Astraia
Kuunaan silmänsä nähnyt
katsetta vaa’an tarkkaa.
Sanaakaan sanonut.
Lausunut oikeudesta tähän.
****
Monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin.
Ei saateta kysyä sitä oikeaa kysymystä. Ei uskalleta. Mielestäni tunnen ihmiset. En kehollani, mielelläni tunnen ihmiset. En tunne sanoja, en sanojen painoarvoja. Tunnen hetken, joka on käsillä.
En unohda mitään, en ketään. He kulkevat kanssani tähän sumuun kuin ystävät, viholliset ja lapset, jotka laulavat kuin hiiret ja rotat maailman viemäreissä taivaan lauluja, utuisia ja yksinäisiä sanoja.
Olen fantasia, fiktiivinen ja totta, niin kuin maailma on allasi totta. Sinulla on side silmillä. Sinä et näe minua vaikka istun kädelläsi, silitän poskeasi ja kuiskaan: rakas.
Tuo pienin sana, jonka tiedän, on ainoa joka elää ja voi makeasti, ei punnitse, ei tiedä mistään mitään, mutta on tarkka, vaa’an tarkka ja laskelmoiva, ei sydämenasia ollenkaan, vaan ainoa sana, jota hälle ei kirjoitettu silmiin koskaan ole.
Mjaa.
Olen siis julkinen nippu kokemuksia miehistä, osin jopa hyviä.
Kuunaan silmänsä nähnyt
katsetta vaa’an tarkkaa.
Sanaakaan sanonut.
Lausunut oikeudesta tähän.
****
Monenlaisia vastauksia monenlaisiin kysymyksiin.
Ei saateta kysyä sitä oikeaa kysymystä. Ei uskalleta. Mielestäni tunnen ihmiset. En kehollani, mielelläni tunnen ihmiset. En tunne sanoja, en sanojen painoarvoja. Tunnen hetken, joka on käsillä.
En unohda mitään, en ketään. He kulkevat kanssani tähän sumuun kuin ystävät, viholliset ja lapset, jotka laulavat kuin hiiret ja rotat maailman viemäreissä taivaan lauluja, utuisia ja yksinäisiä sanoja.
Olen fantasia, fiktiivinen ja totta, niin kuin maailma on allasi totta. Sinulla on side silmillä. Sinä et näe minua vaikka istun kädelläsi, silitän poskeasi ja kuiskaan: rakas.
Tuo pienin sana, jonka tiedän, on ainoa joka elää ja voi makeasti, ei punnitse, ei tiedä mistään mitään, mutta on tarkka, vaa’an tarkka ja laskelmoiva, ei sydämenasia ollenkaan, vaan ainoa sana, jota hälle ei kirjoitettu silmiin koskaan ole.
Mjaa.
Olen siis julkinen nippu kokemuksia miehistä, osin jopa hyviä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ja Jeeves ratkaisee.
(aamuhymiö ja hyvää yötä)
joista pidän mutta en osaa sanoa oikein mitään koska pitämiseni kuin myös runo on jotain vaikeasti hahmotettavaa eli synnyttää minussa sanoja väistäviä mielikuvia ikäänkuin hitaita aistimuksia ja kuitenkin liian nopeita että ne saisi kämmenelle, kouraan. Kuten otsikko (sinulle tyypillistä huumoria - todennäköisesti tarkoituksellista) ensimmäinen rivi sisältää mielenkiintoisen vähintäänkin kaksoismerkityksen, hieno: Kuunaan silmänsä nähnyt.
Epäilen kuun liittyvän Astraiaan?
* googlettaa hän *
Aha, voi Jeeves sentään. Olisi pitänyt jättää googlettamatta...
Nyt tämä ei ole lainkaan niin monimerkityksellinen, jopa "katsetta vaa'an tarkkaa" asettuu siististi kohdalleen.
Mutta lopetus pelastaa.
"Lausunut oikeudesta tähän."
Hieno runo, Zak. Kerta kaikkiaan hieno.
- - -
http://www.youtube.com/watch?v=SWS3ofzuiMU
Musta sellainen lintulaji olisi jostain löydettävä, vaikka Amazuunasilta, joka täyttäisi nämä tunnusmerkit, puhaltaisi ilmaan höyhenpilvet. En oikein osaa sanoa mitä maailma oli ennen sillä tämä lintulaji on täyttänyt tämän päivän puut ja pensaat taidollaan lisääntyä.
Tunnetko taulun Neljä tyttöä sillalla, Edward Much?
Mä suosittelen lämmöllä. Ja kiitän arvostuksesta, joka on hieman kortilla - nykyisin.
yksinkertaisesti, lyhyen kaavan mukaan? Let's try.
Todennäköisesti luin ruudulta "Tunnetko taulun Neljä tyttöä sillalla, Edward Much?" mutta lause kääntyi aivoissani ja luulin lukevani "Tunnetko taulun Huuto, Edward Munch?"
Tietenkin tunnen, joten ajattelin vastata "En ole koskaan kuullutkaan". Vastauksen kuvitukseksi ajattelin linkittää valokuvan missä poseeraan kirjan kanssa, se on avoinna ko. sivulta. Kirja on Ragna Stang: EDWARD MUNCH - IHMINEN JA TAITEILIJA. Suomen kielinen painos ilmestyi 1980 ja olen saanut tai ostanut sen noin vuonna 1983, joka tapauksessa ennen vuotta 1986. Kirjan kansissa on maalitahroja ajalta jolloin minäkin maalasin (tuhosin räpellykset 1989-90 muutamaa vahingossa säilynyttä sekatekniikkatyötä lukuunottamatta). No niin, ensinnäkin minun on löydettävä kirja. Noin 20 000 kirjan kirjastostani se löytyikin helposti koska minulla oli muistikuva missä hyllyssä se on. Sitten selasin kirjaa löytääkseni teoksen Huuto, mutta mieleeni tuli että kun kirjassa on muitakin puhuttelevia kuvia voisin kuvata itseni... hmm... esimerkiksi teoksen Tytöt sillalla (tämä on ensimmäinen kuva mihin huomioni kiinnittyi) kanssa... tai sitten, hmm... Eros ja Psykhe... tai Yksinäinen. Päädyin neljänteen vaihtoehtoon, yksityiskohta maalauksesta Elämäntanssi (sivu 114). Miksi?
On olemassa muutamia vastausvaihtoehtoja ja kaikki ne ovat omalla tavallaan mielenkiintoisia mutta eivät välttämättä kosketa todellisuutta. Narsismille sukua ole exhibitionismini: halu olla esillä, esiintyä, kuvata ja korostaa itseäni, ulkonäköäni. Tai... kirjassa esitetyn kuvan (Elämäntanssi) kautta puolihuolimattomasti viitata ymmärrykseeni ja intuitiooni ihmisen psykologisista ongelmista, ristiriidoista. Tai hmm... todistella että minulla tosiaankin on tällainen kirja ja että koska kirja on minulla olen todistettavasti nähnyt teoksen Huuto, joten lauseeni "En ole koskaan kuullutkaan" ei ole valhe. Kuva todistaa lauseen sarkasmiksi, humoristiseksi heitoksi tjms. Ilman valokuvaa lausettani tosiaankin voitaisiin pitää valheena - vaikka tietysti, tietysti olen nähnyt Huudon. Mutta... kukapa ei olisi?
On vielä yksi vaihtoehto. Kaiken kirjallisen haahuilun keskellä haluan viitata TODELLISUUTEEN. Valokuva on todellisuutta. Se korostaa että ruutujen takana on elävien ihmisten konkretia, todellisuus.
Viimeinen vaihtoehto mitä luultavimmin on lähellä oikeaa - joskin siihen saattaa sisältyä vivahteita jo luetelluista, koska ne eivät sulje toisiaan pois. Minä olin siis ottamassa itsestäni kuvaa ja kirja oli avoinna aukeamalta 114-115.
Kolmas tai neljäs otos on tyydyttävä. Otin sen pitkällä valotusajalla silmiä liikuttaen. Näin saadaan syntymään maaninen vaikutelma. Pupillit näyttävät vähintäänkin kummallisilta eikä katsojan mieleen heti tule että silmät ovat liikkuneet koska kaikki muu kuvassa on paikallaan.
Ah, todellisuutta rakkaani.
Onko ylläoleva lause alleviivaava? Anna anteeksi, tarkoitukseni ei ole puhua sinulle niin kuin lapselle. Nämä ovat vain esimerkkejä rajoista joilla liikumme, ja entä ne NELJÄ ERILLISTÄ NAISTA sitten? Kaikki ne NELJÄ naista? Sillalla? Ah, ah ja vielä kerran ah! Nyt minun piti tehdä seuraavasti. Siirtää kuva tietokoneelle. Kopioida kuva netissä kotisivulleni. Linkittää kuva kotisivulta viestiin jota parhaillaan kirjoitan.
Uskotko jos sanon että kameran akku simahti. Usko tai älä niin tapahtui - ja nyt ei ole mitään millä osoittaisin lauseen vääräksi eli todistaisin puhuvani totta. Tai jotain.
Monimutkaista.
Tulin siis palstalle ja ryhdyin kirjoittamaan viestiä... Uups. Mitä tässä lukee?
Hän kysyy: - Tunnetko taulun Neljä tyttöä sillalla, Edward Much?
En tunne taulua Neljä tyttöä sillalla.
Kuva josta olisin voinut ottaa kuvan on ainoastaan Tyttöjä sillalla. Heitä on kuvassa kolme. Selaan kirjaa mutta en löydä kuvaa Neljä tyttöä sillalla. Alan jo epäillä että kyseessä on kompa? Hmm, kuinka monta hahmoa on maalauksessa Huuto... kolme vai neljä? Luultavimmin kolme. Kyse ei siis voi olla teoksesta Huuto. Ehkä ja mitä luultavimmin Munchilla on olemassa teos NELJÄ tyttöä sillalla mutta minä en ole siitä tietoinen. Asia saattaisi olla toisin jos olisin lukenut kirjan, mutta en ole, se on ollut minulla yli neljännesvuosisataa enkä edelleenkään ole lukenut sitä, olen vain selannut. Oletan siis että kyseinen teos on olemassa, mutta ollakseni rehellinen minun täytyy vastata:
Ei Zak, en tunne kyseistä teosta.
Ja valokuvaakaan en voi laittaa koska akku latautuu.
Mutta kiitos kiitoksesta.
Tunnetko Munchin taulun Melankolia? Mielestäni se on lähes yhtä hieno kuin Huuto.
Mulla on menossa Kölnit, siis Köln-viikot. Sekä viides vuodenaika että Ludwig museum on kuuminta hottia. Asuin Kölnissä hetken (kaksi vuotta).
Mutta asiaan:
Taulussa, jossa ei ole kolmea tyttöä vaan neljä, asuu jokin outo voima. Kun ensimmäisen kerran näin taulun, niin sydämessäni oleva luukku avautui ja ymmärsin mikä ja kuka olin ja mihin olin menossa, missä seisoin.
Taulussa on kolme yhteen liimautunutta tyttöä selin kuvaajaan ja neljäs nojaa kaiteeseen kasvot kohti... jotain, mutta hänellä ei ole kasvoja, niitä ei ole maalatttu. Vesi on syvyydessään huimaavaa, se suorastaa tunkee ulos taulusta kalpean kuun valossa. Tie sillan ylitse on pyörryttävä, katoava, kuin valveilla nähty painajainen.
Olen aina kadehtinut skandinaavisia kanssasisäria heidän sisiäisestä että ulkoisesta kauneudestaan, mutta nähdessäni taulun maailman vyöryvän päälleni osasin löytää jotain kaunista itsestänikin.
Ohjelmasarjassa Mestarin siveltimestä sain taas imuroida tätä fiilistä (tuli tänään joskus aamupäivällä).
tästä aiheesta ja kummassakin on kolme tyttöä. Ensimmäisessä kaikki katsovat veteen, toisessa lähinnä oleva tyttö on kääntynyt meihin päin. Mutta hänellä on kasvot. Kirjan mukaan Munch maalasi aiheesta lukuisia versioita. Jossain versiossa tytön kasvot siis puuttuvat. Tai eivät puutu. Ne ovat tyhjät. Ehkä ne ovat täynnä tyhjyyttä. Ja sisältävät jotain. Mielettömän paljon jotain. Katsojan sieluntunteiden peilinä. Jotain mikä on maisemassa, siinä kaikessa, niin kuin sen kuvaat.
Taide on hyvin voimakas... väline. Se voi toimia monella tapaa tulkkina... vaikutteiden luojana ja niiden vahvistajana, suuntaviittojen asettajana... Osittain siitä syystä tuhosin maalaukseni. Minulle se oli jonkinlainen "vapautumisriitti" tai "puhdistumisriitti" menneiden vuosien painolastista ja tietyistä vaikutteista.
Olen käynyt Kölnissä pari kertaa. Siitä on aikaa ja en muista juuri mitään. Viides vuodenaika on minulle uusi, tuntematon termi. Mahdollisesti kuulen sen ensimmäistä kertaa tai olen unohtanut. En googleta.
Zakus.
Kuvauksesi taulusta ja sen vaikutuksesta on... sanojen puuttuessa sanon vain: KIITOS. Samoin viimeistä edellisessä lauseessa on jotain sellaista, että ajattelin laittaa käden suulle ja olla hiljaa, mutta tässähän minä taas höpötän. Merkillistä. Tätä viestiäsi oli aivan erityisen, erityisen miellyttävä lukea ikäänkuin se ei nyt olisikaan vain sillisalaattia sillisalaatin joukossa niin kuin kaikki tässä nettimaailmassa on, vaan jotain enemmän niin kuin kaikki tietysti on enemmän, mutta sittenkin aivan erityisellä tavalla.
No tässä on tapahtunut vähän kaikenlaista, ja jotenkin sitä alkaa iho lämmetä ja väri muuttua. Eihän jääkausikaan kestänyt kuin muutamia tuhansia vuosia.
Ehkä kysymys on kattauksesta, siis siitä, miten ja mille lautasensa asettaa, veitset ja haarukat. Ehkä tämä on taidetta, siis koko elämä, jokainen liikahdus putipuhtaan ja fressiltä tuoksuvan mielensä alla.