Kerronpa tässä oman tarinani, jotta voitte kommentoida, mitä mieltä olette tästä tilanteesta. Olen parikymppinen nuori nainen, jonka isä on - tai oli - yksinhuoltaja pikkusiskolleni (17v.). Vanhempamme erosivat pari vuotta sitten, kun siskoni oli sijaisperheessä (perheriitojen vuoksi). Itse muutin tässä vaiheessa iskän luota pois. Kun koti rauhoittui äidin häippästyä, isä halusi siskoni takaisin kotiin. Siskoni tuli takaisin kotiin, jossa kuitenkin isä oli jo saanut harjoitella perhe-elämää uuden naisystävänsä kanssa. Siskoni ikään kuin joutui kolmanneksi pyöräksi: ensin oli nainen, sitten tuli tytär. Vaikka luulimme, että riidat loppuivat äidin lähtöön, olimme pahasti väärässä.
Siinä se elämä sitten jatkui kotona. Isän naisystävä vaihtui kolmeen kertaan vuoden aikana. Vajaa vuosi sitten hän kuitenkin alkoi seurustelee tämän nykyisensä kanssa. Alku on tietenkin mielistelyä, esittelyä ja muutenkin vähän punnitsevaa ja mittailevaa aikaa. Hiljalleen kuitenkin huomasimme, että isämme jätti meidät pitkälti jopa heitteille. Parin kuukauden ajan joka viikonloppu isä lähti naikkosensa kanssa pois kotoa, viikonlopunviettoon, jättäen siskoni periaatteessa aina yksin kotiin. Ei hän toki yksin tällöin jättäytynyt, vaan pyysi sitten seurakseen jonkun kaverin. Pyysin (huusin, itkin, raivosin) jokaikinen kerta heitä olemaan jättämättä siskoani yksin kotiin, mutta millään ei ollut mitään merkitystä. Eikä ole edelleenkään. Isä tekee täysin oman päänsä mukaan, tai sen naisensa pään mukaan, kuuntelematta lainkaan lastensa mielipidettä.
Ehkä joku saattaa miettiä, että miksi 20- ja 17-vuotiaat itkevät noin isänsä perään, eikö nuoret juuri häpeä aina vanhempiaan jne.. Olen pohtinut käytöksemme johtuvan siitä, että emme ole saaneet sitä rakkautta ja huomiota, mitä lapset vanhemmiltaan kaipaavat. Äiti mielenterveyshäiriöinen, isä muuten idiootti-amis. Tämä termi on vähän inside-juttu, mutta se on erittäin kuvaava. Isä on arvoiltaan (ei tunne tehneensä väärin pettäessään naisystäviään, seksi on rakkautta jne.), käytökseeltään (pitää aina pitää kulisseja yllä, esittää fiksumpaa kuin onkaan ja päteä) erilainen kuin me. Koska äidiltä emme voi tasapainoista ja tervettä rakkautta saada, yritimme saada sitä isältä. Mutta turha toivo!
Lopulta kaikki päätyi siihen, että siskoni ei pystynyt enää asumaan kotona, koska ei tullut toimeen isän ja tämän naisen kanssa. Reilu viikko sen jälkeen kun siskoni muutti pois, jo oli kihlat ostettu (kulissit!). Tiedän, että isäni on tyhmä, ja myös tämän naisystävä. Toista vuotta olemme jo itkeneet isän takia, pyytäneet häntä osoittamaan rakkauttaan ja huomioimaan myös meitä. Niin monesti olemme joutuneet pettymään. Isäni suku on yksinkertaista tollikka sukua, kukaan heistä ei ymmärrä. Tukea olemme saaneet kuitenkin monilta (myös asiantuntijoilta), jotka saavat meidät luottamaan siihen, että emme valita turhasta. Voiko vihamielisestä isä-tytär suhteesta tulla enää myönteinen? Anteeksi voinee joskus antaa sen, että isän käytös johtuu siitä, että hän oikeasti ajattelee asioista toisin kuin me. Eroavaisuudet aivoissa.. Vaikka ehkä joskus anteeksi annetaan, ne itkut, pettymykset ja jopa viha eivät ikinä unohdu. Eikä isä voine muuttua.
Pelkästään isämme ei ole kuitenkaan se idiootti, vaan myös se hänen naisensa. Hän on todella tungeksiva ihminen, joka on puhunut meistä jopa pahaa meidän sukulaisillemme. "Taas ne huusivat meille, kun tulimme viikonloppuna kotiin". Erään meidän sukulaisen, joka on meidän "puolellamme", arvion mukaan tämä nainen saattaa olla meistä mustasukkainen ja yrittää hakea hyväksyntää muilta sukulaisiltamme. Kaipa nämä kaksi tyhmää, isä ja tämä nainen, käyvät yhteen, mutta tuntuu surulliselta, koska lapset jäivät niin selvästi kakkoseksi. Mutta onneksi meitä on ollut tässä kaksi toisiamme tukemassa, ilman toisiamme emme välttämättä olisi jaksaneet.
Onko kellään toisella kokemuksia jättävästä vanhemmasta? Miten olla vain välittämättä isästä? Miten hyväksyä jonain päivänä hänen puutteensa? Vai onko sitä itse vain turhan kiivas asian suhteen?
Vanhetessaan vaan on vaikea myöntää se, että isä ei ole se supersankari ja oikeuden perikuva, joksi niitä lapsina aina kuvitellaan. Joudutaan kohtaamaan aikaisempien esikuvien puutteet. Elämä alkaa tuntua vähän liiankin todelliselta.
Siinä se elämä sitten jatkui kotona. Isän naisystävä vaihtui kolmeen kertaan vuoden aikana. Vajaa vuosi sitten hän kuitenkin alkoi seurustelee tämän nykyisensä kanssa. Alku on tietenkin mielistelyä, esittelyä ja muutenkin vähän punnitsevaa ja mittailevaa aikaa. Hiljalleen kuitenkin huomasimme, että isämme jätti meidät pitkälti jopa heitteille. Parin kuukauden ajan joka viikonloppu isä lähti naikkosensa kanssa pois kotoa, viikonlopunviettoon, jättäen siskoni periaatteessa aina yksin kotiin. Ei hän toki yksin tällöin jättäytynyt, vaan pyysi sitten seurakseen jonkun kaverin. Pyysin (huusin, itkin, raivosin) jokaikinen kerta heitä olemaan jättämättä siskoani yksin kotiin, mutta millään ei ollut mitään merkitystä. Eikä ole edelleenkään. Isä tekee täysin oman päänsä mukaan, tai sen naisensa pään mukaan, kuuntelematta lainkaan lastensa mielipidettä.
Ehkä joku saattaa miettiä, että miksi 20- ja 17-vuotiaat itkevät noin isänsä perään, eikö nuoret juuri häpeä aina vanhempiaan jne.. Olen pohtinut käytöksemme johtuvan siitä, että emme ole saaneet sitä rakkautta ja huomiota, mitä lapset vanhemmiltaan kaipaavat. Äiti mielenterveyshäiriöinen, isä muuten idiootti-amis. Tämä termi on vähän inside-juttu, mutta se on erittäin kuvaava. Isä on arvoiltaan (ei tunne tehneensä väärin pettäessään naisystäviään, seksi on rakkautta jne.), käytökseeltään (pitää aina pitää kulisseja yllä, esittää fiksumpaa kuin onkaan ja päteä) erilainen kuin me. Koska äidiltä emme voi tasapainoista ja tervettä rakkautta saada, yritimme saada sitä isältä. Mutta turha toivo!
Lopulta kaikki päätyi siihen, että siskoni ei pystynyt enää asumaan kotona, koska ei tullut toimeen isän ja tämän naisen kanssa. Reilu viikko sen jälkeen kun siskoni muutti pois, jo oli kihlat ostettu (kulissit!). Tiedän, että isäni on tyhmä, ja myös tämän naisystävä. Toista vuotta olemme jo itkeneet isän takia, pyytäneet häntä osoittamaan rakkauttaan ja huomioimaan myös meitä. Niin monesti olemme joutuneet pettymään. Isäni suku on yksinkertaista tollikka sukua, kukaan heistä ei ymmärrä. Tukea olemme saaneet kuitenkin monilta (myös asiantuntijoilta), jotka saavat meidät luottamaan siihen, että emme valita turhasta. Voiko vihamielisestä isä-tytär suhteesta tulla enää myönteinen? Anteeksi voinee joskus antaa sen, että isän käytös johtuu siitä, että hän oikeasti ajattelee asioista toisin kuin me. Eroavaisuudet aivoissa.. Vaikka ehkä joskus anteeksi annetaan, ne itkut, pettymykset ja jopa viha eivät ikinä unohdu. Eikä isä voine muuttua.
Pelkästään isämme ei ole kuitenkaan se idiootti, vaan myös se hänen naisensa. Hän on todella tungeksiva ihminen, joka on puhunut meistä jopa pahaa meidän sukulaisillemme. "Taas ne huusivat meille, kun tulimme viikonloppuna kotiin". Erään meidän sukulaisen, joka on meidän "puolellamme", arvion mukaan tämä nainen saattaa olla meistä mustasukkainen ja yrittää hakea hyväksyntää muilta sukulaisiltamme. Kaipa nämä kaksi tyhmää, isä ja tämä nainen, käyvät yhteen, mutta tuntuu surulliselta, koska lapset jäivät niin selvästi kakkoseksi. Mutta onneksi meitä on ollut tässä kaksi toisiamme tukemassa, ilman toisiamme emme välttämättä olisi jaksaneet.
Onko kellään toisella kokemuksia jättävästä vanhemmasta? Miten olla vain välittämättä isästä? Miten hyväksyä jonain päivänä hänen puutteensa? Vai onko sitä itse vain turhan kiivas asian suhteen?
Vanhetessaan vaan on vaikea myöntää se, että isä ei ole se supersankari ja oikeuden perikuva, joksi niitä lapsina aina kuvitellaan. Joudutaan kohtaamaan aikaisempien esikuvien puutteet. Elämä alkaa tuntua vähän liiankin todelliselta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kokemus on siitä miten kumpikaan vanhempi ei kyennyt olemaan vanhempi. Äitini oli kuin pikkutyttö joka haki minulta turvaa ja siä olo tunnekylmä, ankara ja ehkä jopa insestinen.
Sureminen lienee terve tapa irrottautua. te ette voi muuttaa isäänne. Helpompi on surra se mitä vaille jäi ( ja vihata) kuin jäädä ikuisesti kerjäämään jotain mitä ei saannut. Tukeutukaa ammattiihmisiin.
Tietty suru sitä jää elämään ainiaaksi.