Olen jo 33v nainen ja omassa elämässä, mutta minua vaivaa muutama asia ja paljon. Haluan puhua näistä isälle ja hänen vaimolleen, mutta en oikein tiedä miten. Siinä perheessä kun on tapana vaieta vaikeista asioista.
Tilanne on tällänen että isälläni ja hänen vaimollansa on kaksi yhteistä lasta ja molemmilla on myös tahoiltaan yksi lapsi ennestään ja me kaikki 4 ollaan jo aikuisia. Tämä on ehkä joittenki mielestä turhamaisuutta, lapsellista tms, mutta minun tarvii saada sanottua näitä asioita isälle ja äitipuolelleni että pääsen niistä ylitse. Nyt vaan tarvis keksiä että miten. Koska aina jos jostakin asiasta siinä perheessä puhun, se ohitetaan vaan että "toi tossa vaan räjähti", vaikken edes korottaisi ääntäni. Jopa ystäväni huomasi näitä asioita käydessään kanssani isäni luona. Ja muutama sukulainen on huomannut asian. Mutta kun näistä hankalista asioistahan vaietaan.....
Mielestäni se on väärin että minua ja sitä toista joka ei ole heidän yhteinen, kohdellaan ala-arvoisemmin kuin heidän yhteisiä jälkeläisiä. Näin on ollut aina. Vähiten se kait meidän vika on että vanhempamme on tehneet meidät tahoillaan ennen kun on toisensa löytäneet. Kun molemmilla on siis ennestään ollut yks tenava niin miksi sitten ei kaikkia olisi voinu kohdella samanarvoisesti?
Yhteisille lapsilleen on annettu kaikki (siis kyse ei ole pelkästään materiaalista,rahasta), eikä me ei-yhteiset olla ikinä valitettu, mutta näin aikuisena olen huomannu että kyllä se on vaikuttanu sisaruusväleihin....meidän ei-yhteisten taholla on katkeruutta...ja yhteiset vaan pitävät itseään meitä parempina. Näin se vain ikävä kyllä menee.
Kaikesta tästä on vain yksi hyvä seuraus, en ikinä kohtelisi "lapsipuoltani" eriarvoisesti.
Onko teillä siis hyviä neuvoja miten saisin parhaiten sanottua nämä asiat??????
Enkä sit kaipaa mitää ilkeyksiä tai paskanjauhantaa, vaan asiallisia kommentteja, kiitos :-)
Tilanne on tällänen että isälläni ja hänen vaimollansa on kaksi yhteistä lasta ja molemmilla on myös tahoiltaan yksi lapsi ennestään ja me kaikki 4 ollaan jo aikuisia. Tämä on ehkä joittenki mielestä turhamaisuutta, lapsellista tms, mutta minun tarvii saada sanottua näitä asioita isälle ja äitipuolelleni että pääsen niistä ylitse. Nyt vaan tarvis keksiä että miten. Koska aina jos jostakin asiasta siinä perheessä puhun, se ohitetaan vaan että "toi tossa vaan räjähti", vaikken edes korottaisi ääntäni. Jopa ystäväni huomasi näitä asioita käydessään kanssani isäni luona. Ja muutama sukulainen on huomannut asian. Mutta kun näistä hankalista asioistahan vaietaan.....
Mielestäni se on väärin että minua ja sitä toista joka ei ole heidän yhteinen, kohdellaan ala-arvoisemmin kuin heidän yhteisiä jälkeläisiä. Näin on ollut aina. Vähiten se kait meidän vika on että vanhempamme on tehneet meidät tahoillaan ennen kun on toisensa löytäneet. Kun molemmilla on siis ennestään ollut yks tenava niin miksi sitten ei kaikkia olisi voinu kohdella samanarvoisesti?
Yhteisille lapsilleen on annettu kaikki (siis kyse ei ole pelkästään materiaalista,rahasta), eikä me ei-yhteiset olla ikinä valitettu, mutta näin aikuisena olen huomannu että kyllä se on vaikuttanu sisaruusväleihin....meidän ei-yhteisten taholla on katkeruutta...ja yhteiset vaan pitävät itseään meitä parempina. Näin se vain ikävä kyllä menee.
Kaikesta tästä on vain yksi hyvä seuraus, en ikinä kohtelisi "lapsipuoltani" eriarvoisesti.
Onko teillä siis hyviä neuvoja miten saisin parhaiten sanottua nämä asiat??????
Enkä sit kaipaa mitää ilkeyksiä tai paskanjauhantaa, vaan asiallisia kommentteja, kiitos :-)
Vastaukset 3
Vanhimmat
kaksi lasta jo kun aloin seurustella. Saimme yhteisiä lapsia, enkä koskaan sanonut heitä sisaruspuoliksi. Nuorempien lasten isä ei koskaan hyväksynyt minun kahta lastani vaikka he asuivat koko ajan meidän kanssamme, kävivät isänsä luona harvoin. Lapset ovat itse tottuneet siihen että minä pidin heitä aina tasa-arvoisina ja pidän edelleen vaikka vanhimmat ovat jo muuttaneet pois enkä ole enää nuorempien isän kanssa yhdessä. Joidenkin ihmisten on vaikea hyväksyä toisen lapsia. Sanoja siihen miten sen aikuisena sanoisi "nätisti" on vaikea antaa, mutta voin kuvitella että se tuntui pahalta ja tuntuu edelleen. Kaksi vanhinta eivät ole kertaakaan kaivanneet "isäpuoltaan" eron jälkeen vaikka olimme yli 15 vuotta yhdessä. Se ehkä kertoo suhtautumisesta ja siitä miten se voi vaikuttaa...
Ei tässä nyt mitään neuvoa tullut mutta vähän vertaiskokemusta ehkä
Kirjettä ei voi keskeyttää...
Ei kannata kuitenkaan toivoa muutavansa näitä ihmisiä koska se voi olla turha toivo, mutta itseä helpottaa kun saa ilmaista omat ajatukset ja tunteet kerrankin.
Tota kirjesydeemiä oon kyllä aatellu, vois tosin olla et tulis melekoonenki elämänkerta ;-)
Sit olen ajatellu että jos kerron sanoin, omaksi parhaakseni on jos otan jonkun perheen ulkopuolisen mukaan sivusta seuraajaksi, siten isä ja etenkää äitipuoleni ei voi väittää jälkikäteen mitään mitä en olisi sanonut. Huh..Tuntuu aiva hullulta että joutuisin siis ottamaan "todistajan" mukaani perhekeskusteluun....
Kiitos teille jo ku annatte mielipiteitänne.