Voin tehdä näitä retkiäni keskellä päivää, koska opiskeluni tapahtuu iltaisin, Oulun Merikosken aikuislukiossa, iltapuolella. Syy juuri aikuislukion valintaan johtuu aiemmasta koulumenneisyydestäni, jolloin jouduin törmäyskurssille oman ikäluokkani kanssa, oman erikoisuuteni tähden. Olen jo sen verran pitkään tuntenut tämän eron muista ikäisistäni, etten ajatuksissani enää oikeastaan huomaa välillämme minkäänlaisia yhtäläisyyksiä, en edes iän suhteen. Näin katsottiin, että soveltuisin paremmin aikuislukion muiden kypsempien oppilaiden joukkoon. Mutta silti sisälläni elää edelleen sama, yksinäinen sielu.
Jos joku olisi kysynyt, ajattelinko jotain erityistä asiaa tai asioita, olisin voinut osoittaa itseäni. Sillä mitä muutakaan saattoi yksinäinen tai muuten omalaatuinen ajatella, kuin sitä kaikkea, mikä tähän niin outoon ja luonnottomaan elämääni kuului. Omalaatuisuuksieni ja lukemattomien muiden syiden johdosta olen epäillyt itseäni Aspergerin syndroomaiseksi. Ensimmäisenä tuntomerkkinä pidin katsetta, joka kääntyy sisäänpäin aina, kun satun sijoittamaan silmäni johonkin. Olin myös koko ikäni paneutunut tiedonhankintaan, ja vaikken pidä itseäni akateemisena koulupoikana, kaikki mahdollinen tieto on itselleni arvokasta, ja näin olenkin omatoimisesti hankkinut melkoisen lukeneisuuden ja sivistyksen. Toisaalta taas olin huono sosiaalisissa tilanteissa, vaikka olinkin huomannut psykologisella tarkkailulla saavuttavani edes jonkinlaisen ymmärryksen toisten keskenään elättämistä sosiaalisista maailmoista. Vaikka toisaalta viihdyin myös paljon yksin, paljon kertoi tilanteestani se, että silti tunsin itseni melko yksinäiseksi. Tämä käsitys oli syntynyt niiden kolmen vuoden aikana, kun elämästäni ei ollut löytynyt yhtään ystävää.
Katson itseäni ohiajavan bussin ikkunoiden heijastuksesta: pitkähkö, tällä ominaisuudellani aika monestikin huomioitu, likinäköisyyden takia suorakulmaisilla silmälaseilla varustettu, toisaalla terävä-, toisaalla pehmeäkatseinen, teräväpolvinen, ruskeatukkainen pehkopää, äärimmäisen yksinkertaiset Adidas-verkkahousut jalassaan, ja päälläni kuvaton, tumma t-paita, jota vielä peitti sininen Rukka-tuulitakki. Tämä harvinainen ja individuaali ulkoasu oli kuulunut erikoisuuteeni lähes koko ikäni ajan, josta kyllä nyttemmin olin ottanut suoranaisen ylpeyden.
Toinen asia, mistä otin ylpeyden, oli hyväkuntoisuuteni. Tästä todisti se, että nytkin olin tulossa kaupunginkirjastolta, jonka luota olin juossut yhtämittaa, melko nopeaa vauhtia, pysähtymättä, ja hengästymättä. Suosimistani kireistä paidoista saattoi nähdä, että profiilini etupuoli oli täysin pystysuora.
En silti vain ole enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, onko ulkonäköni enemmän huono vaiko ei. Mutta ehkä ainoa osa, josta voin sanoa pitäväni itsessäni, ovat ehkä silmäni, joiden kuitenkin usein totean olevan myrkyn-, ei niinkään smaragdinvihreät. Kuitenkin pelkään usein alituisesta pohdiskelusta kiristyneiden kulmien antavan virheellisen kovan ja armottoman kuvan ulkopuolisille. Ehken ole ulkoisesti kovin iloisen oloinen, mutta olenkin monet kerrat saanut todeta ulkokuoreni olevan tässä suhteessa harhaanjohtava, sillä todelliset ajatukseni ja mielialani näkyvät lähinnä vain henkisessä maailmassani.
Syy, miksi tällä omalla tavallani ylipäätään välitin ulkokuorestani edes sen vertaa, oli selvä. Tapanani oli nimittäin vilkaista jokaista ohikulkijaa, ja havaitessani tällöin jokaisen nuoren naisen ja tytön, olisi kuka tahansa voinut havaita katsovani näitä surkeasti kuin anova koira. Mutta se, mitä olin anomassa, ei ollut syötävää, kuten koirien tapauksessa, vaan sitä mitä minäkin kaipasin: ystävällisyyttä, lempeitä tunteita, sosiaalisia vuorovaikutuksia, hellyyttä, jopa rakkautta, kuten jokainen ihminen.
Vuosien kokemusten perusteella olen kuitenkin menettänyt lähes kaiken itsevarmuuteni ja itsetuntoni, mitä siitä vielä joskus saattoi ollakaan. Oli minullakin omat toiveeni, ja monetkin lausunnot verrattain hyvästä ja ihailtavasta luonteesta, mutta en vain voinut uskoa, että kukaan voisi tällaisesta todella välittää, niin kuin olin nähnyt niin monien muiden toisistaan välittävän. Jokainen kohtaamani tyttö oli ― on kuin kaukainen kaukorakkaus, enkeli, jota en ikinä voi saavuttaa, ja minä vain säälittävä, haiseva skunkki ― jolla ei ollut kyseisen eläimen suloisuutta.
Tämän takia olenkin huomannut saaneeni periodisen tavan lähes valasmaiseen puuskahteluun. Tämänkin tietysti toivoin kiinnittävän edes jonkun säälivän huomion.
Ajatukseni keskeytyvät, kun tuuli puhaltaa hiuksiani epäjärjestykseen, vaikkei monikaan voisi löytää niistä mitään järjestystä. Silti tällaisessakin olennossa elää tietty kaavanmukaisuus, joka vain sattuu olemaan melko individuaali. Lähes luurankomaisen ohuet, oksamaiset, ja petomaisen pitkäkyntiset sormet nousevat haromaan hiuksia takaisin paikoilleen, ja samassa ne nousevat huitomaan kohdalle osunutta oikeanumeroista autoa pysähdyksiin.
Jos joku olisi kysynyt, ajattelinko jotain erityistä asiaa tai asioita, olisin voinut osoittaa itseäni. Sillä mitä muutakaan saattoi yksinäinen tai muuten omalaatuinen ajatella, kuin sitä kaikkea, mikä tähän niin outoon ja luonnottomaan elämääni kuului. Omalaatuisuuksieni ja lukemattomien muiden syiden johdosta olen epäillyt itseäni Aspergerin syndroomaiseksi. Ensimmäisenä tuntomerkkinä pidin katsetta, joka kääntyy sisäänpäin aina, kun satun sijoittamaan silmäni johonkin. Olin myös koko ikäni paneutunut tiedonhankintaan, ja vaikken pidä itseäni akateemisena koulupoikana, kaikki mahdollinen tieto on itselleni arvokasta, ja näin olenkin omatoimisesti hankkinut melkoisen lukeneisuuden ja sivistyksen. Toisaalta taas olin huono sosiaalisissa tilanteissa, vaikka olinkin huomannut psykologisella tarkkailulla saavuttavani edes jonkinlaisen ymmärryksen toisten keskenään elättämistä sosiaalisista maailmoista. Vaikka toisaalta viihdyin myös paljon yksin, paljon kertoi tilanteestani se, että silti tunsin itseni melko yksinäiseksi. Tämä käsitys oli syntynyt niiden kolmen vuoden aikana, kun elämästäni ei ollut löytynyt yhtään ystävää.
Katson itseäni ohiajavan bussin ikkunoiden heijastuksesta: pitkähkö, tällä ominaisuudellani aika monestikin huomioitu, likinäköisyyden takia suorakulmaisilla silmälaseilla varustettu, toisaalla terävä-, toisaalla pehmeäkatseinen, teräväpolvinen, ruskeatukkainen pehkopää, äärimmäisen yksinkertaiset Adidas-verkkahousut jalassaan, ja päälläni kuvaton, tumma t-paita, jota vielä peitti sininen Rukka-tuulitakki. Tämä harvinainen ja individuaali ulkoasu oli kuulunut erikoisuuteeni lähes koko ikäni ajan, josta kyllä nyttemmin olin ottanut suoranaisen ylpeyden.
Toinen asia, mistä otin ylpeyden, oli hyväkuntoisuuteni. Tästä todisti se, että nytkin olin tulossa kaupunginkirjastolta, jonka luota olin juossut yhtämittaa, melko nopeaa vauhtia, pysähtymättä, ja hengästymättä. Suosimistani kireistä paidoista saattoi nähdä, että profiilini etupuoli oli täysin pystysuora.
En silti vain ole enää pitkiin aikoihin osannut sanoa, onko ulkonäköni enemmän huono vaiko ei. Mutta ehkä ainoa osa, josta voin sanoa pitäväni itsessäni, ovat ehkä silmäni, joiden kuitenkin usein totean olevan myrkyn-, ei niinkään smaragdinvihreät. Kuitenkin pelkään usein alituisesta pohdiskelusta kiristyneiden kulmien antavan virheellisen kovan ja armottoman kuvan ulkopuolisille. Ehken ole ulkoisesti kovin iloisen oloinen, mutta olenkin monet kerrat saanut todeta ulkokuoreni olevan tässä suhteessa harhaanjohtava, sillä todelliset ajatukseni ja mielialani näkyvät lähinnä vain henkisessä maailmassani.
Syy, miksi tällä omalla tavallani ylipäätään välitin ulkokuorestani edes sen vertaa, oli selvä. Tapanani oli nimittäin vilkaista jokaista ohikulkijaa, ja havaitessani tällöin jokaisen nuoren naisen ja tytön, olisi kuka tahansa voinut havaita katsovani näitä surkeasti kuin anova koira. Mutta se, mitä olin anomassa, ei ollut syötävää, kuten koirien tapauksessa, vaan sitä mitä minäkin kaipasin: ystävällisyyttä, lempeitä tunteita, sosiaalisia vuorovaikutuksia, hellyyttä, jopa rakkautta, kuten jokainen ihminen.
Vuosien kokemusten perusteella olen kuitenkin menettänyt lähes kaiken itsevarmuuteni ja itsetuntoni, mitä siitä vielä joskus saattoi ollakaan. Oli minullakin omat toiveeni, ja monetkin lausunnot verrattain hyvästä ja ihailtavasta luonteesta, mutta en vain voinut uskoa, että kukaan voisi tällaisesta todella välittää, niin kuin olin nähnyt niin monien muiden toisistaan välittävän. Jokainen kohtaamani tyttö oli ― on kuin kaukainen kaukorakkaus, enkeli, jota en ikinä voi saavuttaa, ja minä vain säälittävä, haiseva skunkki ― jolla ei ollut kyseisen eläimen suloisuutta.
Tämän takia olenkin huomannut saaneeni periodisen tavan lähes valasmaiseen puuskahteluun. Tämänkin tietysti toivoin kiinnittävän edes jonkun säälivän huomion.
Ajatukseni keskeytyvät, kun tuuli puhaltaa hiuksiani epäjärjestykseen, vaikkei monikaan voisi löytää niistä mitään järjestystä. Silti tällaisessakin olennossa elää tietty kaavanmukaisuus, joka vain sattuu olemaan melko individuaali. Lähes luurankomaisen ohuet, oksamaiset, ja petomaisen pitkäkyntiset sormet nousevat haromaan hiuksia takaisin paikoilleen, ja samassa ne nousevat huitomaan kohdalle osunutta oikeanumeroista autoa pysähdyksiin.
Vastaukset 68
Vanhimmat
Istun etumaisimpaan penkkiin, vakiopaikkaani. Tässä autossa käyttämäni penkki on asetettu selkänoja oikeanpuoleista seinustaa vasten, ja joudunkin aina vetelemään ja nostelemaan pitkähköjä koipiani pois tieltä kuin kävelytettävä koira, kun uudet asiakkaat autoon tullessaan kulkevat ohitseni. Mutta jos joku sattuu kolhaisemaan itseään teräviä polvia vasten, en epäile kolhijan saaneen niinkään mustelmia, vaan viiltohaavan. Jälleen ajattelen myös sitä, kuinka vieressä istuvalla lienee jälleen melkoiset oltavat. Sillä vaikka olenkin alkanut käyttää sattumalta apteekista löytämääni hajutonta deodoranttia, en usko pääseväni eroon usein haukutusta hajustani ennen kuin vasta haudassa. Jos sielläkään.
Syy, miksi en suostunut käyttämään hajusteita, oli itselleni selvä. Elämääni nimittäin liittyi tiettyjä periaatteita, jotka olivat nekin erottaneet niiden laatijan ja noudattajan muista. Jotkut näistä koskivat lähinnä sellaisia omia tapojani, jotka rakentuivat sen mukaan, mistä vaihtoehdoista pidin enemmän tai vähemmän, esimerkiksi pukeutumistyyli. Toisaalta tiettyjen, useampien valintojen takana saattoi piillä syynä se, että tietty valinta saattoi olla laajemmin ajatellen suositeltavampi kuin toinen; esimerkiksi deodorantin käyttöön liittyi huonoja vaikutuksia sekä ihmiselle että maapallolle. Tällaisten seikkojen tähden aioin käyttää koko elämäni ajan joukkoliikennettä, ja noudattaa muitakin vihreitä suosituksia arjessani. Ja vaikka olenkin jälleen seisonut jonkin aikaa Setlementtitalon ja kaupungin ehkä suosituimman pizzerian välissä, eivät takaani ovesta kantautuvat tuoksut ole houkutelleet, sillä en ole koskenut roskaruokaan, virvoitusjuomiin tai karamelleihin kolmeen vuoteen.
Huomaan keski-ikäisen kuljettajan käsivarressa melko vanhan tatuoinnin. Aika on kuluttanut sen yksityiskohtia niin pahasti, että nopealla silmäyksellä sitä voisi pitää vain vihreän väritussin sohaisulta, mutta tarkemmin katsoen se paljastuu ankkurin malliseksi. Tästä huomaan vanhan ajatukseni siitä, etten pidä tatuoinneista tai lävistyksistä, koska ne tuntuvat pilaavan ihmisen oman kauneuden. Jälkimmäisistä olen tosin todennut, että ne olisivat hyvä tapa tuoda esille kehittämääni katsomusta, jonka mukaan lävistyksiin yleisesti yhdistettu tuska on todellisuudessa pientä todellisen, henkisen elämäntuskan rinnalla.
Tämä käsitys oli syntynyt erittäin suurilta osin siellä, minne olin taas palaamassa. Kotiinpaluu ei sikäli ollut millään tavoin mukava tapahtuma, sillä tällöin jouduin jälleen kohtaamaan kantapään kautta sen, ettei se ollut muuta kuin pelkkä sana, jonka takana ei ollut oikeastaan mitään. Paljon kertoi se, että päätepysäkkini vierustalla sattuneen autokolarin havaitessani pohdin jälleen sitä vaihtoehtoa, että kyseessä olisikin oma kotiväkeni, ja mitä kaikkea moinen saattaisi elämääni tuottaa.
Nyt suorastaan täytyy sanoa, että jännitys tiivistyy, koska tämä oli erittäin todenmakuinen kuvaus. Varsinkin loppu oikein riipi sydäntä, koska tuntui niin pahalta, että nuoresta miehestä on kamalaa mennä kotiin. Samoin hyvin realistista oli tuo suhtautuminen tyttöihin. Tässä on mielestäni juuri hyvää tämä että sen tuntee todeksi, kritiikkiä ehkä voisin antaa joistakin sanavalinnoista esim. "otan ylpeyden", miksei vain "olen ylpeä", toisaalta edellinen saattaa olla todempi sanonta. Eli tämä koukeroinen tyyli kyllä on aika omaperäinen, mutta tähän se tavallaan sopii, koska tämä kertoo nuoresta ihmisestä, niin kontrasti on melkoinen. Mitä sitten tapahtuu?
Sitten tapahtuu, että hän saapuu kotiinsa, ja saa tietää jääneensä orvoksi. Onneksi nämä eivät todellisuudessa ole oikeat vanhemmat, kuten myöhemmin käy ilmi.
Kiitos palautteesta.
melko kafkamaista, mutta ehdottomasti mielenkiintoista.
Kiitos, tästäkin, hyvä nimittäin jos on mielenkiintoista.
"Varsinkin loppu oikein riipi sydäntä, koska tuntui niin pahalta, että nuoresta miehestä on kamalaa mennä kotiin."
Mitä sanoisit seuraavaan ilmaisuun: hän nimittäin on ilmaissut suhdettaan kasvattajiinsa siten, että vaikkei olekaan koskaan aikonut itsemurhaa, hän on silti ajatellut pitävänsä kuolemaa parempana kohtalona kuin elämää tietoisuudessa siitä, että on näiden kahden lapsi (hänhän ei vielä tässä vaiheessa tiedä, etteivät nämä kasvattajat olekaan hänen oikeita vanhempiaan).
Mitä hiljaisempi palsta, sen pahempi niille, joilla ei ole muuta elämää...
Löytyisikö tälle vielä edes yksi kommentti, PYYDÄN...
Tämä teksti ei kulje, eikä nappaa. Tylsän virkamieskielen ja lavertelevan kuvailun (kuvailua kuvailun vuoksi) sekamelskaa.
Lopeta ainakin "lähes"-sanojen käyttö.
Kuinka monesti olen syyllistynyt "lähes"-sanan käyttöön?
Laskujeni mukaan ainakin kolmesti, mutta kaikissa tapauksissa olen katsonut sen tarpeelliseksi korosteeksi.
Pahinta, mitä kirjoittaja voi tehdä, on puolustella tekstiään.
eihän se puolustellut vaan kysyi montako kertaa käytti lähes-sanaa kun siittä valitit. ja sitten laski itse: kolmesti.
on sulla arvostelukriteerit joo... tuommoista röyhtäystä et varmaan itsekään haluaisi oman tekstisi arvosteluksi. alkeellisin sopivaisuudentajukin jo sanoo, että kritiikissä pitää huomata myös hyvät asiat.
pistä nyt isottelija omaa tekstiäsi ehdolle kun olet noin leviä haukkumaan muita. kirjoitatko itse hyvää tekstiä???
joo, OTTAA päähän typeryys ja ilkeys.
4 turhaa kertaa.
Miten niin turhaa? Katsoessani noita neljää kohtaa tajusin kyllä pointtinne, sillä tosiaan nuo voisivat olla ilmankin, mutta toisaalta niiden pikkutarkkaa sanomaa ajatellen ne tuntuivat menevän noinkin, suorastaan tarvitsevan noita. Mutta kuten eräs sanoi, pahinta on puolustella omiaan, joten en sitä tämän enempää tee (ainakin koetan).
Suurin ongelmasi tekstissä ei ole tietty kielellinen vanhahtavuus, vaan juonen puute. En jaksa innostua, koska tekstissä ei ole jännitettä, joka tarjoaisi jotain jännittävää maailmasta tai hahmon suhteesta itseensä.
Lainaus:
Toisaalta taas olin huono sosiaalisissa tilanteissa, vaikka olinkin huomannut psykologisella tarkkailulla saavuttavani edes jonkinlaisen ymmärryksen toisten keskenään elättämistä sosiaalisista maailmoista.
Tämä on jotenkin niin triviaalia selittelyä, että se ei herätä uteliaisuutta tutkia hahmoa tarkemmin. Jätät lukijalle hyvin vähän itselleen pääteltävää. Tyhjennät kaiken toteamalla asian tilan juuri kuten se on.
Suosittelen vaihteeksi kirjoittaa muussa kuin minä -muodossa ja ehkä enemmän objektiivisemmin.
Minusta tässä on aika hyvin kuvattu mielen sisäistä maailmaa. Tämä Lönngreve siis havainnoi ja kehittää erilaisia teorioita muiden motiiveista, tietysti ne voivat mennä pieleenkin, mutta yritys on kova.
lienee se, että lukija ITSE päättelee muiden hahmojen motiiveja eikä niin, että ne tungetaan suoraan eteen jonkun hahmon omien päätelmien myötä.
Mutta tietysti... romaanissa kokonaisuus ratkaisee, joten nämä palautteet on tämmöistä raapimista. Kokonaisdramaturgia ratkaisee. Itse en kuitenkaan jaksaisi näiden pohjalta innostua maksamaan romaanista 30 -35 euroa.
Millainen hahmon tarinallinen kaari on, mihin romaanin teema pyrkii ja mitä uutta se avaa lukijalle?
Tässä pätkässä ei, mutta juonenkulku jatkuukin vasta muutaman hetken päästä.
Olen itseasiassa muuttamassa minä-kertojaa kaikkitietävään.
Hahmon kaari kulkee omaa individuaalia tietään, kuvitelmissa nyt paremmasta elämästä mutta kohdaten elämän tavanomaiset kovuudet. Teemoja on kai paljonkin, mutta individualistisuus lienee yksi keskeinen. Tiedä siitä, mitä se avaa lukijalle, mutta yritystä siihen kuitenkin on.
Mutta mutta... "Kiinnostavampaa lienee se, että lukija ITSE päättelee muiden hahmojen motiiveja eikä niin, että ne tungetaan suoraan eteen jonkun hahmon omien päätelmien myötä."
Antaisitko esimerkin siitä, miten tämä ehdotuksesi toteutuisi tässä antamassani pätkässä? Kysyn näin, koska ehdottajan antama esimerkki auttaa helpommin tajuamaan.
Ei mene läpi. Panos-tulos on negatiivinen, siksi ei kommentteja.
Onko tästä enempää kommenttia, vai poistanko jo?
Voin tehdä näitä retkiäni keskellä päivää, koska opiskeluni tapahtuu iltaisin, Oulun Merikosken aikuislukiossa, iltapuolella. Syy juuri aikuislukion valintaan johtuu aiemmasta koulumenneisyydestäni, jolloin jouduin törmäyskurssille oman ikäluokkani kanssa, oman erikoisuuteni tähden. Olen jo sen verran pitkään tuntenut tämän eron muista ikäisistäni, etten ajatuksissani enää oikeastaan huomaa välillämme minkäänlaisia yhtäläisyyksiä, en edes iän suhteen. Näin katsottiin, että soveltuisin paremmin aikuislukion muiden kypsempien oppilaiden joukkoon. Mutta silti sisälläni elää edelleen sama, yksinäinen sielu.
Voin tehdä retkiäni keskellä päivää, koska opiskelen iltaisin Oulun Merikosken aikuislukiossa. Valitsin aikuislukion aiemman koulumenestykseni tähden. Jouduin törmäyskurssille oman ikäluokkani kanssa erikoisuuteni takia. Olen niin pitkään tuntenut eroavani ikäisistäni, etten ajatuksissani enää huoma välillämme yhtäläisyyksiä edes iän suhteen. (TÄHÄN SANA, JOKA ILMAISEE KETKÄ) katsoivat, että sovellun paremmin aikuislukion kypsempien oppilaiden joukkoon. Mutta sisälläni elää edelleen sama yksinäinen sielu.
heips yur
tein tuohon oman ehdotukseni miten tekstistäsi voisi poistaa lukemista haittaavat hankaluudet. pari pääsääntöä:
1) pyritään ilmaisemaan tekemiset verbeillä eli ei kerrota että "opiskeluni tapahtuu" vaan että "opiskelen".
2) täytesanat pois, eli "näitä, juuri, tämän, oikeastaan, silti jne." huomaat itse mitkä olen poistanut.
tohdin väittää noiden korjausten olevan ns. yleispäteviä riippumatta siitä mikä kirjoittajan kerrontatyyli on. ne ovat yksinkertaisesti virheellisiä tapoja sotkea muuten hyvin ilmaistua asiaa. oma tyylisi, lauseesi ei katoa vaikka tämä pöhö puhkaistaan niistä pois; rytmisi ja viipyilevyytesi vain jalostuu selkeäksi. niinikään poistin muutamia pilkkuja.
No nyt selveni aika lailla, mitä tarkoitat. Kiitos! Nyt voin jälleen ottaa uuden askeleen kehitykseni polulla, kiitos Sinun!
ja hmm... hyvää syntymäpäivää... muistanko väärin että se on näillä main :D
Kyllä, kello aamukahdelta tuli täyteen 20 vuotta. Kiitos tällaisesta syntymäpäivälahjasta.
Pitäisiköhän nyt välillä korjata nämä kaikki antamani pätkät, ja esittää ne korjattuina yhdessä läjässä...?
Korjaa vaan, mutta älä lähetä niitä tänne, vaan suoraan Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun.
Olen jo kerran elämässäni lähettänyt teokseni käsikirjoituksen juuri NVL:on, samoin entiselle Oulun kirjallisuuden läänintaiteilijalle, sekä noin kuudelle eri ystävänpalveluksena lukevalle arvostelijalle. Näistä olen arvostelupalveluihin melko pettynyt, sillä en saanutkaan tarpeeksi sellaista kommenttia, jota olisin toivonut, joten en sitä enää taida tehdä.
Tuomo Heikkinen vai?
Okei, on hyvä että saa palautetta, mutta on varmaan jo aika keskittyä itsenäiseen puurtamiseen.
Ei, vaan Vainikkala-Kejonen. Ja puurtamista tapahtuu jatkuvasti itsekin, mutta apua kaipaa silti, ettei puurtaminen mene aivan hukkaan.
juu hän. Tosiaan olikin läänintaitelijana, muistan. Sittemmin oli myös Päätalo-instituutin kouluttajia.
Ehkä sinulla ei ole kiirettä julkaisuun jos olet kiinnostunut saamaan apua. Ihan ok sekin, mutta on hyvä jossain vaiheessa keskittyä vain omatoimiseen kirjoittamiseen.
Oletko ollut kirjoittajakoulutuksessa tai opiskellut luovaa kirjoittamista, suorittanut esim. sanataiteen approa tai muuta vastaavaa? En nyt sano, että niistä suoraan on apua, muttei ehkä niin paljon haittaakaan.
En niin minkäänlaisessa, mutta ajattelin kyllä Pohjolan Opiston journalistiikkakursseja, tai Oriveden kirjoittajalukiota. Menisin vaikka mihin Oriveden Opistoihin, jos vain olisi rahaa.
No nyt olen kaiketi ajautumassa koulutukseni tulevaisuudessa joko Pohjola-opiston journalistiikkalinjalle, tai ammattikorkeakouluun kirjastonhoitajaksi.
jokin taidekorkeakoulu olisi inspiroivampi paikka nuorelle kirjailijanalulle?
yuriin täällä palstalla tutustuneena uskon että hän saattaisi viihtyä kirjaston rauhallisessa, kirjallisessa miljöössä.
on paljon mielenkiintoisia kirjastoja, joihin voi hakea töihin. Olen itse joskus opiskeluharjoittelussa Saksassa yksityisessä arkistossa ja se oli hyvin kiinnostavaa juuri kirjoittajan kannalta, koska arkisto oli erikoistunut barokin ajan kirjoihin, kirjeisiin ja karttoihin. Ja minä kirjoitan historiallisia romaaneita.
Suomalainen kunnallinen kirjasto ei aina ole kaikkein kiinnostavin, mutta kannattaa siis suunnata huomionsa myös muihin EU-alueen maihin.
olen itsekin kiinnostunut kirjastoalasta... mikä koulutus sulla on pohjalla?
Opiskelin informaatiotutkimusta Tampereen yliopistossa pääaineena, sivuaineena kirjallisuutta, filosofiaa ja hypermediaa.
tack. filosofiaa tekeepi mieli. pikkuisen sen reunaa jo jyrsin omien, eri alan opintojen seassa. filosofia on kai monessa asiassa hyödyllinen ja eikö tuo liene vanhin tieteenalakin. osmo rauhala selvitti radiossa viikonloppuna että maailmalla on kuvataideoppilaitoksia joissa voi sivuaineena opiskella filosofiaa kun suomessa se kuulemma tapahtuu eri paikoissa.
Kyllä minuakin kiinnostaisi filosofia, kuten kaikki muukin tieto maailmassa. En vain katso olevani tarpeeksi akateeminen koulupoika voidakseni pysyä pinnalla yliopistollisessa maailmassa, joten kaiketi päädyn joko journalismiin tai kirjastoalalle.
Yliopisto keskittyy tutkimukseen, siihen tutustumiseen ja sen opettamiseen - suuremmaksi osaksi. Toki on selkeästi ammattiin johtaviakin linjoja, mutta suurin osa on kuitenkin tieteellistä tutkimusta. Mikä tietysti tekee opiskelusta mielenkiintoisen ja kunnianhimoja herättävän.
Kirjailijoita näyttää tulevan erilaisista tiedekunnista. Yllättävän moni näyttää olevan kinnostunut kaunokirjallisuuden tuottamisesta tieteellisen opiskelun ohessa.
journalismissa yliopistotutkinto on normiperustutkinto, eli tampereen yliopiston tiedotusoppi, tai jyväskylän tai helsingin (viestinnän nimellä?) kulkeva koulutus. tai sitten jylhä ja arvostettu sanomain toimittajakoulu jonne haetaan aina silloin tällöin uusi kurssi. ilmoittelevat siittä kai lehdissä.
Mitä tarkoitat sanomalla:
"akateeminen koulupoika voidakseni pysyä pinnalla yliopistollisessa maailmassa"
Pinnalla? Opiskelussa, menestymisessä opinnoissa, opettajien suosiossa, tutkimuksen harjoittelussa vai missä?
Yliopiston maailma on hyvin itsenäistä opiskelua, jossa jokainen ottaa vastuun itsestään. Ei siellä tarvitse pysyä pinnalla, ei todistella kenellekään muulle kuin itselleen (jos sen näkee oleellisena).
Tarkoitan: en ole oikein mikään koulupoika, saatikka akateeminen sellainen, voidakseni pysyä pinnalla, ts. asiallisesti mukana kaikessa vaadittavassa.
en nyt ihan vieläkään ymmärtänyt, koska ei yliopistossa ole jotakin standardiopiskelijatyyppiä, vaan jokainen on oma persoonansa, jolla on hyvin erilainen sosiaalisuusaste ja lähestymistapa opiskeluun. Toki näin on kaikissa oppilaitoksissa. Mutta mikään koulupojan malli tuskin tulee vastaan luennoilla, seminaareissa tai tenteissä.
Viittaatko keskittymisongelmiin vai oppimisongelmiin?
Ei, vaan viittaan siihen, että vaikka lukisinkin paljon ja vaalisin tiedonhakua, en silti ole sellainen yliopistoon sopivaa kaavaa noudattava, joka pysyisi mukana yo:n vaatimassa lukutahdissa.
ymmärrän mitä yur tarkoittaa. lukutahti ei kuitenkaan välttämättä ole yliopistossa tiivis, koska aikataulunsa voi useissa pääaineissa laatia itse. enemmän mietin tuohon vapauteen liittyvää vaikeutta viedä opinnot päätökseen ja olla jäämättä junnaamaan. yliopistossa jokainen on opintojensa edistymisen kanssa totaalisen yksin ja se voi vuosien mittaan kausittain olla rasittavaa. itse tuntui väliltä siltä, että kukaan ei välitä paskaakaan minusta ja opinnoistani ja niinhän se todella oli!
sun kannattais kokeilla avoimen kautta opintoja jossakin vaiheessa, koska yliopistolla olis joka tapauksessa sulle paljon annettavaa.
Näin olen itsekin pohtinut, ja kaiketi jossain vaiheessa elämääni tulen varmasti myös kokeilemaan yo:akin, sillä tiedostan sen antamat mahdollisuudet, ja sen, miten suuri vaikutus yo-elämällä on ollut monille, esim. yhdelle suurimmalle kotimaiselle esikuvalleni, F.E. Sillanpäälle.
Joo ei tää teksti todella toimi lainkaan.. Täyttä bullsh*ttia suoraan sanoen. Jos ei tota lyhyttä pätkääkään jaksa lukea kun puoleen väliin, niin miten joku jaksais vielä lukee sata sivua lisää tollasta?
Eieiei. Tuntuu että yrität aivan liikaa, ajattelet jatkuvasti kirjoittaessasi pitääkö lukija aikaansaannoksestasi jne. Tämän vuoksi tekstistä tulee järkyttävän tylsää luettavaa, ja jopa surkuhupaisaa. kuvailet vain kuvailua varten ja tekstistä tulee kuin kinokseen jämähtänyt vanha lada.
Sinuna lopettaisin kirjoittamisen hetkeksi ja esim. kesällä palaisin asiaan, kun lumi on sulanut ja ladan moottori hieman lämmennyt. Enkä kyllä sinuna enää laittaisi tänne tekstejäni, enkä minnekään muuallekaan, kirjoittaisin vain 'itselleni', tällöin pääsisit eroon siitä 'pitääkö lukija nyt varmasti tästä' -ajatuksesta.
Harkitsisin myös pariin otteeseen sinuna, ennen kuin lähtisin opiskelemaan kirjallisuutta!
Mutta nämä ovat vain minun mielipiteitäni!
Ei kai sille sitten mitään mahda. Anteeksi siis.
Voi olla että olin himpun verran liian ankara eilisessä palautteessani.. Unohda kaikki nuo haukut siis ja keskity palautteen rakentavaan osaan, eli kuinka oppisit kirjoittamaan itsellesi etkä muille.. Tällöin tekstistä tulee noin sata kertaa parempaa, sen voin sanoa varmuudella.
Kaikilla on mielipide ja oikeus siihen, eli ei siinä mitään, ja kaikkia ei voi miellyttää ainakaan samalla kertaa.
Omalta osaltaanhan on toki tärkeää ottaa lukijat huomioon, eli ei kannata ainakaan aina kirjoittaa vain itselleen, mutta olet oikeassa, että ainainen yleisön vilkuilu voi viedä silmät liikaa omasta puolestaan.
Tänään se tuli: kauan odottamani vastaus Gummerukselta, ja hylkyhän se oli.
Voi surkeutta...
hmm... etkö sinä saanut gummerukselta hylyn jo viime vuonna?
Kyllä, kahdesti on nyt tullut, enkä usko tuloksen paljoa muuttuvan näillä eväin. Tasan vuosi siitä nyt. Enää puuttuvat Teoksen ja Minervan hylyt.
Ota kirjoittamiseen pitkän aikavälin lähtökohta. Lähetä vasta, kun olet kirjoittanut kässäriä riittävän monta vuotta paneutuvasti ja keskittyen, kehitellen, varioiden, eksyen ja löytäen. Mikäpä kiire ihmisillä on julkaisuun? Varsinkaan sinulla, kun olet nuori...
Nuorella on aina kiire kaikkialle, tiedät varmaan kokemuksesta.
ja siksipä juuri ehdotan, että keskität paljon aikaa ja pohdintaa esikoisromaanisi tekemiseen. Ja jos julkaisua halajat, niin mieti jossain vaiheessa tätä: miksi lukija olisi valmis maksamaan tästä teoksesta yli 30 euroa?
Jo viisi-kuusi vuotta olen käynyt läpi näitä kysymyksiä ties kuinka moneen kertaan, eli eivät nämä ole läpikäymättömiä asioita.
Ehkä siis kannattaa pohtia, mitä tarkoittaa jos kustantamot eivät kiinnostu ja olet silti 5-6 vuotta kirjoittanut käsikirjoitusta. Lisää hiomista vai kokonaan uuden romaanin, uudenlaisen näkemyksen mukaan kirjoittamisen aloittamista? Vai uusi genre?
Monet ovat ehdottaneet novelleihin siirtymistä, ja olen kyllä novellikokoelmaa ja toista romaania suunnitellut, mutta en niihin tunne voivani paneutua niin kauan kun tämä romaani on vielä työn alla.
Olen jälleen löytänyt pientä lisäintoa jälleen uudesta teoksesta, tällä kertaa Sillanpään "Nuorena nukkuneesta".
Yrittelen jälleen ryhtyä uuteen korjauskierrokseen romaanini kanssa, mutta tahdon olla samanlainen itsensä piiskurointiin tottumaton jässikkä kuin Sillanpää, jonka kanssa jaan korkeintaan tämän ja muutaman muun samankaltaisuuden.
Onhan Frantsu hieno esikuva, mutta eri aika, erilainen kulttuurituotannon politiikka. Eikä millään pahalla, mutta Frantsun kieli oli jo uran ekoissa novelleissa vakuuttava, sulla näyttää olevan monenlaista ongelmaa siinä ja tarinallisessa koukuttamisessa.
Jos perusidea mättää tarinassa, se tuskin korjaamalla kokonaisuutta pelastaa. Vai pelastaako? Kokeile muita lajeja...
Samaa mieltä kanssasi, nämä ("perusidea mättää tarinassa", "se tuskin korjaamalla kokonaisuutta pelastaa") juuri niin kovin mieltäni kauhistavatkin.