Tuntuu, että elämä on yhtä ongelmaa toisensa perään. Muutin mieheni taloon luullen, että tästä tulee kotini. Miten väärässä olinkaan. Olen vieras. Asuin aiemmin vuokralla elintasoni mukaan eikä minulla ollut mitään hätää. Jälkikäteen myönnän, että ehkä hiukan painostettiin muuttamaan. Mies ei ollut kuulemma valmis kaukosuhteeseen. Siten vaihtui siis koti ja paikkakunta. Ja mitä tämä sitten on? Mies on jatkuvasti töissä taikka puuhailee omiaan, illat istutaan koneella taikka saunassa tuntikausia, tai sitten ollaan muuten vaan hiljaa. Minun pitäisi olla hänen lastensa kanssa silloin kun tämä ei itse ole,en ymmärrä logiikkaa, että jos vaikka mies on työmatkalla oletetaan minun hoitavan hänen lapsiaan?!?! En kertakaikkiaan ymmärrä.
Minulla on kaksi omaa lasta jotka eivät asu luonani, he asuvat perhekodissa. Miehen vanhin lapsi asuu kanssamme ja hänen kaksi nuorempaa lastaan asuvat äidillään, ovat meillä joka toinen viikonloppu, niinkuin myös omat lapseni. Miehen vanhin lapsi on hyvä koulussa ja harrastaa, mutta se kaikki muu sitten. Istutaan illat pitkät - yömyöhään koneella ja pelataan, huone on välillä kuin sikolätti, ei osallistuta siivoukseen, kaupassa käyntiin eikä oikein muuhukaan. Ollaan puhuttu yhteisistä pelisäännöistä joita ei noudateta, ja jos tämä asia otetaan puheeksi, loukkaannutaan. Taikka jos itse kysyn miksi ei noudateta niin sitten jauhan sitä samaa p*skaa aina vaan enkä osaa lopettaa. Tämä leviää käsiin! Välillä tuntuu, ettei minusta muuta haluttu kuin yleiskone tänne. Pitääkö mun passata, pestä pyykit ja hoitaa ihan kaikki?
Vierastan sitä, jos mies haluaa seksiä kun lapset ovat paikalla. Mies siihen: "kun ollaan suljettujen ovien takana niin kyllähän ne lapset sen tajuaa mitä siellä tehdään". Tämä kuvottaa mua. Ei tässä seksiä kyllä ole ollutkaan enää.
Mulle ei puhuta, tehdään ohareita, mennään miten tahdotaan sanomatta minne ja koska tullaan takaisin. Mies tykkää lomat istua kotona kun minä haluaisin matkustaa, en muuten pääsisi täältä oikeastaan minnekään.. Lisäksi kaiken kukkurana tässä tuli ilmi että mies on jättänyt maksamatta elatusmaksut kokonaan exälleen ja nyt maksaa niitä "pakolla" ulosoton kautta. Mitä liikkuu ihmisen päässä joka jättää lapsensa elatusmaksut maksamatta? Saa hirveät raivarit jos yritän puhua asiasta ja selvittää miten me pärjätään, syyllistän kuulemma häntä. Minun vikaniko se on että jätti maksunsa maksamatta ja saadaan sitten kärsiä siitä hamaan tulevaisuuteen? Ja summa ei ole mikään ihan pieni.
Olemme kerran käyneet parisuhdeterapiassa, se johti suoranaiseen kostamiseen. Kun avauduin siellä asiasta, etten pääse enää minnekään liikkumaan yksin, mies muuttui marttyyriksi. Päätin lopettaa parisuhdeterapian siihen yhteen kertaan. Ja vielä lopuksi se, että sain miehelleni vannottaa etten ole häntä pettänyt. Ei ole koskaan ollut mitään syytä pettää ja tuo ihme vannottaminen oli saada mut hulluuden partaalle. En keksi mitään muuta syytä kuin, että hänen exänsä lähti toisen miehen matkaan ja edellisessä suhteessa nainen petti häntä. Miehen itsetunto on siten jossakin tipotiessään ja minä saan kärsiä siitä. En kyllä yhtään ihmettele kun exä otti ja lähti.
Jos voisin kääntää kelloa siihen hetkeen kun päätin tarttua tilaisuuteen muuttaa mieheni luo, kääntäisin kelloa ja sanoisin ei kiitos. Oma elämäni valuu hukkaan kun elän muille. Ja jos jotakin sanon saan siitä pelkkää paskaa niskaani.
Minulla on kaksi omaa lasta jotka eivät asu luonani, he asuvat perhekodissa. Miehen vanhin lapsi asuu kanssamme ja hänen kaksi nuorempaa lastaan asuvat äidillään, ovat meillä joka toinen viikonloppu, niinkuin myös omat lapseni. Miehen vanhin lapsi on hyvä koulussa ja harrastaa, mutta se kaikki muu sitten. Istutaan illat pitkät - yömyöhään koneella ja pelataan, huone on välillä kuin sikolätti, ei osallistuta siivoukseen, kaupassa käyntiin eikä oikein muuhukaan. Ollaan puhuttu yhteisistä pelisäännöistä joita ei noudateta, ja jos tämä asia otetaan puheeksi, loukkaannutaan. Taikka jos itse kysyn miksi ei noudateta niin sitten jauhan sitä samaa p*skaa aina vaan enkä osaa lopettaa. Tämä leviää käsiin! Välillä tuntuu, ettei minusta muuta haluttu kuin yleiskone tänne. Pitääkö mun passata, pestä pyykit ja hoitaa ihan kaikki?
Vierastan sitä, jos mies haluaa seksiä kun lapset ovat paikalla. Mies siihen: "kun ollaan suljettujen ovien takana niin kyllähän ne lapset sen tajuaa mitä siellä tehdään". Tämä kuvottaa mua. Ei tässä seksiä kyllä ole ollutkaan enää.
Mulle ei puhuta, tehdään ohareita, mennään miten tahdotaan sanomatta minne ja koska tullaan takaisin. Mies tykkää lomat istua kotona kun minä haluaisin matkustaa, en muuten pääsisi täältä oikeastaan minnekään.. Lisäksi kaiken kukkurana tässä tuli ilmi että mies on jättänyt maksamatta elatusmaksut kokonaan exälleen ja nyt maksaa niitä "pakolla" ulosoton kautta. Mitä liikkuu ihmisen päässä joka jättää lapsensa elatusmaksut maksamatta? Saa hirveät raivarit jos yritän puhua asiasta ja selvittää miten me pärjätään, syyllistän kuulemma häntä. Minun vikaniko se on että jätti maksunsa maksamatta ja saadaan sitten kärsiä siitä hamaan tulevaisuuteen? Ja summa ei ole mikään ihan pieni.
Olemme kerran käyneet parisuhdeterapiassa, se johti suoranaiseen kostamiseen. Kun avauduin siellä asiasta, etten pääse enää minnekään liikkumaan yksin, mies muuttui marttyyriksi. Päätin lopettaa parisuhdeterapian siihen yhteen kertaan. Ja vielä lopuksi se, että sain miehelleni vannottaa etten ole häntä pettänyt. Ei ole koskaan ollut mitään syytä pettää ja tuo ihme vannottaminen oli saada mut hulluuden partaalle. En keksi mitään muuta syytä kuin, että hänen exänsä lähti toisen miehen matkaan ja edellisessä suhteessa nainen petti häntä. Miehen itsetunto on siten jossakin tipotiessään ja minä saan kärsiä siitä. En kyllä yhtään ihmettele kun exä otti ja lähti.
Jos voisin kääntää kelloa siihen hetkeen kun päätin tarttua tilaisuuteen muuttaa mieheni luo, kääntäisin kelloa ja sanoisin ei kiitos. Oma elämäni valuu hukkaan kun elän muille. Ja jos jotakin sanon saan siitä pelkkää paskaa niskaani.
Vastaukset 4
Vanhimmat
No muuta pois !
Juu virheen myöntäminen on vaikeaa ja sitten sitä masentuu eikä saa itseään liikkeelle...
En keksi muuta kuin koeta saada jostain voimaa lähteä sillä olet selvästi tehnyt virheen...
Yleensä järjen puhuminen kannattaa vain niille ihmisille, joille järkeä ei edes tarvitse puhua...
Miehesi on oppinut syyllistämis-syyllisyys-marttyyri -rallin turhan hyvin. Luulen, että se on ollut syy aiempiinkin eroihin, ei siis seurausta niistä. Sinulla tuntuu olevan vielä itsetuntoa ja omaa järkeä, sillä osaat kyseenalaistaa tilanteesi. Lähde pois oman itsesi vuoksi! Parempi yksin kuin tuollaisessa porukassa.
Kelloa ei voi valitettavasti kääntää taaksepäin ja muuttaa jo tehtyjä ratkaisuja. Mutta omaan tulevaisuuteen voi vaikuttaa ja siihen pitääkin vaikuttaa. Sinun pitää miettiä mitä haluat elämältä ja tehdä niitä ratkaisuja ja päätöksiä sen mukaan. Vaikka ne tuntuisikin kipeältä niin on aina muistettava että kun sulkee yhden oven niin avautuu vähintään kaksi uutta ovea. Jokaisen meistä olisi aina muistettava se, että minä itse olen se tärkein. Vaikka omista lapsista on aina vastuu kannettava niin siitä huolimatta pitää ajatella aina ensin itseään. Mikä on se tapa elää jolloin minä olen onnellinen ja voin tuottaa iloa ja onnea muille ihmisille. Jos elän elämää joka ahdistaa ja puristaa niin en todellakaan pysty antamaan mitään kenellekään muulle. Ja eniten tuotan vahinkoa itselleni.
Ehkä meissä naisissa on se "vika" että elämme pitkälti elämäämme toisten ihmisten kautta. Oma eroni opetti sen että minun on opittava elämään itseni kanssa ja tulla onnelliseksi sekä tyytyväiseksi oman itseni kautta. Kukaan toinen ihminen ei voi tehdä minua onnelliseksi tai antaa minulle sellaista elämää jonka minä haluan. Minun itse on luotava se elämä ja opittava elämäänja pärjäämään itsekseni. Sillä loppujen lopuksi tässä elämässä olemme ihan yksin, vain omaan itseemme voimme turvata. Tätä pidin ohjenuorana kun elämäni pirstaleita kasasin eroni jälkeen. Nyt, kun erosta kulunut vuosia, voin sanoa olevani tyytyväinen elämääni. Pärjään itsekseni lasten kanssa mutta olen pystynyt ja ennen kaikkea uskaltanut rakastua uudelleen. Mutta nytkin ajattelen asioita järjellä ja en tiedä olenko koskaan niin kypsä että pystyisin miettimään yhdessäasumista. Mutta mulle on tärkeintä että uskallan rakastaa ja olen päästänyt toisen ihmisen ihan lähelleni, jopa sydämeeni asti.
Nyt istut ja mietit mitä elämältäsi haluat. Ja kun se on selvillä niin rupeat toteuttamaan toiveitasi. Voimia päätöksentekoon!