, jonka odotukset ihmiseen nähden voidaan asettaa uskonnon maailmasta ja/tai intuitiosta (yksilöllinen omatunto jne.) käsin, eli tulkiten Kirjaa humanistisesti, ehkä psykologista vaikutelmaa tavoitellen?

Vai onko linja se että henkilö on löytänyt tai löytämässä pelastavan uskon, uskon joka menee inhimillistä toimintaa syvemmälle? Onko hänellä usko joka on yhteyttä todelliseen, elävään Vapahtajaan? Tällöin henkilö on osallinen Pyhän Hengen toiminnasta, joka sisältäkäsin ja yhtäpitävästi raamatullisten periaatteiden kanssa ohjaa häntä ratkaisuissaan oikeaan.

Olkoon linja mikä tahansa Kirja korostaa totuuden merkitystä.

Pohjimmiltaan totuus on Jeesus Kristus. Maailma on luotu Hänen kauttaan ja Hän syntyi maailmaan sovittaakseen ihmiset Jumalan kanssa. Totuus menee ulkonaisia tosiasioita (teenkö näin tai näin) syvemmälle: ihmisolemuksen ytimeen - vaatien persoonallista kannanottoa Häneen itseensä. Tämän kautta avautuu uusi näkökulma myös ihmisenäolemiseen, olen se mitä olen Hänen valossaan. Totuudesta kumpuaa tosiasioita (eli tekoja ja niiden moraalisia tulkintoja) koskeva toiminta.

Jos Jeesus henkilökohtaisena vapahtajana ja yhteytenä Jumalaan ei ole minulle totta, silloin olen rehellisyydessäni pakotettu tulkitsemaan tosiasioita omastatunnostani käsin. Siinä tapauksessa rehellisyys itseäni kohtaan (ja kuinka asiat aidoimmillani koen - tässä Jumalasta vieraantuneessa sielussani) hyvinkin voi olla ristiriidassa Jumalan totuuden kanssa, yksilöllisesti: sen kanssa mitä aidoimmillani olisin tultuani sovitetuksi Hänen kanssaan.

Toimikoon kuinka "totuudellisesti" tahansa ihminen kantaa sisimmässään ristiriitaa kunnes löytää levon Jumalassa.

Asiasta olisi paljon sanottavaa ja henkilökohtaisesti kunnioitan ihmisen kipuilua omantunnonkysymysten kanssa silloinkin kun kyse on "vain" psykologisista seikoista ja (mahdollisesti) uskonnosta jolla paetaan joko omaa vastuullisuutta tai Jumalaa. Ehkä minun pitäisi syventyä kysymykseesi. Kuulla siihen sisältyvät erilaiset vivahteet. Pysähtyä ajattelemaan, rakastamaan. Rukoilla enemmän viisautta vastatakseni oikein.

Äkkiseltään vastaukseni oli tämä.

Ystävyydellä teidän
-parta

zakus kirjoitti:

Nyt kun tässä lueskellaan ja kuulostellaan niin mulla olisi eräs kyssä. En keksi ketään parempaa kuin sanojensa asettelijaa kuin sinä tähän minut jo uuvuttaneeseen aiheeseen.

Olen tullut eräänlaiseen tienhaaraan kirjoituksessani. Aihe on hyvin vaikea, vaikka se on periaatteessa äärimmäisen helppo. Miten sinä liityt tähän ongelmaan on siinä että tunnet suuren kirjan hyvin. Itse en ole lotkauttanut sille korvaanikaan, mutta ymmärrän olevani sen oirehtivaisuuden kanssa tekemisissä lähes joka hetki.

Kysymys on katharsismainen, ja sen esittää ikääntyvä prostituoitu. Olemme siis tienhaarassa. Toinen tie on totuuden tie ja toinen valhe.

Ei. Et ymmärtänyt. Minä tulin risteykeen kahta eri tietä, ja nyt tämä tie on muuttumassa yhdeksi. Ymmärrettävistä syistä tilanne on sekä rankka että vapauttava, hirvittävä että kaunis. Miten siis tarinani jatkuu kirjasi mukaan?

Miten kynäni asetan, jotta pysyn totuudessa?

Luokseni saapuu ikääntyvä prostituoitu, hänellä on kysymyksiä. Hän saapuu luokseni koska tietää minun olevan Kirjaan luottava kristitty ja koska toimin sielunhoidollisissa tehtävissä joihin kuuluu vaitiolovelvollisuus. Pyrin pääsemään selville hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Jumalaan. Onko hän uskossa. Neuvot jotka tulen antamaan riippuvat monelta osin juuri tästä. Sitten oletetaan mahdollinen kysymys. Hän on tavannut miehen ja näillä on suhde. Hänen mieltään painaa tulisiko hänen kertoa ammatista. Ai ai, pahan pistit. Joudun kysymään velvoitteista työnantajaa kohtaan, kuinka hän voi purkaa työsuhteen vai haluaako edelleen jatkaa ko. ammatin harjoittamista. Ymmärrän ammatin aiheuttaneen vääristymiä ja haavoja hänen tunne-elämäänsä. Mielessäni rukoilen itselleni viisautta nähdä haavojen vaikutukset ainakin olennaisilta osin. Seksuaalinen suhde kuuluu vain hänelle ja hänen kumppanilleen (ja kristillisen avioliittoetiikan mukaisesti avioliittoon, ideaalitilanne). Hän ei voi harrastaa seksiä pelkkänä fyysisenä aktina niin että kysymys ei olisi uskottomuudesta ja pettämisestä vaan pelkästä liiketoiminnasta. Ok, hän on samaa mieltä. Hän ei enää harjoita ammattia. Hänellä ei myöskään ole velvoitteita entisiä työnantajia (mahdollisesti mafia, erilaiset parittajat) kohtaan. Kysymys koskee ainoastaan tätä: tuleeko (entinen) ammatti paljastaa miehelle? Jos nainen on uskossa rukoilemme yhdessä ja pyydämme hänelle Jumalan läsnäoloa, voimaa ja lohdutusta sekä rohkeutta ratkaista oikein. Annan hänen viipyä rukouksessa hetken ja pohtia esittämiäni kysymyksiä. Sitten jatkamme keskustelua. Miltä hänestä nyt tuntuu? Kuinka hän kokee oikeaksi toimia? Rakkaus voi rakentua vain totuuden varaan. Ehdotan että hän kertoo asiasta miehelle ja pyydän että nämä tulisivat yhdessä tapaamaan minua. Tärkeintä on että hän on jättänyt ammatin ja haluaa nyt sitoutua kumppaniinsa ja olla hänelle rehellinen. Mikäli hän vaikuttaa olevan tosissaan rohkaisen miestäkin luottamaan häneen, ja rohkaisen heitä edelleen tutustumaan toisiinsa ihmisinä, viettämään aikaa yhdessä katsoen mihin suuntaan seurustelu johtaa. Rohkaisen heitä puhumaan vaikeistakin asioista ja tunteista syyttämättä toista. Vaikeiden asioiden paljastaminen on luottamuksen osoitus ja rakkaudenosoitus - se on riski joutua hylätyksi, mutta rakkaus ei voi peitellä ja salata tärkeitä asioita. Siksi totuuden kertominen on mahdollisuus rakkauden syventymiseen. Ja jos suhde kariutuu totuuteen lohtuna on että se kariutui totuuteen, ei valheeseen. Uskovalle totuus itsessään (sisältäen kiinnittymisen totuuden alkulähteeseen eli Jumalaan ja Hänen persoonalliseen tuntemiseensa) sisältää lohdutuksen. Hänen elämänsä ja onnensa perusta ei ole seurustelusuhteessa ihmiseen vaan suhteessa Jumalaan. Kaikki rakentuu tämän varaan. Silti hän tarvitsee apua ja tukea, lähimmäisyyttä näissä ratkaisuissa. Mutta oletetaan että tämä entinen prostituoitu ei ole uskossa. Rohkaisen häntä turvautumaan rukoukseen, haluan kertoa Jeesuksesta ja Hänessä tarjona olevasta pelastuksesta ja koko elämän kattavasta perustuksesta. Mikäli hän ei ole tähän valmis ohitamme pelastuskysymyksen ja keskustelemme akuutista tilanteesta. Vaihtoehtoja on useita ja jokainen vaihtoehto on vaikea. Tosiasiat pätevät tässäkin tapauksessa, valheen varaan ei voi rakentaa jne. Rohkaisen häntä totuuden kertomiseen mutta asia riippuu mm. hänen henkisestä tilastaan sekä kuinka mies todennäköisesti suhtautuisi asiaan. Ennemmin tai myöhemmin totuus kuitenkin tulee ilmi, valhe salattuna möykkynä ja menneisyyden pimeänä kohtana sisältää suhteen tuhon siemenen. Siksi paras vaihtoehto olisi tuoda asia valoon.

Moiks.

Ai niin... se Formantera lady. Runo odottaa aikaansa. Nyt ei ole aikaa inspiroitua joten laitetaan linkkinä... lapsellista tunnesekoilua, mutta... tunteetkin kuuluvat elämään.

http://www.youtube.com/watch?v=rfGA56ZWWWw

Itse asiassa se taitaa olla Formentera, ei Formantera. Niin tai näin minulla ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa. Spanish?

old_profile_49106 kirjoitti:

Luokseni saapuu ikääntyvä prostituoitu, hänellä on kysymyksiä. Hän saapuu luokseni koska tietää minun olevan Kirjaan luottava kristitty ja koska toimin sielunhoidollisissa tehtävissä joihin kuuluu vaitiolovelvollisuus. Pyrin pääsemään selville hänen henkilökohtaisesta suhteestaan Jumalaan. Onko hän uskossa. Neuvot jotka tulen antamaan riippuvat monelta osin juuri tästä. Sitten oletetaan mahdollinen kysymys. Hän on tavannut miehen ja näillä on suhde. Hänen mieltään painaa tulisiko hänen kertoa ammatista. Ai ai, pahan pistit. Joudun kysymään velvoitteista työnantajaa kohtaan, kuinka hän voi purkaa työsuhteen vai haluaako edelleen jatkaa ko. ammatin harjoittamista. Ymmärrän ammatin aiheuttaneen vääristymiä ja haavoja hänen tunne-elämäänsä. Mielessäni rukoilen itselleni viisautta nähdä haavojen vaikutukset ainakin olennaisilta osin. Seksuaalinen suhde kuuluu vain hänelle ja hänen kumppanilleen (ja kristillisen avioliittoetiikan mukaisesti avioliittoon, ideaalitilanne). Hän ei voi harrastaa seksiä pelkkänä fyysisenä aktina niin että kysymys ei olisi uskottomuudesta ja pettämisestä vaan pelkästä liiketoiminnasta. Ok, hän on samaa mieltä. Hän ei enää harjoita ammattia. Hänellä ei myöskään ole velvoitteita entisiä työnantajia (mahdollisesti mafia, erilaiset parittajat) kohtaan. Kysymys koskee ainoastaan tätä: tuleeko (entinen) ammatti paljastaa miehelle? Jos nainen on uskossa rukoilemme yhdessä ja pyydämme hänelle Jumalan läsnäoloa, voimaa ja lohdutusta sekä rohkeutta ratkaista oikein. Annan hänen viipyä rukouksessa hetken ja pohtia esittämiäni kysymyksiä. Sitten jatkamme keskustelua. Miltä hänestä nyt tuntuu? Kuinka hän kokee oikeaksi toimia? Rakkaus voi rakentua vain totuuden varaan. Ehdotan että hän kertoo asiasta miehelle ja pyydän että nämä tulisivat yhdessä tapaamaan minua. Tärkeintä on että hän on jättänyt ammatin ja haluaa nyt sitoutua kumppaniinsa ja olla hänelle rehellinen. Mikäli hän vaikuttaa olevan tosissaan rohkaisen miestäkin luottamaan häneen, ja rohkaisen heitä edelleen tutustumaan toisiinsa ihmisinä, viettämään aikaa yhdessä katsoen mihin suuntaan seurustelu johtaa. Rohkaisen heitä puhumaan vaikeistakin asioista ja tunteista syyttämättä toista. Vaikeiden asioiden paljastaminen on luottamuksen osoitus ja rakkaudenosoitus - se on riski joutua hylätyksi, mutta rakkaus ei voi peitellä ja salata tärkeitä asioita. Siksi totuuden kertominen on mahdollisuus rakkauden syventymiseen. Ja jos suhde kariutuu totuuteen lohtuna on että se kariutui totuuteen, ei valheeseen. Uskovalle totuus itsessään (sisältäen kiinnittymisen totuuden alkulähteeseen eli Jumalaan ja Hänen persoonalliseen tuntemiseensa) sisältää lohdutuksen. Hänen elämänsä ja onnensa perusta ei ole seurustelusuhteessa ihmiseen vaan suhteessa Jumalaan. Kaikki rakentuu tämän varaan. Silti hän tarvitsee apua ja tukea, lähimmäisyyttä näissä ratkaisuissa. Mutta oletetaan että tämä entinen prostituoitu ei ole uskossa. Rohkaisen häntä turvautumaan rukoukseen, haluan kertoa Jeesuksesta ja Hänessä tarjona olevasta pelastuksesta ja koko elämän kattavasta perustuksesta. Mikäli hän ei ole tähän valmis ohitamme pelastuskysymyksen ja keskustelemme akuutista tilanteesta. Vaihtoehtoja on useita ja jokainen vaihtoehto on vaikea. Tosiasiat pätevät tässäkin tapauksessa, valheen varaan ei voi rakentaa jne. Rohkaisen häntä totuuden kertomiseen mutta asia riippuu mm. hänen henkisestä tilastaan sekä kuinka mies todennäköisesti suhtautuisi asiaan. Ennemmin tai myöhemmin totuus kuitenkin tulee ilmi, valhe salattuna möykkynä ja menneisyyden pimeänä kohtana sisältää suhteen tuhon siemenen. Siksi paras vaihtoehto olisi tuoda asia valoon.

Moiks.

Ai niin... se Formantera lady. Runo odottaa aikaansa. Nyt ei ole aikaa inspiroitua joten laitetaan linkkinä... lapsellista tunnesekoilua, mutta... tunteetkin kuuluvat elämään.

http://www.youtube.com/watch?v=rfGA56ZWWWw

Itse asiassa se taitaa olla Formentera, ei Formantera. Niin tai näin minulla ei ole hajuakaan mitä se tarkoittaa. Spanish?

Anteeksi, että sotkeudun keskusteluun, mutta luulen, että se formentera ei tarkoita juuri mitään muuta kuin tuota laulua, tietysti löytyyhän Espanjalle kuuluva saari samalla nimellä, jossa on paljon nudismia.

Mua kiinnostaa kuulla, miksi totuus on myös selittelyä ja pelkoa, sillä mitä merkitystä on menneessä tapahtuneella, jos henkilön asenne tulevaisuuteen on kuitenkin totuus ja vilpittömyys?

valoa kansalle kirjoitti:

Anteeksi, että sotkeudun keskusteluun, mutta luulen, että se formentera ei tarkoita juuri mitään muuta kuin tuota laulua, tietysti löytyyhän Espanjalle kuuluva saari samalla nimellä, jossa on paljon nudismia.

Mua kiinnostaa kuulla, miksi totuus on myös selittelyä ja pelkoa, sillä mitä merkitystä on menneessä tapahtuneella, jos henkilön asenne tulevaisuuteen on kuitenkin totuus ja vilpittömyys?

Ei täällä yksityskeskusteluja olekaan, julkisella palstalla, joten sana on vapaa... ilmeisesti pitäisi kuitenkin pysyä aiheessa eli runossa tai sen sisällössä ja niitä koskevissa ajatuksissa, tulkinnoissa, runoudessa yleensä. Väkisinkin ajatus rönsyilee. Minulle runous on tapa tarkastella kieltä ja sen mahdollisuuksia, ihmistä puhuvana olentona, kuinka hän tekee tulkintoja ja mieltää itsensä tulkintoja tekevänä vastapäätä tekstiä, tarkastelee tarkasteluaan. Aihepiirin puitteissa annan ajatuksen vapaasti rönsyillä runollisen haahuilun ja vähän vakavamman välillä. Oman elämän kuvaamista vältän runoissa, palstakeskustelussa siihen joskus sorrun kuin vastapainona runojen fiktiivisyydelle, mutta pyrin sitten keskusteluunkin ujuttamaan kirjallisia ja tarkastelevia elementtejä. Formenteraa en ole pohtinut yksi ja sama, mutta kun mainitset voipi hyvin olla että laulussa viitataan nudistisaareen naiseen, kiitos tiedosta.

Varpaita palelee joten käyn sulkemassa ikkunan, laitan villasukat.

Jep, ikkuna on suljettu. Tein myös pyttipannua ja keitin teetä. Sukatkin on jalassa.

Kiitos hyvästä kysymyksestä. Jos ajatellaan ihmisen totuudellisuutta varmaan siinä on selittelyäkin johtuen peloistamme ym. Kaikella on historiansa. Totuus sinänsä ei ole pelkoa eikä sisällä pelkoa mutta saattaa johtaa ratkaisuihin jotka tuntuvat epämiellyttäviltä ja siksi synnyttävät inhimillisiä pelkoja, ne on tärkeä tiedostaa ja kohdata. Menneillä tapahtumilla on merkitys koska kannamme niitä itsessämme. Tietyssä mielessä jokainen on oman henkilöhistoriansa tapahtumien summa. Olen tavannut kovin monia ihmiskohtaloita että uusiin suhteisiin on lähdetty "puhtaalta pöydältä" käsittelemättä entisen suhteen vammoja jotka sitten tuodaan uuteen suhteeseen missä ne ilmee erilaisin tavoin, äärimmillään sairaalloisena mustasukkaisuutena tai esim. että tietyt tilanteet laukaisevat tietyntyyppisiä, toisen mielestä käsittämättömiä ja järjettömiä reaktioita. Mitä paremmin tunnemme toisen sen paremmin ymmärrämme myös hänen käyttäytymistä. Parisuhteen olennainen osa on että toisen synnyttämien tunteiden kautta opin tuntemaan itseäni häntä vasten. Aikuisina ihmisinä kun taustallamme on monenlaisia kokemuksia kukaan meistä ei voi lähteä puhtaalta pöydältä siinä mielessä että nyt on vain tämä suhde ja menneillä ei ole väliä. Rakkauteen kuuluu avoimuus. Mielestäni on luonnollista että kun rakastaa haluaa oppia tuntemaan toisen ja niin ollen on kiinnostunut myös toisen menneisyydestä. Se ei tietenkään tarkoita että kaikki täytyy paljastaa ja ei aina ole viisastakaan. Jokainen tekee näissä omat ratkaisunsa. Yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa koska kysymykset ovat tapauskohtaisia, mutta jonkinlaisena nyrkkisääntönä sanoisin että jos on asioita mitä pitää salailla ja tavallaan pelko niiden paljastumisesta, koska pelkää kumppanin suhtautumista, yleensä tällaiset asiat pitäisi kyllä ottaa esiin, keskustella. Todellinen rakkaus kestää ne ja kulkee paljastuksen tuottaman (mahdollisen) kriisin läpi, jopa vahvistuen.

Jos paetaan menneisyyden kohtaamista ja suljetaan silmät aiempien suhteiden tuottamilta jäljiltä silloin asenne tulevaisuutta kohtaan ei ole totuudellinen ja vilpitön.

Jokainen päivä on mahdollisuus kasvuun mutta kasvuun kuuluu kasvukipu. Tulevaisuus tuo menneet asiat ihmisen eteen ja haastaa kohtaamiseen.

old_profile_49106 kirjoitti:

Ei täällä yksityskeskusteluja olekaan, julkisella palstalla, joten sana on vapaa... ilmeisesti pitäisi kuitenkin pysyä aiheessa eli runossa tai sen sisällössä ja niitä koskevissa ajatuksissa, tulkinnoissa, runoudessa yleensä. Väkisinkin ajatus rönsyilee. Minulle runous on tapa tarkastella kieltä ja sen mahdollisuuksia, ihmistä puhuvana olentona, kuinka hän tekee tulkintoja ja mieltää itsensä tulkintoja tekevänä vastapäätä tekstiä, tarkastelee tarkasteluaan. Aihepiirin puitteissa annan ajatuksen vapaasti rönsyillä runollisen haahuilun ja vähän vakavamman välillä. Oman elämän kuvaamista vältän runoissa, palstakeskustelussa siihen joskus sorrun kuin vastapainona runojen fiktiivisyydelle, mutta pyrin sitten keskusteluunkin ujuttamaan kirjallisia ja tarkastelevia elementtejä. Formenteraa en ole pohtinut yksi ja sama, mutta kun mainitset voipi hyvin olla että laulussa viitataan nudistisaareen naiseen, kiitos tiedosta.

Varpaita palelee joten käyn sulkemassa ikkunan, laitan villasukat.

Jep, ikkuna on suljettu. Tein myös pyttipannua ja keitin teetä. Sukatkin on jalassa.

Kiitos hyvästä kysymyksestä. Jos ajatellaan ihmisen totuudellisuutta varmaan siinä on selittelyäkin johtuen peloistamme ym. Kaikella on historiansa. Totuus sinänsä ei ole pelkoa eikä sisällä pelkoa mutta saattaa johtaa ratkaisuihin jotka tuntuvat epämiellyttäviltä ja siksi synnyttävät inhimillisiä pelkoja, ne on tärkeä tiedostaa ja kohdata. Menneillä tapahtumilla on merkitys koska kannamme niitä itsessämme. Tietyssä mielessä jokainen on oman henkilöhistoriansa tapahtumien summa. Olen tavannut kovin monia ihmiskohtaloita että uusiin suhteisiin on lähdetty "puhtaalta pöydältä" käsittelemättä entisen suhteen vammoja jotka sitten tuodaan uuteen suhteeseen missä ne ilmee erilaisin tavoin, äärimmillään sairaalloisena mustasukkaisuutena tai esim. että tietyt tilanteet laukaisevat tietyntyyppisiä, toisen mielestä käsittämättömiä ja järjettömiä reaktioita. Mitä paremmin tunnemme toisen sen paremmin ymmärrämme myös hänen käyttäytymistä. Parisuhteen olennainen osa on että toisen synnyttämien tunteiden kautta opin tuntemaan itseäni häntä vasten. Aikuisina ihmisinä kun taustallamme on monenlaisia kokemuksia kukaan meistä ei voi lähteä puhtaalta pöydältä siinä mielessä että nyt on vain tämä suhde ja menneillä ei ole väliä. Rakkauteen kuuluu avoimuus. Mielestäni on luonnollista että kun rakastaa haluaa oppia tuntemaan toisen ja niin ollen on kiinnostunut myös toisen menneisyydestä. Se ei tietenkään tarkoita että kaikki täytyy paljastaa ja ei aina ole viisastakaan. Jokainen tekee näissä omat ratkaisunsa. Yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa koska kysymykset ovat tapauskohtaisia, mutta jonkinlaisena nyrkkisääntönä sanoisin että jos on asioita mitä pitää salailla ja tavallaan pelko niiden paljastumisesta, koska pelkää kumppanin suhtautumista, yleensä tällaiset asiat pitäisi kyllä ottaa esiin, keskustella. Todellinen rakkaus kestää ne ja kulkee paljastuksen tuottaman (mahdollisen) kriisin läpi, jopa vahvistuen.

Jos paetaan menneisyyden kohtaamista ja suljetaan silmät aiempien suhteiden tuottamilta jäljiltä silloin asenne tulevaisuutta kohtaan ei ole totuudellinen ja vilpitön.

Jokainen päivä on mahdollisuus kasvuun mutta kasvuun kuuluu kasvukipu. Tulevaisuus tuo menneet asiat ihmisen eteen ja haastaa kohtaamiseen.

suurimmasta osasta mitä sanoit ja elävässä elämässä tapahtuu varmaan juuri kuten kuvailit, mutta

Mietippä omalle kohdalle tai kenen tahansa kohdalle, jos perimmäinen tarkoitus ei ole salata eikä peitellä vaan olla sinut menneisyytensä kanssa. Läpikäydä menneisyydessä tekemänsä virheet, oppia ja kasvaa tapahtuneista ja sitä kautta tärkeämpää on kertoa mitä haluaa tulevaisuudelta ja millainen haluaa olla tulevaisuudessa.

Monesti lienee kuitenkin totuus, että kerran hairahtunut helposti lipsuu entiseen, mutta silti tekeekö se asiasta jotenkin parempaa tai ymmärrettävämpää, kun kertoo asiasta etukäteen. Ehkäpä asiat on kerrottava, jos niitä varta vasten kysytään, jolloin ei jää asiat kaivelemaan salamyhkäisyyteen.

Esimerkissäsi prostituutosta(siis henkilö, joka omasta tahdostaan ja haluamallan tavalla myy), jota itse en pidä kovin raskauttavana rikoksena niin kyllä minäkin haluaisin tietää aloittaessani mahdollisen suhteen henkilön taustat, varsinkin jos kyseessä prostituoitu, mutta

Loppujen lopuksi, jos henkilö on läpikäynyt menneisyytensä, ehkä jopa katunut tekojaan, oikeasti läpikäynyt muutoksen elämässään ja vilpittömästi toimii niin miksi se ei riitä? Uudella suhteella saattaa mennä todella mukavasti ja kaikki muuttuu, kun toinen kuulee toisen menneisyydestä jälkikäteen, en ymmärrä ihmistä ja ihmisen logiikkaa tässä mielessä ollenkaan(todennäköisesti omalla kohdallani kävisi samoin?). Ihan niinkuin anteeksianto ja anteeksi saaminen ei koskettaisi kaikkia, eihän se niinkään voi olla?

Minun mielestäni, jos suhde toimii ja on täyttynyt oikealla rakkaudella, sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, selviääkö se "salaisuus" ennemmin vai myöhemmin tai ei koskaan, sillä oikea rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa!

roots kirjoitti:

suurimmasta osasta mitä sanoit ja elävässä elämässä tapahtuu varmaan juuri kuten kuvailit, mutta

Mietippä omalle kohdalle tai kenen tahansa kohdalle, jos perimmäinen tarkoitus ei ole salata eikä peitellä vaan olla sinut menneisyytensä kanssa. Läpikäydä menneisyydessä tekemänsä virheet, oppia ja kasvaa tapahtuneista ja sitä kautta tärkeämpää on kertoa mitä haluaa tulevaisuudelta ja millainen haluaa olla tulevaisuudessa.

Monesti lienee kuitenkin totuus, että kerran hairahtunut helposti lipsuu entiseen, mutta silti tekeekö se asiasta jotenkin parempaa tai ymmärrettävämpää, kun kertoo asiasta etukäteen. Ehkäpä asiat on kerrottava, jos niitä varta vasten kysytään, jolloin ei jää asiat kaivelemaan salamyhkäisyyteen.

Esimerkissäsi prostituutosta(siis henkilö, joka omasta tahdostaan ja haluamallan tavalla myy), jota itse en pidä kovin raskauttavana rikoksena niin kyllä minäkin haluaisin tietää aloittaessani mahdollisen suhteen henkilön taustat, varsinkin jos kyseessä prostituoitu, mutta

Loppujen lopuksi, jos henkilö on läpikäynyt menneisyytensä, ehkä jopa katunut tekojaan, oikeasti läpikäynyt muutoksen elämässään ja vilpittömästi toimii niin miksi se ei riitä? Uudella suhteella saattaa mennä todella mukavasti ja kaikki muuttuu, kun toinen kuulee toisen menneisyydestä jälkikäteen, en ymmärrä ihmistä ja ihmisen logiikkaa tässä mielessä ollenkaan(todennäköisesti omalla kohdallani kävisi samoin?). Ihan niinkuin anteeksianto ja anteeksi saaminen ei koskettaisi kaikkia, eihän se niinkään voi olla?

Minun mielestäni, jos suhde toimii ja on täyttynyt oikealla rakkaudella, sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, selviääkö se "salaisuus" ennemmin vai myöhemmin tai ei koskaan, sillä oikea rakkaus ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa!

vielä. Voin miettiä kohdalle... Elämässäni on ollut raskaita asioita joista en todellakaan ole ylpeä, asioita joissa tiedostan oman vastuuni, syyllisyyteni. Itselle on ollut tärkeää tärkeissä ihmissuhteissa uskaltaa puhua näistä.

Kun toinen on kertonut omista jutuistaan olen tuntenut nöyryyttä. Asiat eivät ole erottaneet vaan syventäneet suhdetta. Inhon tuntemuksetkin pitää vain kohdata ja käsitellä. Miettiä pystynkö hyväksymään toisen elämän sellaisena kuin on. Mielestäni juuri näissä tilanteissa on jotain syvällekäyvää kauneutta että sydän puhuu sydämelle. Luottamus, kun se on elämän arjessa testattu, kasvaa kantavaksi voimaksi.

Katson olevani kohtalaisesti sinut menneisyyteni kanssa. Siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi se on minun menneisyyttäni jota minun ei tarvitse paeta. Läheisessä ihmissuhteessa haluan olla hyväksytty sellaisena kuin olen. Mielestäni seurustelusuhteeseen kuuluva avoimuus sisältää avoimuuden myös menneisyyden suhteen että voimme olla kokonaisesti läsnä. Kumpikaan ei voi näitä asioita toiselta vaatia vaan se perustuu vapaaehtoisuuteen. Parasta on jos tämä olisi molemminpuolista. Toivon että toinen voisi luottaa minuun niin että uskaltaa olla mitä on. Haluan olla luottamuksen arvoinen ja hyväksyä hänet ehdoitta. Se on mahdollista koska koen että Jumala hyväksyy minut. Jumalan hyväksyntä avaa voimavarat kohdata raadollisetkin asiat väistymättä ihmisen viereltä.

Mitä haluan tulevaisuudessa olla ja mitä olen menneisyydessä kietoutuvat toisiinsa persoonassani. Tietysti tulevaisuus on tärkeintä - menneisyyden käsitteleminen voi äärimmillään mennä rypemiseksi missä odottaa toisen osoittavan loputtomasti sääliä ja ymmärrystä, tavallaan siis heittäytyy olemaan ikuisesti rikkinäinen sen sijaan että menisi rohkeasti eteenpäin. Kaikessa on vaara äärimmäisyyksiin. Kuitenkin: menneisyys on osa elämää. Elämän jakaminen toisen kanssa syvällisellä tavalla vaatii rohkeutta, uskallusta.

Kaikkea ei tarvitse eikä välttämättä ole viisasta kertoa. Asiat ovat tapauskohtaisia. Jokainen voi kohdallaan miettiä mitä syvällisen suhteen rakentuminen edellyttää - ja että jos en uskalla, tahdo tai katso tarpeelliseksi puhua, miksi en?

>Loppujen lopuksi, jos henkilö on läpikäynyt menneisyytensä, ehkä jopa katunut tekojaan, oikeasti läpikäynyt muutoksen elämässään ja vilpittömästi toimii niin miksi se ei riitä?<
Riitä mihin? Puhuminen ei ole vaatimus vaan mahdollisuus, läheiseen suhteeseen kuuluva etuoikeus olla paljas, haavoittuva. Kokea toisen kasvojen edessä että rakkaus kantaa. Ilman pelkoa joutua hylätyksi. Jos toinen hylkää minut menneisyyteni vuoksi onko rakkautemme alun alkaenkaan ollut todellista ja kestävällä pohjalla?

Kysymys anteeksiantamuksesta... Jos tarkoitat Jumalan anteeksiantamusta mielestäni koskee kaikkia. Se on jotain minkä ihminen saa osakseen tullessaan uskoon koska Jumalan anteeksiantamus on löydettävissä vain Jeesuksesta ja edellyttää henkilökohtaista suhdetta Häneen. Se siis koskee kaikkia mutta hyödyttää vain niitä jotka ottavat sen vastaan. Anteeksiantamus on valtava vapauttava voima. Armo vapauttaa sekä menneisyyden kohtaamiseen että muuttumiseen.

Anteeksiantamus ei automaattisesti korjaa vaurioita, on ne omien tai toisten tekojen tähden tulleita, mutta voimme puhua asioista ilman häpeän taakkaa. Parantuminen on prosessi.

Jos siirrymme Jumalan anteeksiantamuksesta pelkästään ihmisten väliseen anteeksiantamukseen niin sekin on tärkeää. Anteeksiantamus on tärkeää sisäisen parantumisen kannalta. Tärkeintä on että annamme anteeksi niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet mutta hoitavaa on myös kokea toisen anteeksianto itseä kohtaan. Kuinka kokea anteeksiantamus (ja hyväksyntä) jos asiat on piilossa? Ainoastaan se mikä on tuotu valoon voidaan antaa anteeksi. Kun asiat on puhuttu ja toinen vielä sittenkin säilyy vierellä, katsoo silmiin ja ottaa syliin - silloin tiedän: minut hyväksytään.

Kristityn elämässä nimenomaan Jumalan anteeksiantamus on voima että voimme antaa itselle ja toisille anteeksi.

Tärkeintä on mitä olemme nyt ja mitä tahdomme tulevaisuudelta, mutta mitä olemme muodostuu suureksi osaksi menneisyydestä. Kannamme tapahtuneiden jälkiä ja ne vaikuttavat tulevaisuuteen. Kun lähimmäiseni tietää menneisyyteni kipukohdat se auttaa häntä ymmärtämään näiden vaikutuksen reaktioissani ja ajattelussani.

Molemminpuolinen jakaminen siis lujittaa suhdetta ja auttaa parantumaan. Kristittynä mielestäni kaikkein parasta on jos siinä on mukana Jumala. Pyhän Hengen vapauttava, parantava ja hoitava läsnäolo sekä johdatus. Jumalan anteeksiantamus parantaa menneisyyden haavoista, antavat ihmiset anteeksi tai ei, mutta asiat liittyvät toisiinsa. Jumala on vuorovaikutuksen Jumala. Sulkeutuessaan toisilta ihminen voi estää parantavan työn etenemistä sisimmässään.

Jos on asioita joita ei voi puhua seurustelukumppanille ja jotka vaivaa olisi hyvä etsiä luotettava "sielunhoitaja" jonka kanssa purkaa asioita ja miettiä kannattako ottaa esille kumppanin kanssa vai parempi olla hiljaa.

old_profile_49106 kirjoitti:

vielä. Voin miettiä kohdalle... Elämässäni on ollut raskaita asioita joista en todellakaan ole ylpeä, asioita joissa tiedostan oman vastuuni, syyllisyyteni. Itselle on ollut tärkeää tärkeissä ihmissuhteissa uskaltaa puhua näistä.

Kun toinen on kertonut omista jutuistaan olen tuntenut nöyryyttä. Asiat eivät ole erottaneet vaan syventäneet suhdetta. Inhon tuntemuksetkin pitää vain kohdata ja käsitellä. Miettiä pystynkö hyväksymään toisen elämän sellaisena kuin on. Mielestäni juuri näissä tilanteissa on jotain syvällekäyvää kauneutta että sydän puhuu sydämelle. Luottamus, kun se on elämän arjessa testattu, kasvaa kantavaksi voimaksi.

Katson olevani kohtalaisesti sinut menneisyyteni kanssa. Siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi se on minun menneisyyttäni jota minun ei tarvitse paeta. Läheisessä ihmissuhteessa haluan olla hyväksytty sellaisena kuin olen. Mielestäni seurustelusuhteeseen kuuluva avoimuus sisältää avoimuuden myös menneisyyden suhteen että voimme olla kokonaisesti läsnä. Kumpikaan ei voi näitä asioita toiselta vaatia vaan se perustuu vapaaehtoisuuteen. Parasta on jos tämä olisi molemminpuolista. Toivon että toinen voisi luottaa minuun niin että uskaltaa olla mitä on. Haluan olla luottamuksen arvoinen ja hyväksyä hänet ehdoitta. Se on mahdollista koska koen että Jumala hyväksyy minut. Jumalan hyväksyntä avaa voimavarat kohdata raadollisetkin asiat väistymättä ihmisen viereltä.

Mitä haluan tulevaisuudessa olla ja mitä olen menneisyydessä kietoutuvat toisiinsa persoonassani. Tietysti tulevaisuus on tärkeintä - menneisyyden käsitteleminen voi äärimmillään mennä rypemiseksi missä odottaa toisen osoittavan loputtomasti sääliä ja ymmärrystä, tavallaan siis heittäytyy olemaan ikuisesti rikkinäinen sen sijaan että menisi rohkeasti eteenpäin. Kaikessa on vaara äärimmäisyyksiin. Kuitenkin: menneisyys on osa elämää. Elämän jakaminen toisen kanssa syvällisellä tavalla vaatii rohkeutta, uskallusta.

Kaikkea ei tarvitse eikä välttämättä ole viisasta kertoa. Asiat ovat tapauskohtaisia. Jokainen voi kohdallaan miettiä mitä syvällisen suhteen rakentuminen edellyttää - ja että jos en uskalla, tahdo tai katso tarpeelliseksi puhua, miksi en?

>Loppujen lopuksi, jos henkilö on läpikäynyt menneisyytensä, ehkä jopa katunut tekojaan, oikeasti läpikäynyt muutoksen elämässään ja vilpittömästi toimii niin miksi se ei riitä?<
Riitä mihin? Puhuminen ei ole vaatimus vaan mahdollisuus, läheiseen suhteeseen kuuluva etuoikeus olla paljas, haavoittuva. Kokea toisen kasvojen edessä että rakkaus kantaa. Ilman pelkoa joutua hylätyksi. Jos toinen hylkää minut menneisyyteni vuoksi onko rakkautemme alun alkaenkaan ollut todellista ja kestävällä pohjalla?

Kysymys anteeksiantamuksesta... Jos tarkoitat Jumalan anteeksiantamusta mielestäni koskee kaikkia. Se on jotain minkä ihminen saa osakseen tullessaan uskoon koska Jumalan anteeksiantamus on löydettävissä vain Jeesuksesta ja edellyttää henkilökohtaista suhdetta Häneen. Se siis koskee kaikkia mutta hyödyttää vain niitä jotka ottavat sen vastaan. Anteeksiantamus on valtava vapauttava voima. Armo vapauttaa sekä menneisyyden kohtaamiseen että muuttumiseen.

Anteeksiantamus ei automaattisesti korjaa vaurioita, on ne omien tai toisten tekojen tähden tulleita, mutta voimme puhua asioista ilman häpeän taakkaa. Parantuminen on prosessi.

Jos siirrymme Jumalan anteeksiantamuksesta pelkästään ihmisten väliseen anteeksiantamukseen niin sekin on tärkeää. Anteeksiantamus on tärkeää sisäisen parantumisen kannalta. Tärkeintä on että annamme anteeksi niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet mutta hoitavaa on myös kokea toisen anteeksianto itseä kohtaan. Kuinka kokea anteeksiantamus (ja hyväksyntä) jos asiat on piilossa? Ainoastaan se mikä on tuotu valoon voidaan antaa anteeksi. Kun asiat on puhuttu ja toinen vielä sittenkin säilyy vierellä, katsoo silmiin ja ottaa syliin - silloin tiedän: minut hyväksytään.

Kristityn elämässä nimenomaan Jumalan anteeksiantamus on voima että voimme antaa itselle ja toisille anteeksi.

Tärkeintä on mitä olemme nyt ja mitä tahdomme tulevaisuudelta, mutta mitä olemme muodostuu suureksi osaksi menneisyydestä. Kannamme tapahtuneiden jälkiä ja ne vaikuttavat tulevaisuuteen. Kun lähimmäiseni tietää menneisyyteni kipukohdat se auttaa häntä ymmärtämään näiden vaikutuksen reaktioissani ja ajattelussani.

Molemminpuolinen jakaminen siis lujittaa suhdetta ja auttaa parantumaan. Kristittynä mielestäni kaikkein parasta on jos siinä on mukana Jumala. Pyhän Hengen vapauttava, parantava ja hoitava läsnäolo sekä johdatus. Jumalan anteeksiantamus parantaa menneisyyden haavoista, antavat ihmiset anteeksi tai ei, mutta asiat liittyvät toisiinsa. Jumala on vuorovaikutuksen Jumala. Sulkeutuessaan toisilta ihminen voi estää parantavan työn etenemistä sisimmässään.

Jos on asioita joita ei voi puhua seurustelukumppanille ja jotka vaivaa olisi hyvä etsiä luotettava "sielunhoitaja" jonka kanssa purkaa asioita ja miettiä kannattako ottaa esille kumppanin kanssa vai parempi olla hiljaa.

paljon samaa mieltä...

Lähdet siitä olettamuksesta, että asiat vaivaavat ja painavat mieltä pitkälle tulevaisuuteen. Tällöin on varmasti hyvä puhua asioista kuten sanoit, joko parisuhteessa tai ulkopuolisen kanssa. Pitkäaikainen patoutunut mielen pahaolo on yleensä traagisimpien tekojen perimmäinen syy.

Riittämisellä tarkoitin sitä henkilökohtaista katumista, anteeksipyyntöä, itsetutkiskelua ja suhdetta jumalaan (millaisena kukin sen näkee ja kokeekin). Minä koen sen kuitenkin henkilökohtaisena asiana, en minään yhteisöllisenä asiana. Kuten sanoin, tarkoitus ei ole piilotella, mutta miksi pitäsi hakea hyväksyntää menneisyydessä tapahtuneeseen asiaan uudessa parisuhteessa, jonka on jo prosessoinut ja taakseen jättänyt.

Minun mielestä ihmiset piehtaroivat liikaa menneisyydessä voivotellen sitä ja tätä, kun pitäisi katsoa eteenpäin ja tarttua asioihin. Ilman menneisyyden ymmärrystä ei voi rakentaa uutta parempaa tulevaisuutta, mutta "sitä tikulla silmään joka turhaan vanhoja kaivelee."

Monesti miettinyt, miksi toisille se oma kunnia ja imago on niin tärkeää, että uhraavat jopa aidon rakkautensa ulkopuolisen paineen alla? Heille varsinkin on tärkeää tietää etukäteen kaikki menneisyyden asiat, ettei vaan pääse myöhemmin julkisuuteen asioita, jotka voivat tuhota "nimen, uran..."
Mä en ymärrä tässäkään suhteessa ihmisten logiikkaa, heidän silmissä ihmisen tekemä hieno työ ja uurastus saa pilkallisen luonteen ja hyljeksinnän, kun esim. puolison vanhoista taustoista paljastuu iltapäivälehtiä kiinnostavia yksitysikohtia.

Vaikka hyvä parisuhde perustuu avoimuuteen, luotamukseen ja molemminpuoliseen hyväksyntään yhteisistä asioista, jotenkin jokaisella pitäisi olla oikeus pitää omakohtainen "suhde" esimerkiksi jumalaan tai johonkin muuhun vastaavaan sisäiseen "terapeuttiin" ilman, että niitä asioita tarvitsee ilmoitella tai hyväksyttää muualla, jos ei halua näin menetellä.

Jumala suokoon kaikille tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

25 kirjoitti:

paljon samaa mieltä...

Lähdet siitä olettamuksesta, että asiat vaivaavat ja painavat mieltä pitkälle tulevaisuuteen. Tällöin on varmasti hyvä puhua asioista kuten sanoit, joko parisuhteessa tai ulkopuolisen kanssa. Pitkäaikainen patoutunut mielen pahaolo on yleensä traagisimpien tekojen perimmäinen syy.

Riittämisellä tarkoitin sitä henkilökohtaista katumista, anteeksipyyntöä, itsetutkiskelua ja suhdetta jumalaan (millaisena kukin sen näkee ja kokeekin). Minä koen sen kuitenkin henkilökohtaisena asiana, en minään yhteisöllisenä asiana. Kuten sanoin, tarkoitus ei ole piilotella, mutta miksi pitäsi hakea hyväksyntää menneisyydessä tapahtuneeseen asiaan uudessa parisuhteessa, jonka on jo prosessoinut ja taakseen jättänyt.

Minun mielestä ihmiset piehtaroivat liikaa menneisyydessä voivotellen sitä ja tätä, kun pitäisi katsoa eteenpäin ja tarttua asioihin. Ilman menneisyyden ymmärrystä ei voi rakentaa uutta parempaa tulevaisuutta, mutta "sitä tikulla silmään joka turhaan vanhoja kaivelee."

Monesti miettinyt, miksi toisille se oma kunnia ja imago on niin tärkeää, että uhraavat jopa aidon rakkautensa ulkopuolisen paineen alla? Heille varsinkin on tärkeää tietää etukäteen kaikki menneisyyden asiat, ettei vaan pääse myöhemmin julkisuuteen asioita, jotka voivat tuhota "nimen, uran..."
Mä en ymärrä tässäkään suhteessa ihmisten logiikkaa, heidän silmissä ihmisen tekemä hieno työ ja uurastus saa pilkallisen luonteen ja hyljeksinnän, kun esim. puolison vanhoista taustoista paljastuu iltapäivälehtiä kiinnostavia yksitysikohtia.

Vaikka hyvä parisuhde perustuu avoimuuteen, luotamukseen ja molemminpuoliseen hyväksyntään yhteisistä asioista, jotenkin jokaisella pitäisi olla oikeus pitää omakohtainen "suhde" esimerkiksi jumalaan tai johonkin muuhun vastaavaan sisäiseen "terapeuttiin" ilman, että niitä asioita tarvitsee ilmoitella tai hyväksyttää muualla, jos ei halua näin menetellä.

Jumala suokoon kaikille tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

olisi hyvä yhdessä jos keskustelussa kirjoittaa yhdellä nimimerkillä että toinen tietää kuinka monen kanssa keskustelee? Oletan sinut samaksi kuin nimimerkit valoa kansalle ja roots.

En lähde olettamuksesta että asiat vaivaavat ja painavat mieltä pitkälle tulevaisuuteen, yleisesti ottaen, mutta tässä keskustelussa tarkoitin sellaisia asioita ja tilanteita, koska käsittääkseni siitä oli kyse Zakuskatin kysymyksessä.

Ymmärsin mitä tarkoitit riittämisellä... katumista, anteeksipyyntöä, muuttumista... mutta en ymmärtänyt mihin sen pitäisi riittää? Tai mihin se sinun mielestäsi ei minun mielestäni riitä?

Mielestäni se riittää, mutta täsmensin että avoimuus ei ole minulle vaatimus vaan mahdollisuus. Jos se olisi vaatimus, sitten voitaisiin ajatella että sisäinen katumus ja muuttuminen eivät riitä, kun vaaditaan vielä henkilökohtaisia tunnustuksia ja paljastuksiakin. Minä en ole sellaisia keneltäkään vaatimassa enkä näe tarpeelliseksi tai ainakaan välttämättömäksi. Jos henkilö kokee että on asiat käsitellyt ja ei halua eikä tunne tarpeelliseksi niistä puhua eli ne ei vaivaa hänen mieltä eikä hän koe piilottelevansa mitään, ok.

Ne on henkilökohtaisia ratkaisuja.

>Minun mielestä ihmiset piehtaroivat liikaa menneisyydessä voivotellen sitä ja tätä, kun pitäisi katsoa eteenpäin ja tarttua asioihin.<

Olen samaa mieltä että ihmisinä liikaakin piehtaroimme menneisyydessä. Ihmisellä on sellainen taipumus. Ehkä se on osittain ylpeyttäkin. Olisi halunnut olla parempi ja on sietämätöntä myöntää että on epäonnistunut. Sitten yrittää siitä epäonnistumisestakin nyhtää kaiken mahdollisen "ilon" irti rypemällä katkeruudessa ja itsesäälissä? Se ei kasvata.

Myös sielunhoidossa ja terapiassa on olemassa vaara että ihminen loputtomiin "terapioi" itseään ja paapoo "sisäistä haavoittunutta lasta". Äärimmillään mennään tolkuttomuuksiin ja näkisin että sellainen terapiointi ei ole eteenpäin menemistä, joka kuitenkin on terapian tarkoitus, vaan nimenomaan eteenpäin menemisen pelkoa, koska kasvuun liittyy vastuu.

"Menneisyyden käsitteleminen voi äärimmillään mennä rypemiseksi missä odottaa toisen osoittavan loputtomasti sääliä ja ymmärrystä, tavallaan siis heittäytyy olemaan ikuisesti rikkinäinen sen sijaan että menisi rohkeasti eteenpäin."

Terapeutilla on tässä oma vastuunsa ettei kiinnitä henkilöä itseensä vaan erottaa asiat ja rohkaisee uusiin näköaloihin ja rohkeaan eteenpäin astumiseen. Samoin läheisessä ihmissuhteessa (ystävänä, seurustelukumppanina, puolisona) olisi hyvä huomata milloin toinen sairaalloisesti roikkuu menneisyydessään, ja rohkaista eteenpäin.

Mutta näistä on hyvä puhua varovaisesti eikä ehdottomia äänenpainoja tavoitellen koska sielunhoito ja erilaiset täysin maallisetkin terapiat, psykoterapiat ym. voi olla todella tarpeellisia esim. syvällehautautuneiden traumojen kohtaamisessa.

Edelleenkin olen sitä mieltä että avoimuus ihmissuhteissa on erinomaisen hoitavaa. Silloin kun se on mahdollista. Läheisessä ihmissuhteessa se on jopa välttämätöntä. Jokainen sitten miettii missä määrin ja millä tavalla sitä toteuttaa. Pointtini varmaan tuli selväksi edellisissä viesteissä.

Luulen että olemme jokseenkin samaa mieltä?

Olemme painottaneet asian eri puolia.
Minä painotin avoimuuden ja jakamisen merkitystä parisuhteessa ja tarkastelin kokonaisuutta siltä kannalta. Sinä painotat avoimuuden vääristymää että asiat pitää ikäänkuin hyväksyttää niin että painopiste on niissä asioissa ja ihminen kuitenkin jää kohtaamatta. Mielestäni kummassakin tarkastelusuunnassa on omat vaaransa eli ääri-ilmentymänsä. Avoimuus ja jakaminen ilman todellista kohtaamista johtaa kuvaamiisi vääristymiin ja kyse voi olla esim. läheisriippuvuudesta jolloin paljastukset ovat yksi keino kerjätä ja vaatia hyväksyntää, mutta samoin "oikeus omakohtaiseen sisäiseen terapeuttiin ilman että niitä asioita tarvitsee ilmoitella tai hyväksyttää" voi olla tekosyy kun haluaa varjella itsensä ja sisimpänsä läheisyyteen kuuluvalta avoimuudelta ja haavoittumisen riskiltä. Silloin ihminen käyttää erilaisia "jumalia" egoistisesti omaan tarpeeseen ja voi kaiken rakkaushöpinän alla olla hyvinkin kyyninen ja manipuloiva sitä itse edes huomaamatta.

Mielestäni ainoastaan kaksi toisistaan erillistä voi olla kauniisti yhtä. Se tarkoittaa että kummallakin on lupa olla oma itsensä, säilyttää omat mieltymykset ja harrastukset, myös omat salaisuutensa ja sellaisena olla toisen hyväksymä. Kun nämä kaksi yksilöä tästä lähtökohdasta käsin vapaaehtoisesti antautuvat ja uskoutuvat toisilleen, sydämensä halussa kiinnostuneina rakkaastaan, silloin toisen tunteminen (ja itsensä tunteminen häntä vasten) on mielenkiintoinen seikkailu.
Siihen kuuluu kipunsa kyllä mutta niiden kipujen kautta rakkaus syvenee ja lujittuu.

25 kirjoitti:

paljon samaa mieltä...

Lähdet siitä olettamuksesta, että asiat vaivaavat ja painavat mieltä pitkälle tulevaisuuteen. Tällöin on varmasti hyvä puhua asioista kuten sanoit, joko parisuhteessa tai ulkopuolisen kanssa. Pitkäaikainen patoutunut mielen pahaolo on yleensä traagisimpien tekojen perimmäinen syy.

Riittämisellä tarkoitin sitä henkilökohtaista katumista, anteeksipyyntöä, itsetutkiskelua ja suhdetta jumalaan (millaisena kukin sen näkee ja kokeekin). Minä koen sen kuitenkin henkilökohtaisena asiana, en minään yhteisöllisenä asiana. Kuten sanoin, tarkoitus ei ole piilotella, mutta miksi pitäsi hakea hyväksyntää menneisyydessä tapahtuneeseen asiaan uudessa parisuhteessa, jonka on jo prosessoinut ja taakseen jättänyt.

Minun mielestä ihmiset piehtaroivat liikaa menneisyydessä voivotellen sitä ja tätä, kun pitäisi katsoa eteenpäin ja tarttua asioihin. Ilman menneisyyden ymmärrystä ei voi rakentaa uutta parempaa tulevaisuutta, mutta "sitä tikulla silmään joka turhaan vanhoja kaivelee."

Monesti miettinyt, miksi toisille se oma kunnia ja imago on niin tärkeää, että uhraavat jopa aidon rakkautensa ulkopuolisen paineen alla? Heille varsinkin on tärkeää tietää etukäteen kaikki menneisyyden asiat, ettei vaan pääse myöhemmin julkisuuteen asioita, jotka voivat tuhota "nimen, uran..."
Mä en ymärrä tässäkään suhteessa ihmisten logiikkaa, heidän silmissä ihmisen tekemä hieno työ ja uurastus saa pilkallisen luonteen ja hyljeksinnän, kun esim. puolison vanhoista taustoista paljastuu iltapäivälehtiä kiinnostavia yksitysikohtia.

Vaikka hyvä parisuhde perustuu avoimuuteen, luotamukseen ja molemminpuoliseen hyväksyntään yhteisistä asioista, jotenkin jokaisella pitäisi olla oikeus pitää omakohtainen "suhde" esimerkiksi jumalaan tai johonkin muuhun vastaavaan sisäiseen "terapeuttiin" ilman, että niitä asioita tarvitsee ilmoitella tai hyväksyttää muualla, jos ei halua näin menetellä.

Jumala suokoon kaikille tyyneyttä hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa mitkä voi ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Lopussa siteeraat kaunista "tyyneysrukouksen" nimellä tunnettua rukousta, mikä on mm. AA-liikkeen keskeisiä aforismeja eli mietelmiä.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kristillisen sielunhoidon ja rukouksen osalta lisäisin runoon seuraavan ajatuksen:

Ja että antautuisin Hänen muuttavaan työhönsä
asioissa joita en itse kykene muuttamaan.

Teininä kuuntelin Nicon versiota Morrisonin ja Doorsin kappaleesta The End. LP:n nimi oli sama, ja pidin kappaleesta enemmän kuin alkuperäisestä, mutta suosikkini oli Marble Index jolta löytyivät sellaiset (tuon aikaisten mieltymysteni mukaan) huippuelämykset kuin Facing in the Wind (4:55), Frozen Warnings (4:02), Evening of Light (5:40). Nuorena Nico (syntymänimeltään Christa Päffgen) esiintyi jossain Fellinin elokuvassa ja vähän vanhempana, kun hänen poikansa oli suurinpiirtein yhtä nuori, opetti pojan käyttämään heroiinia. Ilmeisesti äiti rakasti poikaansa Aria hyvin syvästi ja poika on myöhemmin jutellut äitivainajasta kohtuullisella lämmöllä. Marble Indexiltä löytyvä Ari's Song kestää 3:21. Christa kuoli aivoverenvuotoon, sydänkohtaukseen tai kumpaankin, todennäköisesti edelliseen. Lenkkeillessään Ibizalla heinäkuussa 1988 jolloin poikani oli puolentoista kuukauden ikäinen. Menehtyessään Christa oli lopettanut huumeiden käytön, mutta rankka elämä jättää jälkensä. Mitä tästä opimme? Urheiluharrastukset on syytä aloittaa maltilla ja kehoaan kuunnellen. Peace.

http://www.youtube.com/watch?v=mhFkLMiKtx0

old_profile_49106 kirjoitti:

Lopussa siteeraat kaunista "tyyneysrukouksen" nimellä tunnettua rukousta, mikä on mm. AA-liikkeen keskeisiä aforismeja eli mietelmiä.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kristillisen sielunhoidon ja rukouksen osalta lisäisin runoon seuraavan ajatuksen:

Ja että antautuisin Hänen muuttavaan työhönsä
asioissa joita en itse kykene muuttamaan.

Teininä kuuntelin Nicon versiota Morrisonin ja Doorsin kappaleesta The End. LP:n nimi oli sama, ja pidin kappaleesta enemmän kuin alkuperäisestä, mutta suosikkini oli Marble Index jolta löytyivät sellaiset (tuon aikaisten mieltymysteni mukaan) huippuelämykset kuin Facing in the Wind (4:55), Frozen Warnings (4:02), Evening of Light (5:40). Nuorena Nico (syntymänimeltään Christa Päffgen) esiintyi jossain Fellinin elokuvassa ja vähän vanhempana, kun hänen poikansa oli suurinpiirtein yhtä nuori, opetti pojan käyttämään heroiinia. Ilmeisesti äiti rakasti poikaansa Aria hyvin syvästi ja poika on myöhemmin jutellut äitivainajasta kohtuullisella lämmöllä. Marble Indexiltä löytyvä Ari's Song kestää 3:21. Christa kuoli aivoverenvuotoon, sydänkohtaukseen tai kumpaankin, todennäköisesti edelliseen. Lenkkeillessään Ibizalla heinäkuussa 1988 jolloin poikani oli puolentoista kuukauden ikäinen. Menehtyessään Christa oli lopettanut huumeiden käytön, mutta rankka elämä jättää jälkensä. Mitä tästä opimme? Urheiluharrastukset on syytä aloittaa maltilla ja kehoaan kuunnellen. Peace.

http://www.youtube.com/watch?v=mhFkLMiKtx0

sama henkilö, eri nimmareila, identiteettikriisi?

niin, jos lyhennän karrikoiden kaiken aikaisemman suoltamani;

Teoreettisesti ajatellen, menneisyydessä tapahtuneella virhearvioinnilla (vaikka prostituutio) ei ole paskankaan merkitystä uudessa parisuhteessa, jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan ja näyttävät sen ajatuksina, puheina ja tekoina toisilleen. Se, että tuleeko se menneessä tapahtunut esiin tai ei, ei voi olla oikean rakkauden este, ei edes hidaste.

Nico on mennyt meikäläiseltä ohi, mutta näytti tehneen yhteistyötä mm. Brian Enon kanssa ja Brian taas oli lähes kaikessa mukana aikanaan.

http://www.youtube.com/watch?v=I_o4lFNX1_I

Niin se Nicon kohtalo muistuttaa meitä kaikkia siitä tosiasiasta, että elämä kannattaa elää, ennenkuin se on liian myöhäistä.

25 kirjoitti:

sama henkilö, eri nimmareila, identiteettikriisi?

niin, jos lyhennän karrikoiden kaiken aikaisemman suoltamani;

Teoreettisesti ajatellen, menneisyydessä tapahtuneella virhearvioinnilla (vaikka prostituutio) ei ole paskankaan merkitystä uudessa parisuhteessa, jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan ja näyttävät sen ajatuksina, puheina ja tekoina toisilleen. Se, että tuleeko se menneessä tapahtunut esiin tai ei, ei voi olla oikean rakkauden este, ei edes hidaste.

Nico on mennyt meikäläiseltä ohi, mutta näytti tehneen yhteistyötä mm. Brian Enon kanssa ja Brian taas oli lähes kaikessa mukana aikanaan.

http://www.youtube.com/watch?v=I_o4lFNX1_I

Niin se Nicon kohtalo muistuttaa meitä kaikkia siitä tosiasiasta, että elämä kannattaa elää, ennenkuin se on liian myöhäistä.

Yritän myös lyhentää aikaisemmin suoltamani, karrikoiden asiaa kannanottoksi siihen mitä sanot. Menneisyydessä tapahtuneilla virhearvioinneilla ei ole paskankaan vertaa merkitystä jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan. Tuleeko menneisyydessä tapahtunut ja häpeälliseksi koettu asia esiin tai ei, esimerkiksi mainittu prostituutio, ei sinänsä ole rakkauden este eikä edes hidaste, mutta se on jos ei uskalleta olla rehellisiä ja avoimia.

Mielestäni ei ole niinkään merkitystä mitä ja miten menneisyydessä on tapahtunut vaan että meillä on menneisyytemme, on siellä tapahtunut mitä tahansa. Merkittävä asia saattaa olla esimerkiksi että eräänä kauniina elokuisena iltana auringonlaskua katsellessani ojensin ohikävelevälle tyttöselle tikkarin ja hänen vanhempansa hymyilivät minulle erityisen kauniisti. Jos se on elämäni kauneimpia muistoja todennäköisesti jossain vaiheessa kerron sen toiselle koska rakkaus on jakamista. Samoin on negatiivisten muistojen laita. Mitkä ovat ne asiat jotka elämässäni ovat olleet vaikuttavia ja olennaisia, asiat joiden jälkiä itsessäni kannan...

Painopiste ei ole ASIOISSA jotka tuon päivänvaloon: tämä ja tämä ja tämä. Painopiste on OLEMISESSA. Me olemme ja olemuksessamme sisällämme tapahtumien muistoja. Mitä ratkaisevimmista, identiteettimme ja niin ollen myös nykypäivämme kannalta merkittävemmistä asioista on kyse sitä painavamman arvon ne saavat, vaatien ulostulemista, avautumista. Edelleenkään painopiste ei ole ulkokohtaisissa asioissa vaan olemisessa, siinä mitä olen ja mitä olen suhteessa toiseen. Emme kerro asioita esitelläksemme niitä vaan koska haluamme tuntea toisemme.

Merkittävintä ei siis ole mitä on tapahtunut vaan että ollaan avoimia ja jos ollaan avoimia silloin tapahtuneetkin tietysti tulevat esiin niin tikkareidenojentamiset kuin prostituutiot.

Keskustelun lähtökohdassa oli kyse asioista jotka vaivaavat henkilön mieltä ja joiden tunnustamisen hän kokee tarpeelliseksi mutta kamppailee pelkonsa kanssa. Näin minä asian ymmärsin. Sellaisessa tilanteessa kyse on tärkeästä asiasta koska se painaa henkilön mieltä ja omaatuntoa. Jos suhde perustuu avoimuuteen ja luottamukseen toki tällaiset asiat tuodaan esiin eikä rakkaus siihen kaadu. Ei välttämättä edes hidastu - paitsi hetkellisesti.

Mahdollisen kriisin läpi se vain vahvistuu ja lujittuu.

Brian oli monessa mukana. Itselle parhaiten on jäänyt mieleen Roxy Music ja sitten tietysti ne Musiikkia lentokentille jutskat missä mies oli tietokonejumputuksen edelläkävijöitä, tietysti omaan tyyliinsä, yhdistäen omintakeisen vähän avantgardistisen näkemyksensä kaupalliseen poppiin.

Nico oli mukana lähes kaikessa. Alkaen Velvet Undergroundista. Itse asiassa jo aiemminkin.

Nico-suomennoksiani
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8473507/39992614

Näiden heppujen todellisesta elämästä emme tietysti tiedä mitään. Jos seuraavaksi kirjoittaisinkin runon Brianista ja Nicosta? Jokaisella on tunteet nro X ja Y.

:)

>Niin se Nicon kohtalo muistuttaa meitä kaikkia siitä tosiasiasta, että elämä kannattaa elää, ennenkuin se on liian myöhäistä.<

TÄYSIN samaa mieltä kanssasi.

http://www.youtube.com/watch?v=FjjDmX9Tkss

http://www.youtube.com/watch?v=GgbxLxrr9jI

♥

old_profile_49106 kirjoitti:

Yritän myös lyhentää aikaisemmin suoltamani, karrikoiden asiaa kannanottoksi siihen mitä sanot. Menneisyydessä tapahtuneilla virhearvioinneilla ei ole paskankaan vertaa merkitystä jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan. Tuleeko menneisyydessä tapahtunut ja häpeälliseksi koettu asia esiin tai ei, esimerkiksi mainittu prostituutio, ei sinänsä ole rakkauden este eikä edes hidaste, mutta se on jos ei uskalleta olla rehellisiä ja avoimia.

Mielestäni ei ole niinkään merkitystä mitä ja miten menneisyydessä on tapahtunut vaan että meillä on menneisyytemme, on siellä tapahtunut mitä tahansa. Merkittävä asia saattaa olla esimerkiksi että eräänä kauniina elokuisena iltana auringonlaskua katsellessani ojensin ohikävelevälle tyttöselle tikkarin ja hänen vanhempansa hymyilivät minulle erityisen kauniisti. Jos se on elämäni kauneimpia muistoja todennäköisesti jossain vaiheessa kerron sen toiselle koska rakkaus on jakamista. Samoin on negatiivisten muistojen laita. Mitkä ovat ne asiat jotka elämässäni ovat olleet vaikuttavia ja olennaisia, asiat joiden jälkiä itsessäni kannan...

Painopiste ei ole ASIOISSA jotka tuon päivänvaloon: tämä ja tämä ja tämä. Painopiste on OLEMISESSA. Me olemme ja olemuksessamme sisällämme tapahtumien muistoja. Mitä ratkaisevimmista, identiteettimme ja niin ollen myös nykypäivämme kannalta merkittävemmistä asioista on kyse sitä painavamman arvon ne saavat, vaatien ulostulemista, avautumista. Edelleenkään painopiste ei ole ulkokohtaisissa asioissa vaan olemisessa, siinä mitä olen ja mitä olen suhteessa toiseen. Emme kerro asioita esitelläksemme niitä vaan koska haluamme tuntea toisemme.

Merkittävintä ei siis ole mitä on tapahtunut vaan että ollaan avoimia ja jos ollaan avoimia silloin tapahtuneetkin tietysti tulevat esiin niin tikkareidenojentamiset kuin prostituutiot.

Keskustelun lähtökohdassa oli kyse asioista jotka vaivaavat henkilön mieltä ja joiden tunnustamisen hän kokee tarpeelliseksi mutta kamppailee pelkonsa kanssa. Näin minä asian ymmärsin. Sellaisessa tilanteessa kyse on tärkeästä asiasta koska se painaa henkilön mieltä ja omaatuntoa. Jos suhde perustuu avoimuuteen ja luottamukseen toki tällaiset asiat tuodaan esiin eikä rakkaus siihen kaadu. Ei välttämättä edes hidastu - paitsi hetkellisesti.

Mahdollisen kriisin läpi se vain vahvistuu ja lujittuu.

Brian oli monessa mukana. Itselle parhaiten on jäänyt mieleen Roxy Music ja sitten tietysti ne Musiikkia lentokentille jutskat missä mies oli tietokonejumputuksen edelläkävijöitä, tietysti omaan tyyliinsä, yhdistäen omintakeisen vähän avantgardistisen näkemyksensä kaupalliseen poppiin.

Nico oli mukana lähes kaikessa. Alkaen Velvet Undergroundista. Itse asiassa jo aiemminkin.

Nico-suomennoksiani
http://keskustelu.suomi24.fi/listmessage/8473507/39992614

Näiden heppujen todellisesta elämästä emme tietysti tiedä mitään. Jos seuraavaksi kirjoittaisinkin runon Brianista ja Nicosta? Jokaisella on tunteet nro X ja Y.

:)

>Niin se Nicon kohtalo muistuttaa meitä kaikkia siitä tosiasiasta, että elämä kannattaa elää, ennenkuin se on liian myöhäistä.<

TÄYSIN samaa mieltä kanssasi.

http://www.youtube.com/watch?v=FjjDmX9Tkss

http://www.youtube.com/watch?v=GgbxLxrr9jI

♥

Niin kyseinen henkilön mieltä vaivaa kertoakko vai ei prostituutiostaan, minusta se on yhdentekevää ja turhaa energian tuhlausta, koska jos hänen uusi kumppaninsa ei pidä menneisyyden prostituutio sekoilusta, niin hän jättää kyseisen henkilön kuultuaan asiasta, heti tai myöhemmin, mutta jos hän oikeasti rakastaa tätä, on sekin yhdentekevää milloin kertoo, jos kertoo, oikea rakkaus ei kaadu menneisyyden "ajattelemattomuuksiin". Minä käyttäisin sen enrgian enemminkin vaikka täydellisen päivän suunnitteluun ;)

The velvet undergound ei kolahtanut aikoinaan, mutta siinä soitellut Lou Reed teki hienon biisin.

http://www.youtube.com/watch?v=QYEC4TZsy-Y

25 kirjoitti:

sama henkilö, eri nimmareila, identiteettikriisi?

niin, jos lyhennän karrikoiden kaiken aikaisemman suoltamani;

Teoreettisesti ajatellen, menneisyydessä tapahtuneella virhearvioinnilla (vaikka prostituutio) ei ole paskankaan merkitystä uudessa parisuhteessa, jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan ja näyttävät sen ajatuksina, puheina ja tekoina toisilleen. Se, että tuleeko se menneessä tapahtunut esiin tai ei, ei voi olla oikean rakkauden este, ei edes hidaste.

Nico on mennyt meikäläiseltä ohi, mutta näytti tehneen yhteistyötä mm. Brian Enon kanssa ja Brian taas oli lähes kaikessa mukana aikanaan.

http://www.youtube.com/watch?v=I_o4lFNX1_I

Niin se Nicon kohtalo muistuttaa meitä kaikkia siitä tosiasiasta, että elämä kannattaa elää, ennenkuin se on liian myöhäistä.

"Menneisyydessä tapahtuneilla virhearvioinneilla ei ole paskankaan vertaa merkitystä jos henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan."

Ja toisaalta:
Menneisyydessä tapahtuneilla virhearvioinneilla on äärettömän suuri merkitys kun henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan.

Asian painoarvo ei ole siinä että se on ollut virhearviointi tms.
Painoarvo ja merkitys on siinä että nämä asiat ovat tapahtuneet minun rakkaalleni ja syleillessäni häntä minä syleilen kaikkea mitä hän itsessään kantaa ja sisältää. Asiat ovat äärettömän merkittäviä koska kaikella mitä puhut on merkitys.

Minä rakastan sinua. Rakastan tuntea sinut,
rakastan kuulla äänesi kun kerrot,
avaat sisintäsi. Se on minulle laulua,
ja aivan erityisesti laulua
on sisimpäsi kipeys, ne
häpeällisimmät ja tuskallisimmat asiat, laulua on uskalluksesi avautua,
uskalluksesi tulla lähelle - rakastettavaksi.
Kasvot kasvojasi vasten minä tunnen elämän laulun.

Lause
"Menneisyydessä tapahtuneilla virhearvioinneilla on äärettömän suuri merkitys kun henkilöt oikeasti rakastavat toisiaan"
saattaa olla ymmärrettävämpi muodossa:

Kaikella mitä kerrot on arvo koska sinä kerrot sen, rakkaani.

25 kirjoitti:

Niin kyseinen henkilön mieltä vaivaa kertoakko vai ei prostituutiostaan, minusta se on yhdentekevää ja turhaa energian tuhlausta, koska jos hänen uusi kumppaninsa ei pidä menneisyyden prostituutio sekoilusta, niin hän jättää kyseisen henkilön kuultuaan asiasta, heti tai myöhemmin, mutta jos hän oikeasti rakastaa tätä, on sekin yhdentekevää milloin kertoo, jos kertoo, oikea rakkaus ei kaadu menneisyyden "ajattelemattomuuksiin". Minä käyttäisin sen enrgian enemminkin vaikka täydellisen päivän suunnitteluun ;)

The velvet undergound ei kolahtanut aikoinaan, mutta siinä soitellut Lou Reed teki hienon biisin.

http://www.youtube.com/watch?v=QYEC4TZsy-Y

tässä täytyy nyt ottaa huomioon sekin että me ihmiset olemme joskus tai joissain asioissa kovin erilaisia ja tapamme rakastaa sisältää näemmä hyvinkin erilaisia mieltymyksiä ja odotuksia. Käsityksemme täydellisyydestä (tai edes huippuhetkistä, sellaisina kuin niitä on mahdollista saavuttaa) voivat ratkaisevalla tavalla erota toisistaan.

Minulle jakaminen ei ole yhdentekevää. En suostu rakastamaan vain toisen fyysillistä ruumista. Jos rakastan haluan myös tuntea hänet jota rakastan ja kun olen hänen lähellään haluan olla läsnä, kätkeytymättä, kokonaisvaltaisesti hyväksyen ja - toivottavasti myös hyväksyttynä. Minulle täydellinen päivä ei ole miellyttävältä tuntuvia ja mukavia juttuja, täydellinen päivä on kohdata maailma Luojani ja Vapahtajani kanssa, sellaisena kuin maailma kaikkine raadollisuuksineenkin on. Tässä todellisessa maailmassa. Minulle se edustaa rakkautta.

Reed laulaa:

"You made me forget myself.
I thought I was someone else,
Someone good."

Lou Reedin sarkasmia?

Minulle tuo merkitsisi epäonnistunutta päivää. En halua että rakkaani tuntee lähelläni olevansa kuin joku toinen, joku parempi kuin on, että hän joutuu ikäänkuin unohtamaan todellisen olemuksensa voidakseen kokea olevansa jotain erinomaista, kaunista, hyvää ja riittävää. Nyt olemme ongelman ytimessä. Jos jakaminen ja avoimuus puuttuu lopputulos on todellakin tuo. Kun ihmisen sisällä on epävarmuus, tiedostettu tai tiedostamaton epätietoisuus hyväksyisikö toinen minut jos tietäisi minusta kaiken, silloin parhaimmat hetket on niitä missä kokee "olen niin kuin joku toinen, hän joka on hyväksytty, hän joka on rakastettu". Mielestäni silloin on epäonnistuttu jossain ratkaisevassa.

Haluaisin hänen tuntevan että hän on riittävä ja hyväksytty sellaisena kuin on:
"juuri minä olen rakastettu ja hyväksytty".

You make me feel myself.
I am grateful that I am what I am.
Someone good.

Voi olla että ylitulkitsen. Että ylireagoin. Että kärjistän. Kyse on minulle henkilökohtaisesti niin olennaisista asioista että en välitä vaikka vähän kärjistäisinkin, haluan että pointti tulee mahdollisimman selvästi näkyviin. Yritän kyllä ymmärtää että on erilaisia ja toisistaan poikkeavia ajattelutapoja mitä rakkaus on ja kuinka se toteutuu, mutta mielestäni kaikkeen rakkauteen kuuluu totuudellisuus, mistä oli jo puhettakin, siksi se ei ole elämää epärealismissa eikä missään todellisuuspakoisissa tunnetiloissa että kun koen olevani kuin joku muu voin tuntea olevani hyväksytty, ei, se on ja sen täytyy olla tässä ja nyt ollakseen totta. Vajavaisina ihmisinä jotka jakavat elämäänsä toisensa kanssa ja voivat sellaisina, raadollisuudessaankin, kokea olevansa hyväksyttyjä ja riittäviä, kyllin hyviä toisilleen.

old_profile_49106 kirjoitti:

tässä täytyy nyt ottaa huomioon sekin että me ihmiset olemme joskus tai joissain asioissa kovin erilaisia ja tapamme rakastaa sisältää näemmä hyvinkin erilaisia mieltymyksiä ja odotuksia. Käsityksemme täydellisyydestä (tai edes huippuhetkistä, sellaisina kuin niitä on mahdollista saavuttaa) voivat ratkaisevalla tavalla erota toisistaan.

Minulle jakaminen ei ole yhdentekevää. En suostu rakastamaan vain toisen fyysillistä ruumista. Jos rakastan haluan myös tuntea hänet jota rakastan ja kun olen hänen lähellään haluan olla läsnä, kätkeytymättä, kokonaisvaltaisesti hyväksyen ja - toivottavasti myös hyväksyttynä. Minulle täydellinen päivä ei ole miellyttävältä tuntuvia ja mukavia juttuja, täydellinen päivä on kohdata maailma Luojani ja Vapahtajani kanssa, sellaisena kuin maailma kaikkine raadollisuuksineenkin on. Tässä todellisessa maailmassa. Minulle se edustaa rakkautta.

Reed laulaa:

"You made me forget myself.
I thought I was someone else,
Someone good."

Lou Reedin sarkasmia?

Minulle tuo merkitsisi epäonnistunutta päivää. En halua että rakkaani tuntee lähelläni olevansa kuin joku toinen, joku parempi kuin on, että hän joutuu ikäänkuin unohtamaan todellisen olemuksensa voidakseen kokea olevansa jotain erinomaista, kaunista, hyvää ja riittävää. Nyt olemme ongelman ytimessä. Jos jakaminen ja avoimuus puuttuu lopputulos on todellakin tuo. Kun ihmisen sisällä on epävarmuus, tiedostettu tai tiedostamaton epätietoisuus hyväksyisikö toinen minut jos tietäisi minusta kaiken, silloin parhaimmat hetket on niitä missä kokee "olen niin kuin joku toinen, hän joka on hyväksytty, hän joka on rakastettu". Mielestäni silloin on epäonnistuttu jossain ratkaisevassa.

Haluaisin hänen tuntevan että hän on riittävä ja hyväksytty sellaisena kuin on:
"juuri minä olen rakastettu ja hyväksytty".

You make me feel myself.
I am grateful that I am what I am.
Someone good.

Voi olla että ylitulkitsen. Että ylireagoin. Että kärjistän. Kyse on minulle henkilökohtaisesti niin olennaisista asioista että en välitä vaikka vähän kärjistäisinkin, haluan että pointti tulee mahdollisimman selvästi näkyviin. Yritän kyllä ymmärtää että on erilaisia ja toisistaan poikkeavia ajattelutapoja mitä rakkaus on ja kuinka se toteutuu, mutta mielestäni kaikkeen rakkauteen kuuluu totuudellisuus, mistä oli jo puhettakin, siksi se ei ole elämää epärealismissa eikä missään todellisuuspakoisissa tunnetiloissa että kun koen olevani kuin joku muu voin tuntea olevani hyväksytty, ei, se on ja sen täytyy olla tässä ja nyt ollakseen totta. Vajavaisina ihmisinä jotka jakavat elämäänsä toisensa kanssa ja voivat sellaisina, raadollisuudessaankin, kokea olevansa hyväksyttyjä ja riittäviä, kyllin hyviä toisilleen.

Minusta ajattelun lähtökohta oli RAKKAUS, toisen huomioiminen kaikin muodoin. Minusta teeskentely yleensäkään, saati esittää jotain muuta mitä on, ei kuulu rakkauteen. Sen enmpää kuin, että rakkaus olisi vain fyysistä, jos joku mieltyy vain seksiin, minusta se on lähempnä addiktiota siinä missä, tupakka, alkoholi ja huumeet.

Rakkaus on kokonaisvaltainen paketti, jota jokainen yrittää omien rajallisien kykyjensä mukaan toteuttaa niin hyvin kuin pystyy. Mua jotenkin häiritsee tuo korostuva hyväksymis mentaliteetti. Jokainen joka on sinut itsensä kanssa ja osaa rakastaa, kelpaa kyllä ilman mitää korostettavia "hyväksymispaketteja". Toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on minulle itsestään selvyys parisuhteessa, jos sitä haluat jotenkin hyväksyttää niin näytä se välittämisenä jokaisena arkena ja pyhänä. Hyvässä suhteessa kyllä huomaa, mikä toista ärsyttää tai ilahduttaa, silloin on luovitava niin, että ei turhaan korosta ristiriitaa ja aiheuta riitaa. Tässä varsinkin puhuminen on hieno keino kertoa asioiden oikea laita ja vähentää kitkan syntymistä. Hyvä parisuhde sisältää myös riitelyä ja ilmanpuhdistusta, mutta asiat on aina sovittava ja elämä jatkuu. Hyvä riita kyllä tekee varmasti selväksi, mitä toinen ei helposti niele ja hyväksy. Minun mielestäni hyvä parisuhde sisältää oman vapauden lisäksi paljon kompromisseja, eikä se niin vaikeaa ole, jos haluaa. Ihmisen halusta, tahdosta moni asia on loppujen lopuksi kiinni.

Rakkaus jokapäiväisessä elämässä on tekoja, puheita ja ajatuksia toiselle ja toisen eteen, niitä vastapuoli haluaa kuulla ja nähdä, ei selityksiä ja tyhjiä korulauseita.

Niin Perfect Day on Lou Reedin kirjoittama laulu, yksi versio sen sanoituksesta on pidetty viittauksena Reedin omiin ongelmiin hänen seksuaalisuutensa, huumeiden käyttönsä ja egonsa kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=LZqupv4WDYw&feature=related

Walk on the wild side voi joskus olla liikaa, kenelle vain ;)

25 kirjoitti:

Minusta ajattelun lähtökohta oli RAKKAUS, toisen huomioiminen kaikin muodoin. Minusta teeskentely yleensäkään, saati esittää jotain muuta mitä on, ei kuulu rakkauteen. Sen enmpää kuin, että rakkaus olisi vain fyysistä, jos joku mieltyy vain seksiin, minusta se on lähempnä addiktiota siinä missä, tupakka, alkoholi ja huumeet.

Rakkaus on kokonaisvaltainen paketti, jota jokainen yrittää omien rajallisien kykyjensä mukaan toteuttaa niin hyvin kuin pystyy. Mua jotenkin häiritsee tuo korostuva hyväksymis mentaliteetti. Jokainen joka on sinut itsensä kanssa ja osaa rakastaa, kelpaa kyllä ilman mitää korostettavia "hyväksymispaketteja". Toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on minulle itsestään selvyys parisuhteessa, jos sitä haluat jotenkin hyväksyttää niin näytä se välittämisenä jokaisena arkena ja pyhänä. Hyvässä suhteessa kyllä huomaa, mikä toista ärsyttää tai ilahduttaa, silloin on luovitava niin, että ei turhaan korosta ristiriitaa ja aiheuta riitaa. Tässä varsinkin puhuminen on hieno keino kertoa asioiden oikea laita ja vähentää kitkan syntymistä. Hyvä parisuhde sisältää myös riitelyä ja ilmanpuhdistusta, mutta asiat on aina sovittava ja elämä jatkuu. Hyvä riita kyllä tekee varmasti selväksi, mitä toinen ei helposti niele ja hyväksy. Minun mielestäni hyvä parisuhde sisältää oman vapauden lisäksi paljon kompromisseja, eikä se niin vaikeaa ole, jos haluaa. Ihmisen halusta, tahdosta moni asia on loppujen lopuksi kiinni.

Rakkaus jokapäiväisessä elämässä on tekoja, puheita ja ajatuksia toiselle ja toisen eteen, niitä vastapuoli haluaa kuulla ja nähdä, ei selityksiä ja tyhjiä korulauseita.

Niin Perfect Day on Lou Reedin kirjoittama laulu, yksi versio sen sanoituksesta on pidetty viittauksena Reedin omiin ongelmiin hänen seksuaalisuutensa, huumeiden käyttönsä ja egonsa kanssa.

http://www.youtube.com/watch?v=LZqupv4WDYw&feature=related

Walk on the wild side voi joskus olla liikaa, kenelle vain ;)

Sopisi mihin tahansa tiivistettyyn parisuhdeoppaaseen ja naulattavaksi "teeseinä" oviin ja seinille. Itsestäänselvää mutta ei kuitenkaan niin itsestäänselvää käytännössä.

Mitä sanot hyväksymisestä on ok. Laittaa miettimään millä tavalla olen asiaa tässä korostanut. Ihan terveellinen näpäytys minulle. Mutta jankkaan vieläkin. Luulen nimittäin että sana herättää meissä erilaisia mielikuvia. En tarkoita mitään korostettavia hyväksymispaketteja. Tarkoitan just sitä toisen hyväksymistä parisuhteessa sellaisena kuin on. Se ei kuitenkaan aina pelaa.

Rakkaus toteutuu arkipäivässä ja siihen kuuluu paljon pientä huomioimista ja kompromisseja. Kyllä. Mutta on myös ne kahdenkeskiset hetket missä sydämet avautuu toisilleen. Silloin on hienoa jos ja kun saa jakaa kaikkeista syvimmät ja arimmat tunnot toisen kanssa...

>Toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on minulle itsestään selvyys parisuhteessa... Etc.<
Hyvää tekstiä kertakaikkiaan. Yes.

Jos toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on itsestäänselvää parisuhteessa niin sitten on itsestäänselvää että hyväksytään kaikki prostituutiot, murhat, lasten hyväksikäytöt ja mitä tahansa voi tulla esille ihmisen menneisyydestä. No, tietenkään NIITÄ ASIOITA ei voi hyväksyä. Mutta hyväksytään toinen ihminen ehdoitta sen menneisyyden kanssa mikä hänellä on. Juu, tietysti on itsestäänselvää että parisuhteessa on tällainen hyväksyntä. Vai onko? Ei ole itsestäänselvää. Se testataan tilanteissa kun nämä tulee esiin. Jonkun mielestä ei tarvitse kertoa jos vaikka on joskus käyttänyt alaikäistä hyväkseen. Sehän on menneisyyttä. On lusittu ja terapiat käyty ja ei ole enää ollut ongelmia asiassa. Tai peliriippuvuus. Tai sitä tai tätä. Tai niinkin lapsellisia asioita kuin pelkoja eli fobioita ahtaanpaikankammosta lähtien, voi jollekin olla suuria asioita ja häpeän aiheita. Ei tietysti niistä tarvitse kertoa ja jotkut jutut voi oikeasti olla liian vaikeita sulattaa. Väitän kuitenkin että henkilö joka on nämä menneisyyden pimeät kohdat (ja ehkä nykyisetkin taistelut ja kiusaukset) kertonut kumppanilleen ja kokee hänen tukensa niissä asioissa, niin hän syvemmällä tasolla ja vapautuneemmin kokee olevansa koko ihmisenä hyväksytty kuin se, joka joutuu näitä piilottelemaan ja ne vaivaa eikä uskalla niistä puhua. Kyse ei ole mistään "hyväksymispaketeista" vaan ihan psykologiaankin kuuluvasta ilmiöstä. Ihmisellä on kaipaus saada ja antaa rakkautta pelkäämättä torjutuksi tulemista. Jos on salattuja vaikeita asioita niin todennäköisesti se torjutuksi tulemisen peikko on aina olemassa, varsinkin jos itsetunto ja minäkuva on niiden asioiden tähden haavoitettu ja alitajuinen syyllisyys vuosienkin jälkeen vaivaa. Jos suhde on avoin eikä tarvitse pelätä hylkäämistä peikko ainakin pienenee.

Harvoin tuollaisia ääritilanteita kuten murha tai raiskaus tai pedofilia tulee eteen mutta nekin on joillekin todellisuutta. Tai että on itse joutunut hyväksikäytetyksi. Se on monelle kipeä asia mistä haluaisi puhua ja sen myötä toinen ehkä ymmärtäisi joitain piirteitä ja reaktioita. Mutta kun ei uskalla eikä kehtaa puhua vaikka haluaisi. Jos suhteessa on syvällistä jakamista varmaan tulee hetki että tämänkin asian uskaltaa ottaa esiin ja itkeä ulos.

Olemme ihmisinä erilaisia. Kaipaamme suhteelta erilaisia asioita. Minä kaipaan ennen kaikkea jakamista, mutta en jonain ihmeellisinä paljastuksina tai menneisyyden kauhuissa rypemisenä, siitä ei ole kysymys, vaan kiinnostuksena toista kohtaan ja hänen elämää kohtaan, mihin olennaisesti kuuluu ne kuviot mitä toinen sisimmässään kantaa, mitkä hänen elämässä ja mittakaavassa on ollut ääritilanteitakin. Jakamisesta syntyy syvä luottamus ja läheisyys perustaksi mistä kaikkien arkisten pikkujuttujen ja ristiriitojenkin keskellä kumpuaa ilo kun on tietoisuus että suhde on lujalla pohjalla ja että ei voi tulla eteen sellaista asiaa mistä emme pystyisi puhumaan.

>Rakkaus jokapäiväisessä elämässä on tekoja, puheita ja ajatuksia toiselle ja toisen eteen, niitä vastapuoli haluaa kuulla ja nähdä, ei selityksiä ja tyhjiä korulauseita.<
Näin on. Täysin samaa mieltä. Mutta todellinen kohtaaminen ja sydänten avautuminen toisilleen eli se jakaminen mistä olen puhunut ei olekaan mitään selittelyä ja korulauseita.

Kuuntelin VU:ta ja Nicoa ja Reediä muun muassa, tuota Walk On The Wild Side -biisiäkin tuli veivattua levysoittimella, siihen aikaan... kun itse käytin *piip*. Enää ei jaksa. Ei käyttää eikä kuunnella. Puolittain huumorimielellä tai keskustelujen aiheiden kontekstiin liittyvinä peilaavina linkkeinä joskus.

Elämä on niin villiä, enimmäkseen positiivisella tavalla, seikkailua, että en tarvitse enkä kaipaa siihen ylimääräisiä stimulantteja, niin sanoakseni. Jos haluaa elää rakkaudessa ja anteeksiantamuksessa siinä on ihan tarpeeksi haastetta. Käsitys mikä minulla on totuudellisesta elämästä (yhteydessä Luojaan ja Hänestä kumpuavana haluna elää sopusoinnussa) sulkee pois päihteet.
SHALOM ja hyvää yötä. Oli kiva keskustella.

old_profile_49106 kirjoitti:

Sopisi mihin tahansa tiivistettyyn parisuhdeoppaaseen ja naulattavaksi "teeseinä" oviin ja seinille. Itsestäänselvää mutta ei kuitenkaan niin itsestäänselvää käytännössä.

Mitä sanot hyväksymisestä on ok. Laittaa miettimään millä tavalla olen asiaa tässä korostanut. Ihan terveellinen näpäytys minulle. Mutta jankkaan vieläkin. Luulen nimittäin että sana herättää meissä erilaisia mielikuvia. En tarkoita mitään korostettavia hyväksymispaketteja. Tarkoitan just sitä toisen hyväksymistä parisuhteessa sellaisena kuin on. Se ei kuitenkaan aina pelaa.

Rakkaus toteutuu arkipäivässä ja siihen kuuluu paljon pientä huomioimista ja kompromisseja. Kyllä. Mutta on myös ne kahdenkeskiset hetket missä sydämet avautuu toisilleen. Silloin on hienoa jos ja kun saa jakaa kaikkeista syvimmät ja arimmat tunnot toisen kanssa...

>Toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on minulle itsestään selvyys parisuhteessa... Etc.<
Hyvää tekstiä kertakaikkiaan. Yes.

Jos toisen hyväksyminen erilaisuuksineen on itsestäänselvää parisuhteessa niin sitten on itsestäänselvää että hyväksytään kaikki prostituutiot, murhat, lasten hyväksikäytöt ja mitä tahansa voi tulla esille ihmisen menneisyydestä. No, tietenkään NIITÄ ASIOITA ei voi hyväksyä. Mutta hyväksytään toinen ihminen ehdoitta sen menneisyyden kanssa mikä hänellä on. Juu, tietysti on itsestäänselvää että parisuhteessa on tällainen hyväksyntä. Vai onko? Ei ole itsestäänselvää. Se testataan tilanteissa kun nämä tulee esiin. Jonkun mielestä ei tarvitse kertoa jos vaikka on joskus käyttänyt alaikäistä hyväkseen. Sehän on menneisyyttä. On lusittu ja terapiat käyty ja ei ole enää ollut ongelmia asiassa. Tai peliriippuvuus. Tai sitä tai tätä. Tai niinkin lapsellisia asioita kuin pelkoja eli fobioita ahtaanpaikankammosta lähtien, voi jollekin olla suuria asioita ja häpeän aiheita. Ei tietysti niistä tarvitse kertoa ja jotkut jutut voi oikeasti olla liian vaikeita sulattaa. Väitän kuitenkin että henkilö joka on nämä menneisyyden pimeät kohdat (ja ehkä nykyisetkin taistelut ja kiusaukset) kertonut kumppanilleen ja kokee hänen tukensa niissä asioissa, niin hän syvemmällä tasolla ja vapautuneemmin kokee olevansa koko ihmisenä hyväksytty kuin se, joka joutuu näitä piilottelemaan ja ne vaivaa eikä uskalla niistä puhua. Kyse ei ole mistään "hyväksymispaketeista" vaan ihan psykologiaankin kuuluvasta ilmiöstä. Ihmisellä on kaipaus saada ja antaa rakkautta pelkäämättä torjutuksi tulemista. Jos on salattuja vaikeita asioita niin todennäköisesti se torjutuksi tulemisen peikko on aina olemassa, varsinkin jos itsetunto ja minäkuva on niiden asioiden tähden haavoitettu ja alitajuinen syyllisyys vuosienkin jälkeen vaivaa. Jos suhde on avoin eikä tarvitse pelätä hylkäämistä peikko ainakin pienenee.

Harvoin tuollaisia ääritilanteita kuten murha tai raiskaus tai pedofilia tulee eteen mutta nekin on joillekin todellisuutta. Tai että on itse joutunut hyväksikäytetyksi. Se on monelle kipeä asia mistä haluaisi puhua ja sen myötä toinen ehkä ymmärtäisi joitain piirteitä ja reaktioita. Mutta kun ei uskalla eikä kehtaa puhua vaikka haluaisi. Jos suhteessa on syvällistä jakamista varmaan tulee hetki että tämänkin asian uskaltaa ottaa esiin ja itkeä ulos.

Olemme ihmisinä erilaisia. Kaipaamme suhteelta erilaisia asioita. Minä kaipaan ennen kaikkea jakamista, mutta en jonain ihmeellisinä paljastuksina tai menneisyyden kauhuissa rypemisenä, siitä ei ole kysymys, vaan kiinnostuksena toista kohtaan ja hänen elämää kohtaan, mihin olennaisesti kuuluu ne kuviot mitä toinen sisimmässään kantaa, mitkä hänen elämässä ja mittakaavassa on ollut ääritilanteitakin. Jakamisesta syntyy syvä luottamus ja läheisyys perustaksi mistä kaikkien arkisten pikkujuttujen ja ristiriitojenkin keskellä kumpuaa ilo kun on tietoisuus että suhde on lujalla pohjalla ja että ei voi tulla eteen sellaista asiaa mistä emme pystyisi puhumaan.

>Rakkaus jokapäiväisessä elämässä on tekoja, puheita ja ajatuksia toiselle ja toisen eteen, niitä vastapuoli haluaa kuulla ja nähdä, ei selityksiä ja tyhjiä korulauseita.<
Näin on. Täysin samaa mieltä. Mutta todellinen kohtaaminen ja sydänten avautuminen toisilleen eli se jakaminen mistä olen puhunut ei olekaan mitään selittelyä ja korulauseita.

Kuuntelin VU:ta ja Nicoa ja Reediä muun muassa, tuota Walk On The Wild Side -biisiäkin tuli veivattua levysoittimella, siihen aikaan... kun itse käytin *piip*. Enää ei jaksa. Ei käyttää eikä kuunnella. Puolittain huumorimielellä tai keskustelujen aiheiden kontekstiin liittyvinä peilaavina linkkeinä joskus.

Elämä on niin villiä, enimmäkseen positiivisella tavalla, seikkailua, että en tarvitse enkä kaipaa siihen ylimääräisiä stimulantteja, niin sanoakseni. Jos haluaa elää rakkaudessa ja anteeksiantamuksessa siinä on ihan tarpeeksi haastetta. Käsitys mikä minulla on totuudellisesta elämästä (yhteydessä Luojaan ja Hänestä kumpuavana haluna elää sopusoinnussa) sulkee pois päihteet.
SHALOM ja hyvää yötä. Oli kiva keskustella.

Hyvää iltapäivää, we have a dream ;)

Erilaisuudesta, itsetunnosta, luttamuksesta ja se unelma.

Minä en hyväksy pedofiliaa enkä raiskauksia missään olosuhteissa.

Erilaisuus ei koskaan oikeuta nöyryytyksiä, väkivaltaa ja toisen oikeuksien polkemista, ei koskaan!

Se, miten ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, vaikuttaa elämän laatuun yleensä ja on edellytyksenä myös tyydyttävän parisuhteen luomiselle ja säilyttämiselle

Mitä terveempi itsearvostus ihmisellä on, sitä kykenevämpi hän on rakastamaan muita ja kokemaan tyydyttävän parisuhteen. Ihminen, jolla on terve itsetunto, on tasapainossa itsensä kanssa. Hän tietää mitä tahtoo ja tuntee, vastaa sanoistaan, lupauksistaan ja teoistaan. Hän pystyy antamaan arvoa omille päätöksilleen ja puolustamaan niitä, eikä hän vaadi jatkuvasti suojelua, huolenpitoa ja rakkautta. Itsetunnoltaan terve ihminen tuntee omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja pystyy hyväksymään ne. Hän tiedostaa puutteet osana omaa persoonallisuuttaan, eikä peittele, pyydä anteeksi tai salaile niitä. Parisuhdetta ei varjosta pelko "paljastetuksi" joutumisesta, kun kumppanit tiedostavat, että kukaan ei ole virheetön. Itsearvostus auttaa ihmistä näkemään oman osuutensa ja vastuunsa suhteessa, jossa hän elää.

Rakkautta on se ilmapiiri, jossa kumpikin osapuoli saa tulla omaksi itsekseen, olla haavoittuvan rehellinen ja avoin ilman pelkoa, että toinen käyttää sitä hyväkseen. Tämän vuoksi monet lyhyet ihmissuhteet eivät voi tarjota sellaista läheisyyttä ja turvallisuutta, jonka vain vuosien sitoutuminen tuo tullessaan.


Ihmisen, joka kykenee erillisyyteen ja elämään omien ominaisuuksiensa kanssa, on helpompi rakastaa toista asettamatta hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Täydellisyyttä ei vaadita itseltä eikä toiselta. Oman yksilöllisyyden ja itsensä hyväksyminen ilmenee rakkaussuhteessa kykynä kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä toisen erilaisuus. Kumppania ei tarvitse muokata tai valvoa, vaan hänelle voi antaa mahdollisuuden toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihmisen täytyy rakastaa itseään sellaisena kuin on, niin hän voi rakastaa toistakin käyttämättä häntä hyväkseen.

Unelma by Esa Saarinen

"Rakastetuksi tulemisen unelma

Unelma, että toinen katsoisi silmissään lempeyttä

Armo voisi välittyä arkipäivään

Toivo, unelma olennolle, joka toivo on, että hänet kohdattaisiin inhimillisesti,

että koneiston keskellä olisi hänen mentävä aukko.

Se on unelma, josta jumala voisi tehdä täyttä totta,

mutta jos jumala ei ole, toinen ihminenkin riittää kotiovella,

torilla, lääkärin vastaanotolla, työpaikalla...

Unelma toteutuu, ehkä samantien" ;)

25 kirjoitti:

Hyvää iltapäivää, we have a dream ;)

Erilaisuudesta, itsetunnosta, luttamuksesta ja se unelma.

Minä en hyväksy pedofiliaa enkä raiskauksia missään olosuhteissa.

Erilaisuus ei koskaan oikeuta nöyryytyksiä, väkivaltaa ja toisen oikeuksien polkemista, ei koskaan!

Se, miten ihminen tulee toimeen itsensä kanssa, vaikuttaa elämän laatuun yleensä ja on edellytyksenä myös tyydyttävän parisuhteen luomiselle ja säilyttämiselle

Mitä terveempi itsearvostus ihmisellä on, sitä kykenevämpi hän on rakastamaan muita ja kokemaan tyydyttävän parisuhteen. Ihminen, jolla on terve itsetunto, on tasapainossa itsensä kanssa. Hän tietää mitä tahtoo ja tuntee, vastaa sanoistaan, lupauksistaan ja teoistaan. Hän pystyy antamaan arvoa omille päätöksilleen ja puolustamaan niitä, eikä hän vaadi jatkuvasti suojelua, huolenpitoa ja rakkautta. Itsetunnoltaan terve ihminen tuntee omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja pystyy hyväksymään ne. Hän tiedostaa puutteet osana omaa persoonallisuuttaan, eikä peittele, pyydä anteeksi tai salaile niitä. Parisuhdetta ei varjosta pelko "paljastetuksi" joutumisesta, kun kumppanit tiedostavat, että kukaan ei ole virheetön. Itsearvostus auttaa ihmistä näkemään oman osuutensa ja vastuunsa suhteessa, jossa hän elää.

Rakkautta on se ilmapiiri, jossa kumpikin osapuoli saa tulla omaksi itsekseen, olla haavoittuvan rehellinen ja avoin ilman pelkoa, että toinen käyttää sitä hyväkseen. Tämän vuoksi monet lyhyet ihmissuhteet eivät voi tarjota sellaista läheisyyttä ja turvallisuutta, jonka vain vuosien sitoutuminen tuo tullessaan.


Ihmisen, joka kykenee erillisyyteen ja elämään omien ominaisuuksiensa kanssa, on helpompi rakastaa toista asettamatta hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Täydellisyyttä ei vaadita itseltä eikä toiselta. Oman yksilöllisyyden ja itsensä hyväksyminen ilmenee rakkaussuhteessa kykynä kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä toisen erilaisuus. Kumppania ei tarvitse muokata tai valvoa, vaan hänelle voi antaa mahdollisuuden toimia parhaaksi katsomallaan tavalla. Ihmisen täytyy rakastaa itseään sellaisena kuin on, niin hän voi rakastaa toistakin käyttämättä häntä hyväkseen.

Unelma by Esa Saarinen

"Rakastetuksi tulemisen unelma

Unelma, että toinen katsoisi silmissään lempeyttä

Armo voisi välittyä arkipäivään

Toivo, unelma olennolle, joka toivo on, että hänet kohdattaisiin inhimillisesti,

että koneiston keskellä olisi hänen mentävä aukko.

Se on unelma, josta jumala voisi tehdä täyttä totta,

mutta jos jumala ei ole, toinen ihminenkin riittää kotiovella,

torilla, lääkärin vastaanotolla, työpaikalla...

Unelma toteutuu, ehkä samantien" ;)

Rikoksia ei kuulu hyväksyä ja olen samaa mieltä että erilaisuus ei oikeuta nöyryytyksiin, väkivaltaan ja toisen polkemiseen. On eri asia hyväksyä ihminen kuin teot. Itsekin sanoit että hyväksyisit kumppanisi ehdoitta vaikka olisi tehnyt lapsenraiskauksia tai mitä tahansa, vai ymmärsinkö väärin? Kärjistänkö tolkuttomiin mittasuhteisiin?

Esimerkeissä on kyse harvinaisista ääritilanteista mutta joillekin ne on konkreettista todellisuutta. On ihmisiä jotka on syyllistyneet tuollaisiin ja ovat ihmisinä yhtä rakkaita ja arvokkaita kuin minä tai sinä. Niin kuin Hitler ja Stalin ja Pekka Vennamo ja Ossi Ahlapuro ja Matti Meikäläinen ja Nykänen ja Roi Vataja.

Jossain kohtaa kysymys kuului eikö anteeksiantamus koskekaan kaikkia? Koskee. Jos ei koske Hitleriä sitten ei minuakaan. Se koskee kaikkia tai ei ketään. Ainoastaan todellisiin rikoksiin tarvitaan todellista armoa. Olankohautuksella ohitettavat jutut ei tarvitse anteeksiantamusta. Anteeksiantamus on jotain mihin sisältyy kipua ja kipu osoittaa että asia on todellinen myös hänelle joka antaa anteeksi, ei ainoastaan hänelle jolle annetaan.

>Mitä terveempi itsearvostus ihmisellä on, sitä kykenevämpi hän on rakastamaan muita ja kokemaan tyydyttävän parisuhteen. Ihminen, jolla on terve itsetunto, on tasapainossa itsensä kanssa...<

Entä ne joilla ei ole terve itsetunto. Pitäisikö heidän hoitaa itsensä kuntoon ennen kuin ryhtyvät parisuhteeseen? En usko että tarkoitat sitä. Yleensä emme vaadi kumppanilta tervettä itsetuntoa seurustelusuhteen edellytyksenä. Kaikkihan me olemme monin tavoin rikki... Avoin ja hedelmällinen suhde tarjoaa mahdollisuuden eheytyä myös itsetunnoltaan mutta eheytymistä ei voi tapahtua jos tunnetason viesti on:
"En kestä rikkinäisyyttäsi, pidä se piilossa, älä anna sen ilmetä - hyväksyn sinut vasta kun itsetuntosi on kyllin terve."

>Hän pystyy antamaan arvoa omille päätöksilleen ja puolustamaan niitä, eikä hän vaadi jatkuvasti suojelua, huolenpitoa ja rakkautta... Parisuhdetta ei varjosta pelko "paljastetuksi" joutumisesta, kun kumppanit tiedostavat, että kukaan ei ole virheetön.<

Varmasti on juuri näin. Jakaminen ja avoimuus mitä ainakin minä odotan ja mikä käsittääkseni on olennainen tekijä syvällisessä kohtaamisessa ei ole suojelun ym. vaatimusta. Minulle hyväksyntä ei tarkoita asioiden tuomista hyväksyttäväksi kerjäten myötätuntoista reaktiota milloin minkäkin asian yli että tässä on tämä ja tämä mitäs siihen sanot, sitten kumileimasimella päälle: hyväksytty. Hyväksyntä on mentaali tila, se on sielujen kumppanuutta missä ei ole pelkoa, ei kätkeytymisen tarvetta. Silloin uskaltaa ja voi ne kipeätkin asiat tuoda esiin (jos ja kun niitä on) pelkäämättä joutuvansa torjutuksi. Se ei ole kerjäämistä eikä jotakin "hyväksyttämistä" vaan elämää kumppanuudessa. Suhteeseen kuuluu jakaminen. On sitten yksilöistä kiinni millä tavalla ja mihin saakka.

Mikä on asenteeni, painotukseni kun julistan esimerkiksi etten hyväksy pedofiliaa. Onko asenteeni sellainen että kumppani huomaa tietyn jyrkkyyden, suvaitsemattomuuden, senkaltaisen ihmisten arvioimisen ja tuomitsemisen että se on hänelle signaali: täytyy olla varovainen mitä itsestäni kerron ettei tule tiukkoja arvioita päin naamaa minullekin.

Korostan että on eri asia suvaita ihminen kuin hänen tekonsa. Jonkun mielestä olen suvaitsematon kun homoseksuaalisuus on mielestäni vääristymä ja luonnottomuus. Mielestäni suvaitsevaisuutta ei voi mitata näin. Parempi mittari on asenteemme lähimmäisiin ja nimenomaan niihin joiden kanssa olemme eri mieltä asioissa. Torjunko ihmisen olemalla hyökkäävä ja halveksiva. Jos meillä on rakkautta niin pystymme hyväksymään jopa pedofiilin lähellemme ja kohtelemaan ihmisarvoisesti ja olemaan hänestä kiinnostuneita. Sellainen asenne antaa toiselle mahdollisuuden ja tilan purkaa elämäänsä ja asioitaan. Tämä on suvaitsevaisuuden ydin. Rakastanko ihmisiä joiden elämäntapaa tai tekoja en syystä tai toisesta voi hyväksyä.

>Ihmisen, joka kykenee erillisyyteen ja elämään omien ominaisuuksiensa kanssa, on helpompi rakastaa toista asettamatta hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Täydellisyyttä ei vaadita itseltä eikä toiselta. Oman yksilöllisyyden ja itsensä hyväksyminen ilmenee rakkaussuhteessa kykynä kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä toisen erilaisuus...<

Hienoa tekstiä, kiitos. Juuri näin.

>Ihmisen täytyy rakastaa itseään sellaisena kuin on...<
Kyllä, myös sen raiskaajan ja pedofiilin. Hyväksyvä rakkaus ei oikeuta pahuutta ja vääriä tekoja mutta luo ilmapiirin jossa toisen on helpompi hyväksyä itsensä myös tekoineen mitä on tehnyt.
Paavalia syytettiin että hänen opetuksensa armosta johtaa ihmiset tekemään surutta syntiä, elämään kuin siat pellossa. Roomalaiskirjeessä hän vastaa "Pois se" ja kirjeessään Tiitukselle toteaa (jakeet 2:11-14) että nimenomaan armo (vastaanotettuna ja koettuna) johtaa muutokseen.

old_profile_49106 kirjoitti:

Rikoksia ei kuulu hyväksyä ja olen samaa mieltä että erilaisuus ei oikeuta nöyryytyksiin, väkivaltaan ja toisen polkemiseen. On eri asia hyväksyä ihminen kuin teot. Itsekin sanoit että hyväksyisit kumppanisi ehdoitta vaikka olisi tehnyt lapsenraiskauksia tai mitä tahansa, vai ymmärsinkö väärin? Kärjistänkö tolkuttomiin mittasuhteisiin?

Esimerkeissä on kyse harvinaisista ääritilanteista mutta joillekin ne on konkreettista todellisuutta. On ihmisiä jotka on syyllistyneet tuollaisiin ja ovat ihmisinä yhtä rakkaita ja arvokkaita kuin minä tai sinä. Niin kuin Hitler ja Stalin ja Pekka Vennamo ja Ossi Ahlapuro ja Matti Meikäläinen ja Nykänen ja Roi Vataja.

Jossain kohtaa kysymys kuului eikö anteeksiantamus koskekaan kaikkia? Koskee. Jos ei koske Hitleriä sitten ei minuakaan. Se koskee kaikkia tai ei ketään. Ainoastaan todellisiin rikoksiin tarvitaan todellista armoa. Olankohautuksella ohitettavat jutut ei tarvitse anteeksiantamusta. Anteeksiantamus on jotain mihin sisältyy kipua ja kipu osoittaa että asia on todellinen myös hänelle joka antaa anteeksi, ei ainoastaan hänelle jolle annetaan.

>Mitä terveempi itsearvostus ihmisellä on, sitä kykenevämpi hän on rakastamaan muita ja kokemaan tyydyttävän parisuhteen. Ihminen, jolla on terve itsetunto, on tasapainossa itsensä kanssa...<

Entä ne joilla ei ole terve itsetunto. Pitäisikö heidän hoitaa itsensä kuntoon ennen kuin ryhtyvät parisuhteeseen? En usko että tarkoitat sitä. Yleensä emme vaadi kumppanilta tervettä itsetuntoa seurustelusuhteen edellytyksenä. Kaikkihan me olemme monin tavoin rikki... Avoin ja hedelmällinen suhde tarjoaa mahdollisuuden eheytyä myös itsetunnoltaan mutta eheytymistä ei voi tapahtua jos tunnetason viesti on:
"En kestä rikkinäisyyttäsi, pidä se piilossa, älä anna sen ilmetä - hyväksyn sinut vasta kun itsetuntosi on kyllin terve."

>Hän pystyy antamaan arvoa omille päätöksilleen ja puolustamaan niitä, eikä hän vaadi jatkuvasti suojelua, huolenpitoa ja rakkautta... Parisuhdetta ei varjosta pelko "paljastetuksi" joutumisesta, kun kumppanit tiedostavat, että kukaan ei ole virheetön.<

Varmasti on juuri näin. Jakaminen ja avoimuus mitä ainakin minä odotan ja mikä käsittääkseni on olennainen tekijä syvällisessä kohtaamisessa ei ole suojelun ym. vaatimusta. Minulle hyväksyntä ei tarkoita asioiden tuomista hyväksyttäväksi kerjäten myötätuntoista reaktiota milloin minkäkin asian yli että tässä on tämä ja tämä mitäs siihen sanot, sitten kumileimasimella päälle: hyväksytty. Hyväksyntä on mentaali tila, se on sielujen kumppanuutta missä ei ole pelkoa, ei kätkeytymisen tarvetta. Silloin uskaltaa ja voi ne kipeätkin asiat tuoda esiin (jos ja kun niitä on) pelkäämättä joutuvansa torjutuksi. Se ei ole kerjäämistä eikä jotakin "hyväksyttämistä" vaan elämää kumppanuudessa. Suhteeseen kuuluu jakaminen. On sitten yksilöistä kiinni millä tavalla ja mihin saakka.

Mikä on asenteeni, painotukseni kun julistan esimerkiksi etten hyväksy pedofiliaa. Onko asenteeni sellainen että kumppani huomaa tietyn jyrkkyyden, suvaitsemattomuuden, senkaltaisen ihmisten arvioimisen ja tuomitsemisen että se on hänelle signaali: täytyy olla varovainen mitä itsestäni kerron ettei tule tiukkoja arvioita päin naamaa minullekin.

Korostan että on eri asia suvaita ihminen kuin hänen tekonsa. Jonkun mielestä olen suvaitsematon kun homoseksuaalisuus on mielestäni vääristymä ja luonnottomuus. Mielestäni suvaitsevaisuutta ei voi mitata näin. Parempi mittari on asenteemme lähimmäisiin ja nimenomaan niihin joiden kanssa olemme eri mieltä asioissa. Torjunko ihmisen olemalla hyökkäävä ja halveksiva. Jos meillä on rakkautta niin pystymme hyväksymään jopa pedofiilin lähellemme ja kohtelemaan ihmisarvoisesti ja olemaan hänestä kiinnostuneita. Sellainen asenne antaa toiselle mahdollisuuden ja tilan purkaa elämäänsä ja asioitaan. Tämä on suvaitsevaisuuden ydin. Rakastanko ihmisiä joiden elämäntapaa tai tekoja en syystä tai toisesta voi hyväksyä.

>Ihmisen, joka kykenee erillisyyteen ja elämään omien ominaisuuksiensa kanssa, on helpompi rakastaa toista asettamatta hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Täydellisyyttä ei vaadita itseltä eikä toiselta. Oman yksilöllisyyden ja itsensä hyväksyminen ilmenee rakkaussuhteessa kykynä kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä toisen erilaisuus...<

Hienoa tekstiä, kiitos. Juuri näin.

>Ihmisen täytyy rakastaa itseään sellaisena kuin on...<
Kyllä, myös sen raiskaajan ja pedofiilin. Hyväksyvä rakkaus ei oikeuta pahuutta ja vääriä tekoja mutta luo ilmapiirin jossa toisen on helpompi hyväksyä itsensä myös tekoineen mitä on tehnyt.
Paavalia syytettiin että hänen opetuksensa armosta johtaa ihmiset tekemään surutta syntiä, elämään kuin siat pellossa. Roomalaiskirjeessä hän vastaa "Pois se" ja kirjeessään Tiitukselle toteaa (jakeet 2:11-14) että nimenomaan armo (vastaanotettuna ja koettuna) johtaa muutokseen.

En oo viime aikoina paljon Johannesta lukenut, mutta minusta yksi hienoimpia vastaan tulleita;

"mutta Jeesus meni Öljymäelle. Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: 'Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?' He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.

Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: 'Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.' Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.

Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: 'Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?'

'Ei, herra', nainen vastasi. Jeesus sanoi: 'En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.'"


Niin lähetystyön eturintamassa evankeliumia julistanut Paavali joutui usein tuntemaan heikkoutta. Hän kertoo saaneensa Jumalalta ”pistävän piikin” ruumiiseensa, joka piti hänet heikkona. Paavali ei selitä tarkemmin, mikä tuo piikki oli, mutta hän oli kolme kertaa rukoillut, että Herra ottaisi sen pois. Sen sijasta Jumala vastasi: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”

http://www.youtube.com/watch?v=OOCQr7o2nnI

Apulantaa haavoille, tähän on hyvä lopettaa parisuhdeterapia, kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta.

Kristitty on tarkoitettu elämään armon varassa joka päivä, sitä lämmintä rokkikesää odotellessa ;)

25 kirjoitti:

En oo viime aikoina paljon Johannesta lukenut, mutta minusta yksi hienoimpia vastaan tulleita;

"mutta Jeesus meni Öljymäelle. Varhain aamulla hän tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: 'Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?' He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.

Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: 'Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.' Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä.

Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: 'Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?'

'Ei, herra', nainen vastasi. Jeesus sanoi: 'En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.'"


Niin lähetystyön eturintamassa evankeliumia julistanut Paavali joutui usein tuntemaan heikkoutta. Hän kertoo saaneensa Jumalalta ”pistävän piikin” ruumiiseensa, joka piti hänet heikkona. Paavali ei selitä tarkemmin, mikä tuo piikki oli, mutta hän oli kolme kertaa rukoillut, että Herra ottaisi sen pois. Sen sijasta Jumala vastasi: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”

http://www.youtube.com/watch?v=OOCQr7o2nnI

Apulantaa haavoille, tähän on hyvä lopettaa parisuhdeterapia, kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta.

Kristitty on tarkoitettu elämään armon varassa joka päivä, sitä lämmintä rokkikesää odotellessa ;)

Huomionarvoista että Jeesus ei vähätellyt naisen tekoja eikä puolustellut niitä. Päinvastoin hän antaa ymmärtää että naisen tulee muuttua. Hän ei myöskään sano että nainen ei ansaitse kivitystä. Tekojensa vuoksi olisi hyvinkin ansainnut. Pointti vain oli siinä että fariseukset eivät olleet kelvollisia kivittäjiä. Sitten heidän olisi pitänyt itsekin astua kivitettäviksi omien tekojensa tähden, jotka ehkä ei olleet yhtä pahoja mutta kuitenkin rikoksia Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden edessä, koska jokainen on Hänen edessään syntinen ja syyllinen. Jeesus oli synnitön ja siksi hän ainoana oli Jumalan edessä kelvollinen toteuttamaan tuomion. Kivittäessään naisen Jeesus ei olisi tehnyt väärin. Jostain syystä hän kuitenkin jätti sen tekemättä eikä toteuttanut ansaittua tuomiota: "En tuomitse minäkään". Miksi? Oletamme että kyse on armosta, eikö niin? Armoa tarvitaan vain siellä minne Jumalan oikeudenmukaisuuden mukaan kuuluisi tuomio ja rangaistus.

Jeesus siirsi ansaitun tuomion syrjään ja antoi tilalle ansaitsemattoman armon, esimerkkinä meille: eläkää minun armossani. Ei siis niin että ryhdymme hyväksymään ja oikeuttamaan syntiä omassa tai toisten elämässä, vedoten esim. paljon kuultuun perusteluun että olemme vain ihmisiä (kristityn suusta täysin perusteeton ja kestämätön puolustus!), vaan että kaikesta huolimatta ja kaiken keskellä hyväksymme ihmisen. Silloinkin ja tietyssä mielessä juuri silloin kun teot eivät ole hyväksyttäviä.

Jumalan anteeksiantava mielenlaatu on jotain mistä saamme ammentaa kun oma kyky antaa anteeksi tulee mittansa päähän. Jos olen saanut anteeksi olen kutsuttu elämään anteeksiantamusta todeksi niin että siinä on voimani antaa anteeksi toisille. Sama anteeksiantamus koskettaa jokaista - sydämessäni ulotan sen koskettamaan niitäkin jotka eivät sitä ole ottaneet vastaan. Jumala rakastaa jokaista. Hänen rakkautensa ei ole vaatimus vaan etuoikeus ja mahdollisuus voittaa vihamme ja vastenmielisyytemme niin että suhtaudumme ihmiseen niin kuin kuuluu: ihmisarvon edellyttämällä tavalla. Osoitamme rakkautta loppuun asti ja toivoen parasta.

Yksi tärkeä kysymys on vielä käsittelemättä.
Kuinka Jumala voi olla oikeudenmukainen jos Hän vastoin pyhyyttään ja vanhurskauttaan antaa anteeksi teot jotka ansaitsevat rangaistuksen? Eikö armo sodi oikeudenmukaisuutta vastaan? Sehän halveksii oikeustajuamme! Rikolliselle kuuluu rangaistus. Jumala on siis joutunut itsensä kanssa ristiriitaan: toimii omaa olemustaan vastaan.

Olemme kristinuskon ytimessä. Nähdäkseni kristinusko ei ole vain uskonto. Se ilmaisee todellisuudesta jotain hyvin olennaista. Jotain minkä uskon oikeasti tapahtuneeksi. Jeesus kantoi syntimme Golgatan ristillä. Kuinka se oli mahdollista - en tiedä. Raamattu ilmoittaa näin ja olen kokenut asian todeksi. Synnitön otti syntimme päälleen. Kuoli - ja nousi ylös iankaikkiseksi elämäksi jokaiselle joka Hänet (ja niin muodoin Hänessä olevan armon ja pyhityksen) ottaa vastaan. Jumala on sekä oikeudenmukainen (rangaistus kohtaa niitä jotka eivät ole saaneet syntejään anteeksi eli jotka eivät tunne ja tunnusta Jeesusta vapahtajaksi) että armollinen (anteeksiantamus pelastaa kaikki joilla Jumalan vaikuttaman uskon kautta on iankaikkinen elämä Jeesuksessa).

Siksi Jumala on pitkämielinen ja puhuttelee ja kutsuu ihmistä.

Asiaa vastaan voidaan väitellä ja esittää vasta-argumentteja, vedota muihin uskontoihin ja suorittaa väistöliikkeitä, mutta kun puhutaan kristinuskosta eli Jeesuksesta ja Hänen tuomastaan evankeliumista, mikä varsin kirkkaasti tulee esiin kuvauksessa avionrikkojanaisesta fariseusten kivitettävänä, on hyvä muistuttaa mistä pohjimmiltaan on kyse.

Jeesuksen sovitustyöstä kutsuna Jumalan armoon ja sen todeksielämiseen.

Uskoontullessaan Cash vapautui alkoholi- ja huumeriippuvuudesta. Miehen elämästä kertova elokuva oli itselleni paikoitellen yllätävänkin rankkaa katsottavaa niin todentuntuisesti piripöpperöinen toikkarointi on esitetty. Myöhemmin hän lipsui takaisin aikaisempaan elämäntapaan, en tiedä kuinka pahasti mutta ainakin ajoittain. Hengellinen musiikki jota hän parempina kausinaan pääasiassa esitti vaihtui takaisin perinteisempään, suureen yleisöön enemmän vetoavaan countryyn. Kokonaan Cash ei hengellistä kokemustaan unohtanut koskaan ja viimeisinä vuosinaan ilmeisesti teki syvääkin tiliä elämästään Vapahtajansa kanssa.

Videossa liikutaan ajassa eteen ja taakse. Myös Cashin vaimo (joka pian kuvausten jälkeen kuoli) esiintyy kuvassa katsellen surullisena miehensä maanista tunnustusta tämän valuttaessa viiniä yltäkylläisen ruokapöytänsä päälle. Cashin kasvoilta näkyy ajan uurteet. Lopultakin kaikki menestys on tyhjän veroista Jumalan rakkauden ja armon rinnalla. Vain se on tärkeää. Hurt ei ole alunperin Cashin eikä edes hengellinen biisi, se on varsin rosoinen laulu, mutta Cashin tulkitsemana saa syvemmän, jopa hengellisen merkityksen.

http://www.youtube.com/watch?v=clq01TXQR0s

Voi hyvin ja ehkä joskus palaillaan.

old_profile_49106 kirjoitti:

Rikoksia ei kuulu hyväksyä ja olen samaa mieltä että erilaisuus ei oikeuta nöyryytyksiin, väkivaltaan ja toisen polkemiseen. On eri asia hyväksyä ihminen kuin teot. Itsekin sanoit että hyväksyisit kumppanisi ehdoitta vaikka olisi tehnyt lapsenraiskauksia tai mitä tahansa, vai ymmärsinkö väärin? Kärjistänkö tolkuttomiin mittasuhteisiin?

Esimerkeissä on kyse harvinaisista ääritilanteista mutta joillekin ne on konkreettista todellisuutta. On ihmisiä jotka on syyllistyneet tuollaisiin ja ovat ihmisinä yhtä rakkaita ja arvokkaita kuin minä tai sinä. Niin kuin Hitler ja Stalin ja Pekka Vennamo ja Ossi Ahlapuro ja Matti Meikäläinen ja Nykänen ja Roi Vataja.

Jossain kohtaa kysymys kuului eikö anteeksiantamus koskekaan kaikkia? Koskee. Jos ei koske Hitleriä sitten ei minuakaan. Se koskee kaikkia tai ei ketään. Ainoastaan todellisiin rikoksiin tarvitaan todellista armoa. Olankohautuksella ohitettavat jutut ei tarvitse anteeksiantamusta. Anteeksiantamus on jotain mihin sisältyy kipua ja kipu osoittaa että asia on todellinen myös hänelle joka antaa anteeksi, ei ainoastaan hänelle jolle annetaan.

>Mitä terveempi itsearvostus ihmisellä on, sitä kykenevämpi hän on rakastamaan muita ja kokemaan tyydyttävän parisuhteen. Ihminen, jolla on terve itsetunto, on tasapainossa itsensä kanssa...<

Entä ne joilla ei ole terve itsetunto. Pitäisikö heidän hoitaa itsensä kuntoon ennen kuin ryhtyvät parisuhteeseen? En usko että tarkoitat sitä. Yleensä emme vaadi kumppanilta tervettä itsetuntoa seurustelusuhteen edellytyksenä. Kaikkihan me olemme monin tavoin rikki... Avoin ja hedelmällinen suhde tarjoaa mahdollisuuden eheytyä myös itsetunnoltaan mutta eheytymistä ei voi tapahtua jos tunnetason viesti on:
"En kestä rikkinäisyyttäsi, pidä se piilossa, älä anna sen ilmetä - hyväksyn sinut vasta kun itsetuntosi on kyllin terve."

>Hän pystyy antamaan arvoa omille päätöksilleen ja puolustamaan niitä, eikä hän vaadi jatkuvasti suojelua, huolenpitoa ja rakkautta... Parisuhdetta ei varjosta pelko "paljastetuksi" joutumisesta, kun kumppanit tiedostavat, että kukaan ei ole virheetön.<

Varmasti on juuri näin. Jakaminen ja avoimuus mitä ainakin minä odotan ja mikä käsittääkseni on olennainen tekijä syvällisessä kohtaamisessa ei ole suojelun ym. vaatimusta. Minulle hyväksyntä ei tarkoita asioiden tuomista hyväksyttäväksi kerjäten myötätuntoista reaktiota milloin minkäkin asian yli että tässä on tämä ja tämä mitäs siihen sanot, sitten kumileimasimella päälle: hyväksytty. Hyväksyntä on mentaali tila, se on sielujen kumppanuutta missä ei ole pelkoa, ei kätkeytymisen tarvetta. Silloin uskaltaa ja voi ne kipeätkin asiat tuoda esiin (jos ja kun niitä on) pelkäämättä joutuvansa torjutuksi. Se ei ole kerjäämistä eikä jotakin "hyväksyttämistä" vaan elämää kumppanuudessa. Suhteeseen kuuluu jakaminen. On sitten yksilöistä kiinni millä tavalla ja mihin saakka.

Mikä on asenteeni, painotukseni kun julistan esimerkiksi etten hyväksy pedofiliaa. Onko asenteeni sellainen että kumppani huomaa tietyn jyrkkyyden, suvaitsemattomuuden, senkaltaisen ihmisten arvioimisen ja tuomitsemisen että se on hänelle signaali: täytyy olla varovainen mitä itsestäni kerron ettei tule tiukkoja arvioita päin naamaa minullekin.

Korostan että on eri asia suvaita ihminen kuin hänen tekonsa. Jonkun mielestä olen suvaitsematon kun homoseksuaalisuus on mielestäni vääristymä ja luonnottomuus. Mielestäni suvaitsevaisuutta ei voi mitata näin. Parempi mittari on asenteemme lähimmäisiin ja nimenomaan niihin joiden kanssa olemme eri mieltä asioissa. Torjunko ihmisen olemalla hyökkäävä ja halveksiva. Jos meillä on rakkautta niin pystymme hyväksymään jopa pedofiilin lähellemme ja kohtelemaan ihmisarvoisesti ja olemaan hänestä kiinnostuneita. Sellainen asenne antaa toiselle mahdollisuuden ja tilan purkaa elämäänsä ja asioitaan. Tämä on suvaitsevaisuuden ydin. Rakastanko ihmisiä joiden elämäntapaa tai tekoja en syystä tai toisesta voi hyväksyä.

>Ihmisen, joka kykenee erillisyyteen ja elämään omien ominaisuuksiensa kanssa, on helpompi rakastaa toista asettamatta hänelle kohtuuttomia vaatimuksia. Täydellisyyttä ei vaadita itseltä eikä toiselta. Oman yksilöllisyyden ja itsensä hyväksyminen ilmenee rakkaussuhteessa kykynä kunnioittaa toista ihmistä ja hyväksyä toisen erilaisuus...<

Hienoa tekstiä, kiitos. Juuri näin.

>Ihmisen täytyy rakastaa itseään sellaisena kuin on...<
Kyllä, myös sen raiskaajan ja pedofiilin. Hyväksyvä rakkaus ei oikeuta pahuutta ja vääriä tekoja mutta luo ilmapiirin jossa toisen on helpompi hyväksyä itsensä myös tekoineen mitä on tehnyt.
Paavalia syytettiin että hänen opetuksensa armosta johtaa ihmiset tekemään surutta syntiä, elämään kuin siat pellossa. Roomalaiskirjeessä hän vastaa "Pois se" ja kirjeessään Tiitukselle toteaa (jakeet 2:11-14) että nimenomaan armo (vastaanotettuna ja koettuna) johtaa muutokseen.

ettei hitlerin tapaiset ikinä edes kadu tekojaan???? Päinvastoin, jos on päästänsä pipi, he nauttivat tuskan tuottamisesta, eikä sitä voi kenellekään anteeksi antaa. Jotkut rikolliset saattavat tulla järkiinsä ja omantunnontuskiin jos omaavat edes hitusen empatiaa ja silloin voi anteeksi anto tulla kyseeseen. Psykopatia on rinnastettavissa kehitysvammaisuuteen, jolloin joku alue aivoista ei yksinkertaisesti toimi kuten pitäisi. Pahasti kehitysvammainen ei ikinä opi lukemaan. Toisten vahingoittamisessa ei jeesustelut auta.

etkös käsnää kirjoitti:

ettei hitlerin tapaiset ikinä edes kadu tekojaan???? Päinvastoin, jos on päästänsä pipi, he nauttivat tuskan tuottamisesta, eikä sitä voi kenellekään anteeksi antaa. Jotkut rikolliset saattavat tulla järkiinsä ja omantunnontuskiin jos omaavat edes hitusen empatiaa ja silloin voi anteeksi anto tulla kyseeseen. Psykopatia on rinnastettavissa kehitysvammaisuuteen, jolloin joku alue aivoista ei yksinkertaisesti toimi kuten pitäisi. Pahasti kehitysvammainen ei ikinä opi lukemaan. Toisten vahingoittamisessa ei jeesustelut auta.

ei riipu katumuksesta.

Jos katsomme että meillä on oikeus mitätöidä jonkun ihmisen arvo sen perusteella mitä hän on tehnyt, sitten voimme yhtä hyvin mitätöidä kenet tahansa, joka tänään tai huomenna tuntuu mielestämme tarpeeksi inhottavalta. Tällöin toimimme juuri samalla tavalla kuin psykopaatti toimii - vaikka emme olisikaan psykopaatteja. Psykopaatti voi tehdä väärin tunteettomuudessaan mutta me teemme samaa vääryyttä tunteidemme johtamina.

Kehitysvammaisella on ihmisarvo. Samoin psykopaatilla. Pahuutta en hyväksy enkä vääryyttä mutta ymmärrän että jokainen ihminen on arvokas erotuksetta. Jos annan itselleni luvan vihata Hitleriä syyllistyn pahuuteen ja koska en hyväksy pahuutta en hyväksy myöskään vihaani. Vien vihani "Jeesuksen ristin juurelle" ja pyydän Jumalan rakkautta puhdistamaan sydämeni, koska tiedän että muussa tapauksessa olen huomenna vihaamassa jotain toista henkilöä ja sitten taas jotain toista.

Viha löytää kyllä aina kohteensa ja sokaisee ihmisen pönkittäen hänen ylpeyttään ja paremmuudentunnettaan. Totta on että siinä ei jeesustelut auta. Minua kyllä Jeesus on auttanut näissä tilanteissa. Jeesus mutta ei jeesustelu.

etkös käsnää kirjoitti:

ettei hitlerin tapaiset ikinä edes kadu tekojaan???? Päinvastoin, jos on päästänsä pipi, he nauttivat tuskan tuottamisesta, eikä sitä voi kenellekään anteeksi antaa. Jotkut rikolliset saattavat tulla järkiinsä ja omantunnontuskiin jos omaavat edes hitusen empatiaa ja silloin voi anteeksi anto tulla kyseeseen. Psykopatia on rinnastettavissa kehitysvammaisuuteen, jolloin joku alue aivoista ei yksinkertaisesti toimi kuten pitäisi. Pahasti kehitysvammainen ei ikinä opi lukemaan. Toisten vahingoittamisessa ei jeesustelut auta.

Vististäsi tuli mieleen hieman laajempi kokonaisuus, uskonto ja sodat.

Kun tutustuu menneisyyteen mistä kulttuurista hyvänsä, ovat "jumalat" useimmiten sotineet keskenään uskonsotiaan. Sotimisen tavallisimmat syyt ovat olleet ihan maalliset, elintilan valloitus itselle tai kansalle, kosto, rankaisutoimenpiteet, pahan voittaminen, jolloin paha oli se, mikä soti omia intressejä vastaan. Sotien voittajista tuli suuria sankareita, voittajista pääjumalia, joita muut jumalat tai sitten ihmiset, nöyristelivät ja mielistelivät.

Maailmassa käydään tällä hetkellä useampia uskonsodiksi luokiteltavia sotia. Lähes kaikissa maanosissa soditaan ja perimmäisenä syynä niihin on uskonnoista johtuvat epäoikeudenmukaisuusongelmat. Joissakin maissa nimitetään kyllä sotia muiksi kuin uskonsodiksi, mutta sielläkin ovat riitaisuuksien siemeninä eri uskonnoista johtuvat sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet tai uskonnollis-etniset syyt.

Jos minkä tahansa mestarin syvimpiin ajatuksiin perehtyy, opettavat he miten ihmiskunta voi päästä rauhaan ja pysyvään harmoniaan. Kun ihminen on harmoniassa, hän ei sodi. Silloin vallitsee todellinen rauha. Mutta kaikki eksoteeriset uskonnot ovat, mestariensa opetusten vastaisesti, aina hyväksyneet sotimisen keinona päästä johonkin päämäärään, jota yleensä on pyhäksi kuvattu.

Sotiminen kuului ilmeisesti "aikojen alussa" elämän kehitysprosessiin määrättyyn pisteeseen saakka. Mutta sen jälkeen, kun ihminen oli tullut ihmiseksi, olisi sotien pitänyt loppua. Tämän oivaltaen ovat kaikki mestarit saarnanneet rauhaa ja harmoniaa. Silti lähes kaikki uskonnot sallivat edelleen sodat.

Käskyssä kuitenkin sanotaan, älä tapa.

Mikä on tästä vedettävä johtopäätös?

25 kirjoitti:

Vististäsi tuli mieleen hieman laajempi kokonaisuus, uskonto ja sodat.

Kun tutustuu menneisyyteen mistä kulttuurista hyvänsä, ovat "jumalat" useimmiten sotineet keskenään uskonsotiaan. Sotimisen tavallisimmat syyt ovat olleet ihan maalliset, elintilan valloitus itselle tai kansalle, kosto, rankaisutoimenpiteet, pahan voittaminen, jolloin paha oli se, mikä soti omia intressejä vastaan. Sotien voittajista tuli suuria sankareita, voittajista pääjumalia, joita muut jumalat tai sitten ihmiset, nöyristelivät ja mielistelivät.

Maailmassa käydään tällä hetkellä useampia uskonsodiksi luokiteltavia sotia. Lähes kaikissa maanosissa soditaan ja perimmäisenä syynä niihin on uskonnoista johtuvat epäoikeudenmukaisuusongelmat. Joissakin maissa nimitetään kyllä sotia muiksi kuin uskonsodiksi, mutta sielläkin ovat riitaisuuksien siemeninä eri uskonnoista johtuvat sosiaaliset epäoikeudenmukaisuudet tai uskonnollis-etniset syyt.

Jos minkä tahansa mestarin syvimpiin ajatuksiin perehtyy, opettavat he miten ihmiskunta voi päästä rauhaan ja pysyvään harmoniaan. Kun ihminen on harmoniassa, hän ei sodi. Silloin vallitsee todellinen rauha. Mutta kaikki eksoteeriset uskonnot ovat, mestariensa opetusten vastaisesti, aina hyväksyneet sotimisen keinona päästä johonkin päämäärään, jota yleensä on pyhäksi kuvattu.

Sotiminen kuului ilmeisesti "aikojen alussa" elämän kehitysprosessiin määrättyyn pisteeseen saakka. Mutta sen jälkeen, kun ihminen oli tullut ihmiseksi, olisi sotien pitänyt loppua. Tämän oivaltaen ovat kaikki mestarit saarnanneet rauhaa ja harmoniaa. Silti lähes kaikki uskonnot sallivat edelleen sodat.

Käskyssä kuitenkin sanotaan, älä tapa.

Mikä on tästä vedettävä johtopäätös?

Omapäinen johtopäätös, sanassa sanotaan:

"Te olette kuulleet sanotuksi: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi'. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä Hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin."

Jos Jumala kerran piti yhden ihmisen elämän niin arvokkaana, että antoi hänen edestään ainokaisen Poikansa, niin pidätkö sinä Suomen itsenäisyyden niin arvokkaana, että sen saavuttamiseksi kannattaa tappaa se yksi ihminen, jonka edestä Jeesus kuoli?

Raamatun Jeesuksen Hengessä voidaan sanoa: Suomen valtiollinen itsenäisyys ei ole niin tärkeä asia, että sen tähden kannattaisi tappaa edes yhtä ihmistä.

Edelleen sanassa sanotaan:

Jos ihmisellä on rauha Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen veren kautta, niin hänen ei tarvitse puolustaa itseään väkivallalla. Jeesus lupasi omilleen Puolustajan: "Ja minä olen rukoileva Isää, ja Hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen."

Silti minun pitää sanoa omasta puolestani, että minä haluan puolustaa kotia, uskontoa ja isänmaata. Toiminko silloin uskoani vastaan, teorettiseti kyllä kuten yllä esitin, ristiriitaista eikö totta?

Mitenkähän suuresta synnistä teidän mielestänne on kyse?