"Häveliäisyys"?

itsekin mietin tätä samaista asiaa kun olin viimeisiläni raskaana. Olen aina ollut melko epävarma vartaloni suhteen ja esim. gynelläkayntiä jännitän aian todella paljon. Mutta sitten kun se dsynnytys tuli eteen niin jotenkin kaiken sen kivun keskellä oli mulle ihan sama vaikka koko suomi olis tuijottanut revennyttä alapäätäni. Sitten kun sen vauvan saa sihen rinnalle niin ei sitä huomannut että ympärillä häärätään ja toosaa vähän ommellaan.

Odotan esikoistani, ja olen miettinyt aivan samaa juttua kuin sinäkin. Tuo asian "luonnollisuuteen" vetoaminen ei ainakaan minua lohduta yhtään, minulle luonnollista on se että ruumiin eritteeni ovat yksityisasiani :) Kivut eivät ainakaan vielä pelota, enemmän mietityttää tuo "töllisteleminen ja ronkittavana" oleminen.

Ilmeisesti olet raskaana, kun tämmöisiä mietit? Tuosta miehen suhtautumisesta.. Oliko hän mukana esimerkiksi ensimmäisessä ultrassa, joka yleensä tehdään alakautta? Meillä tuleva iskä oli mukana seisomassa tutkimuspöydän vieressä, eli periaatteessa olisi voinut halutessaan nähdä aitiopaikalta kaiken mitä alapäälleni tehtiin. Kuulemma katseli vain minun kasvojani ja ruudusta pikkuista eikä "kurkkinut" alapäähän, koska on nähnyt sen ennenkin :) Mutta onhan se nöyryyttävää olla siinä jalat levällään, sisään tungetaan sormia ja laitteita ja lääkärikin oli vielä niin limanuljaska että yäk. Joka kerta tuon kaltaisissa tutkimuksissani jännitän kamalasti haiseeko alapääni (vaikka olen alapesut tehnyt juuri ennen vastaanottoa).

Synnytysvideoita olen minäkin nähnyt ja näyttänyt niitä miehellenikin. Hänen reaktionsa olivat sellaisia, että parempi kun synnärillä katsoo vaan poispäin... Saas nähdä miten synnytys menee.

lähtöön, joku herkkähipiäinen ei tosipaikan tullen ole milläskään, joku ahdistuu päiväkausiksi siitä miten kamalalta kaikki näytti. Samoin miehillä.
En kokenut synnytyssalia minään hollitupana, missä väkeä laukkasi pilvin pimein. Koska synnytyksessä asiat sujui mallikkaasti, ainoastaan kätilö kävi tekemässä tutkimuksia ja seuraamassa tilannetta sekä oli läsnä ponnistusvaiheessa. Kirkkaat valot oli tosiaan suunnattuna alapäähän, mutta hyvähän se on että ammattilaiset näkevät mitä tekevät. Ja toden totta näkevät kaikenlaista, joten suhtautuminen oli hyvin ammattimaista. Jos väkeä olisi tarvittu enemmän paikalle, lääkäriä ja muita, tuskin olisin vaivautunut siitäkään, hyvä että tulevat apuun.
Voihan sitä ajatella niinkin että ihmiskeho on aika ällöttävä. Joskus kun kattelee tv:stä leikkauksia ym. niin veri lentää ja kudokset rutisee...yök.

Ei sitä synnytyksessä jouda miettimään tuollaisia. Kipu vie ensin kaiken huomion ja sitten syntymän jälkeen vauva vie kaiken huomion. On ihan sama mitä siellä alapäässä tapahtuu, ei siihen kiinnitä mitään huomiota. :)

mä olin eka lapsen syntymän jälkeen aika järkyttynyt koko touhusta, tuntu tosi alkukantaiselta ja "raadolliselta",enkä oikeen jaksanut vauvasta iloita, kun voimat oli totaalisen loppukin. Tunsin itseni kutakuinkin eksyneeksi lapseksi joka oli kiskaistu kertarykäyksellä aikuisten maailmaan, tais olla pumpulissa kasvettu siis...Mutta tokan lapsen kanssa olikin jo ihan eri meininki ja oli aivan eri tunnelmat. Mammojen kanssa oli kelannut juttuja läpi ja muutenkin karaistunut.

Mietin itsekkin samoja asioita odotusaikana. Mielessä ei niinkään ollut kipu vaan se miten kehtaan pötkötellä siellä puolialasti, etenkin koska olen lihava, asia vaivasi.. :/ Miehelleni puhuin myös tästä, hän tuumasi että eiköhän siellä ole jo kaikenlaista nähty.

Kun synnytys koitti, ei nuo asiat todellakaan ollut mielessä. En edes muista kun mieheni ja kätilö oli riisuneet minulta oman yökkärin ja rintsikat ja vaihtaneet sairaalan paitaan! Koivet levällään tosiaan olin pitkään synnytyksen jälkeen kun odottelin ompelijaa. Siinäkään vaiheessa ei tullut mieleen muuta kun pyysin miestä laittamaan peittoa päälle kun tuli kylmä..

Olin itsekkin yllättynyt kuinka "rennosti" ja häpeilemättä otin synnytyksen ja kaikki jälkitutkimukset :)

Mulle ei tullut edes mieleen koko häveliäisyysasia koska tuskat oli niin hirmuiset ja sitten keskityin vauvaan. Ja pimpsojahan ne hoitsut ja kätilöt siellä tuijottelee päivästä päivään. Mulla ei oo ees maailman rumin ;)

Se on totta ettei lopussa ole väliä vaikka se ruotsin kuningas siinä tuijottaisi :P Mä voisin muutenkin mennä vaikka opetusryhmän eteen haarat levällään. Mitä ihmettä siinä haarovälissä niin kummallista on. Tissit paljaana en menis koska ne on niin venähtäneet.

Samaa mietin alkuun. Mutta sitten kun tuli tositoimiin lähtö, ei minua enää haitannut ollenkaan vaikka oli harjoittelijakin paikan päällä. Kivut oli esikoisen aikaan inhottavaa luokkaa. Tyhmästi sanottuna, aukaisin jalkani ilomielin että sai tietää paljonko olin avautunut. Halusin vain nopeaa selvitä siitä.
Kuopuksen aikaan sitten ei enää mietityttänyt ollenkaan.

Lainaan 1. vastausta:

"Ei sitä huomaa mitä siellä alapäässä lääkärit ja kätilöt ja ties ketkä touhuavat. Sitä keskittyy niin siihen vauvan ulossaamiseen ja omaan kipuun." ja jatkan: ja vauvan vointiin.

mulla on ollut aikaisemmin kans hieman ongelmia miettiessä miten sitä pitäisi suhtautua ronkittavana olemiseen yms sairaalassa avuttomana olemiseen. Sittemmin jouduin yllättäen tapaturmaan ja pitkään leikkaukseen ja yli viikoksi osastolle josta melkein viikkoon en päässyt pois sängystä ja viikko oli suihkukieltoakin 30 asteisessa huoneessa jota ei saanut edes tuulettaa vammani vuoksi. Olin siis täysin muiden autettavana ja kipeänäkin, tukka totaalisen paskaisena ja katetroituna sekä osittain puudutettuna. Lisäksi menkat alkoivat yllättäen hieman aiemmin. Lääkäreitä oli kierroilla vähintään 5-6, ja muut hoitajat päälle. Kyllä siinä meni kaikki häveliäisyys ja nyrpistely, ja oli vain pakko ottaa kaikki apu vastaan, kun kerran oli auttajia. Ja niin se vain on että työtään ne tekee, ja se on niitten ammatti. Mutta aiemmin ahdistuin mahdollisen synnytyksen sairaalavisiitistä, nykyään ei paljon haittaa, kunhan apua van saa.

Sitä ronkkimista on jo raskausaikana, sairaalassa ja jälkitarkastuksissa sen verran, että kyllä siihen tottuu. Itsellä oli sellainen olo, että jos joku olisi jälkikäteen kadulla tullut sanomaan, että nyt tehdään sulle sisätutkimus, olisin vaan ruvennut rutiinilla housuja aukaisemaan sen enempää kyselemättä...

Sen jälkeen kun vauva on saatu ulos, on tosiaan sama, mitä tapahtuu. Keskittyminen on vauvassa totaalisesti seuraavat kuukaudet yötä päivää! Hädin tuskin huomasin istukan tuloa tai ompelemista. Ja suihkuun pääsin synnytyksen jälkeen, joten liasta pääsee kyllä eroon.

No ei ne synnytykset nyt noin pahoja välttämättä ole! En minä tunnista tuosta alkuperäisestä juuri mitään. Toinen synnytykseni varsinkin oli ihan häveliäs suorastaan :) Minulla oli se yksi ja sama kätilö joka synnytykseni hoisi, en siis levitellyt jalkojani kenellekään muulle. Synnytyksessä tehtiin 3 sisätutkimusta, joista yksi ammeessa piilossa veden alla. Ei katetrointeja, ei peräruiskeita, ei juuri mitään lämmönmittausta kummepaa toimenpidettä. Ei oksennusta, ei räkää, ei kakkaa, hiukan (siis todella vähän) verta ja aikamoinen loiskahdus lapsivettä. Suurimman osan synnytyksestä lilluin ammeessa, sieltä nousin jakkaralle ponnistamaan, kätilö auttoi minua ottamaan kopin. Vauva oli kyllä kinainen ja pissasi päälleni, mutta jotenkin en osannut siitä loukkaantua. Siirryin jakkaralta vauva sylissä sänkyyn peiton alle, kätilö kävi sitten joskus myöhemmin auttamassa irronneen istukan ulos, katkaisemassa napanuoran, ja laittamassa pari tikkiä, tikkejä laittaessa hän tosiaan taisi ottaa kirkkaamman lampun, muuten huone oli hämärä koko synnytyksen ajan. Myöhemmin kävin ihan itse suihkussa, laitoin siteen ja pukeuduin. Mieskään ei siis kamalia traumoja saanut kun istui ensin vesiammeen vieressä, sitten selkäni takana sen pari minuuttia kun istuin jakkaralla ja nostin vauvan syliini, ja sitten hän istui sängyn vieressä kun makasin vauva sylissä peiton alla, kätilö kyllä kävi jossain vaiheessa nostamassa peittoa alapäästä sivuun istukan ja tikkien vuoksi.

Pakko siis kommentoida tällaiseen ketjuun muistuttaakseen ettei se synnytys nyt välttämättä ole aina töllistelyä ja ronkkimista. Se voi olla jopa kaunista ja voimaannuttavaa...

mietin samanmoisia juttuja myös ennen synnytystä, että miten sitä reagoi kaikkeen. Raskausaikana miehen kanssa puhuttiinkin, että alakertaan ei ole sitten katsomista synnytyksessä yms. juttuja.

Avautumisvaiheessa olen ollut niin kipeä, ettei minulla ole kyllä ollut minkäänlaista häveliäisyyttä arastella tutkimuksia tai mieheni katsetta.Ei myöskään ujostuttanut yhtään tuskailla kivun kanssa. Ja ponnistusvaiheessa mieheni oli käynyt näppäämässä valokuvaakin, mutta ei minulla ole siitä mitään havaintoa ollut. Vasta ompeluvaiheessa, kun mies istui vauvan kanssa tuolille sellaiseen paikkaan, mistä oli suorat näkymät revenneeseen alakertaan niin silloin piti sanoa, että tulepa pois sieltä :) Tutkimukset ja katetroinnit eivät tuntuneet mitenkään hävettäviltä, nehän on kätilön ja lääkärin työtä. Kakan tulosta minulla ei ole mitään havaintoa, sain kyllä peräruiskeen ennen synnytystä.

Mene synnyttämään avoimin mielin, ilman turhia pelkoja. Synnytys on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei kannata etukäteen suunnitella tai pelätä. Kätilöt, lääkärit, harjoittelijat ym. ovat siellä työtään tekemässä, joten he suhtautuvat sinuun ja sinun vauvan synnytystapahtumaan niin luonnollisesti kuin olla ja voi! Ole pelkästään itsekäs ja keskity ainoastaan itseesi ja syntymässä olevaan vauvaasi. Kuuntele omaa kehoasi ja keskity pelkästään siihen. Älä uhraa ajatustakaan siihen, mitä kätilö tai muu henkilökuntaan kuuluva ajettelee sinun alapäätä tutkiessaan ja lastasi maailmaan auttaessaan. Se on heidän jokapäiväistä työtänsä.

Näillä ajatuksilla minä menin synnyttämään ainokaistani, yli nelikymppisenä riskisynnyttäjänä. Synnytin ilman mitään kivunlievitystä, nopeasti edenneessä synnytyksessa terveen ja ihanan vauvan. Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka mahtava ja suuri tapahtuma elämässäni lapseni syntymä oli. Nöyrän kiitollinen olin siitä, että raskaus ja synnytys menivät niin hyvin, ja tietysti se, että lapseni syntyi terveenä. Sekään kun ei ole mikään itsestäänselvyys.

Kaikkea hyvää sinulle ap ja muille synnytystä pelkääville! Älkää suotta pelätkö, synnytys on maailman luonnollisin tapahtuma ja siitä voi jopa nauttia, kun ei kasaa turhia pelkoja ja paineita!