Voi hyvää päivää. En voi uskoa, että sorrun kirjoittamaan nettipalstalle, mutta kun ei ole oikein ketään, kenen kanssa tästä aiheesta puhuisikaan.
Olin messuilla osastoa pitämässä, ja vaikka aika ajoin piti kiirettäkin, niin ehdin tiirailla ympärilleni ihan riittävästi. Ehkä vähän liikaakin... Yhdellä toisella osastolla, suorassa näköyhteydessä omaani, oli ihminen, joka sai minut tarttumaan näppikseen ja purkamaan hämmennystäni tänne. Luulin ensin, että kyseisellä osastolla on joku kundi blondin mimmin kanssa esittelijänä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että kundiksi luulemani tyyppi olikin nainen. Ja sitten minulla menikin pasmat sekaisin.
Olen ollut kumpaankin suuntaan kallellaan esiteinivuosista asti, ja tähän mennessä joka ikinen nainen, jota olen edes vilkaissut "sillä silmällä", on ollut hyvinkin femme. Joku Jenni Vartiaisen tyyppinen voisi puhtaasti ulkonäöllisestä näkökulmasta olla ihannenaiseni.
Tuossa messuilla näkemässäni naisessa oli kuitenkin... sitä jotain. Ehkä se oli jokin hänen tyylissään tai koko olemuksesta huokunut itsevarmuus. Kaikki oli kuitenkin toisin kuin niissä naisissa, joista olen aiemmin kiinnostunut. Tällä naisella oli lyhyet hiukset, poikamainen kroppa ja urheilullinen tyyli. Hänessä ei ollut mitään pehmeää tai feminiinistä; ainakaan ulkoisesti. En osaa sitä "jotain" sen tarkemmin selittää, mutta joka tapauksessa minulta meni messujen jälkimmäinen puolisko hiukan ohi, kun vilkuilin ja tuijottelin koko ajan hänen osastolleen.
Messuilta kotiin päästyäni olin kuin kissa pistoksissa, ja tein jotain noloa, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Käytin Googlea ja Facebookia apuna, ja selvitin hänen nimensä. Se ei itse asiassa ollut edes kovin vaikeaa, kun messuilla olin tietysti nähnyt, millä osastolla hän oli. Meillä on yksi yhteinen tuttukin, kuten minulle hyvin äkkiä selvisi. Jälkeenpäin vähän hävetti salapoliisintyöni, mutta tehty, mikä tehty.
Olen edelleen hiukan pyörällä päästäni, ja tuntuu todella tyhmältä, kun ajatukset karkaavat tuohon messu"ihastukseeni" tämän tästä. En ole vaihtanut sanaakaan koko ihmisen kanssa, enkä erittäin suurella todennäköisyydellä tule ikinä vaihtamaankaan. En luultavasti törmää häneen enää ikinä missään. Hän ei tiedä edes, että elän ja hengitä tässä maailmassa, joten miksi annan tämän asian vaikuttaa ajatuksiini millään tavalla?
Tuntuu kuin olisin yhtäkkiä valahtanut henkisesti parikymmentä vuotta taaksepäin, kun kaikki tykkäämiset ja ihastumiset olivat elämää suurempia, ja rintaa raastoi jatkuvasti polttava ikävä milloin ketäkin kohtaan. Ei kai tässä muu auta kuin yrittää kasvaa taas aikuiseksi ja järkeväksi, ja unohtaa haihattelut. Palata omaan, harmaaseen arkeen, jossa jännittävin asia on... Niinpä niin.
Kiitos, kun kuuntelit :) Helpotti kovasti, kun sain purkaa ahdistukseni sinulle!
Olin messuilla osastoa pitämässä, ja vaikka aika ajoin piti kiirettäkin, niin ehdin tiirailla ympärilleni ihan riittävästi. Ehkä vähän liikaakin... Yhdellä toisella osastolla, suorassa näköyhteydessä omaani, oli ihminen, joka sai minut tarttumaan näppikseen ja purkamaan hämmennystäni tänne. Luulin ensin, että kyseisellä osastolla on joku kundi blondin mimmin kanssa esittelijänä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että kundiksi luulemani tyyppi olikin nainen. Ja sitten minulla menikin pasmat sekaisin.
Olen ollut kumpaankin suuntaan kallellaan esiteinivuosista asti, ja tähän mennessä joka ikinen nainen, jota olen edes vilkaissut "sillä silmällä", on ollut hyvinkin femme. Joku Jenni Vartiaisen tyyppinen voisi puhtaasti ulkonäöllisestä näkökulmasta olla ihannenaiseni.
Tuossa messuilla näkemässäni naisessa oli kuitenkin... sitä jotain. Ehkä se oli jokin hänen tyylissään tai koko olemuksesta huokunut itsevarmuus. Kaikki oli kuitenkin toisin kuin niissä naisissa, joista olen aiemmin kiinnostunut. Tällä naisella oli lyhyet hiukset, poikamainen kroppa ja urheilullinen tyyli. Hänessä ei ollut mitään pehmeää tai feminiinistä; ainakaan ulkoisesti. En osaa sitä "jotain" sen tarkemmin selittää, mutta joka tapauksessa minulta meni messujen jälkimmäinen puolisko hiukan ohi, kun vilkuilin ja tuijottelin koko ajan hänen osastolleen.
Messuilta kotiin päästyäni olin kuin kissa pistoksissa, ja tein jotain noloa, mitä en ole tehnyt pitkään aikaan. Käytin Googlea ja Facebookia apuna, ja selvitin hänen nimensä. Se ei itse asiassa ollut edes kovin vaikeaa, kun messuilla olin tietysti nähnyt, millä osastolla hän oli. Meillä on yksi yhteinen tuttukin, kuten minulle hyvin äkkiä selvisi. Jälkeenpäin vähän hävetti salapoliisintyöni, mutta tehty, mikä tehty.
Olen edelleen hiukan pyörällä päästäni, ja tuntuu todella tyhmältä, kun ajatukset karkaavat tuohon messu"ihastukseeni" tämän tästä. En ole vaihtanut sanaakaan koko ihmisen kanssa, enkä erittäin suurella todennäköisyydellä tule ikinä vaihtamaankaan. En luultavasti törmää häneen enää ikinä missään. Hän ei tiedä edes, että elän ja hengitä tässä maailmassa, joten miksi annan tämän asian vaikuttaa ajatuksiini millään tavalla?
Tuntuu kuin olisin yhtäkkiä valahtanut henkisesti parikymmentä vuotta taaksepäin, kun kaikki tykkäämiset ja ihastumiset olivat elämää suurempia, ja rintaa raastoi jatkuvasti polttava ikävä milloin ketäkin kohtaan. Ei kai tässä muu auta kuin yrittää kasvaa taas aikuiseksi ja järkeväksi, ja unohtaa haihattelut. Palata omaan, harmaaseen arkeen, jossa jännittävin asia on... Niinpä niin.
Kiitos, kun kuuntelit :) Helpotti kovasti, kun sain purkaa ahdistukseni sinulle!
Vastaukset 9
Vanhimmat
mukava kirjoitus! varmaan ihana kokemus.mut jos sua potkas noin kovaa, nii mikset veis asiaa eteenpäin ja yrittäsit päästä tän naisen yhteyteen.sulla kun näyttää toi salapoliisin työ onnaavan : )
Sehän on aina hirmuisen helppoa suunnitella, kuinka sujuvasti ja hurmaavasti sitä voisi asiaansa edistää. Yllättävä, "sattumalta" tapahtuva kohtaaminen, säkenöivän älykkäitä lausahduksia, kevyttä flirttiä, merkitseviä katseita ja kas: vuosisadan rakkaustarina on valmiina alkamaan... Todellisuus vain on hiukan mutkikkaampi. Oman menneisyyden ja nykyisyyden haamut kiertelevät koko ajan ympärillä, ja torjutuksi tulemisen pelko on voimakkaampi kuin liha.
Kyllähän sen kai melkein kaikki tietävät, kuinka vaikea toista, tuntematonta ihmistä on lähestyä. Sillä ei ole mitään väliä, onko kyseessä mies vai nainen. Yhtä lailla kämmenet hikoavat, sanat sekoavat ja riittämättömyyden ja epävarmuuden tunteet saavat kääntymään viime hetkellä toiseen suuntaan.
Rohkeutta, siskot (ja miksei veljetkin) - sitä meiltä puuttuu! Mistähän voisi hankkia lisää?
Ah niin, Marinalle piti vielä vastata: olen sen miesten "tarjonnan" jo katsastanut, mm. yli seitsemän vuoden parisuhteessa. Eipä kovin hääppöistä ollut sekään, joten tuskin siitä ojasta kovin paljon suurempaan allikkoon olen vaarassa kapsahtaa.
kun miehiäkin on? Voi hyvät hyssykät sentään! Mies pystyy tarjoamaan naiselle vaikka mitä, mutta nainen ei juuri mitään. :D
itse teet tällä palstalla, jos kerta vain niitä miesten tarjoamisia hehkutat? Ei kukaan pakota tulemaan bi-palstalle taivastelemaan, jos ei ole oikeasti mitään sanottavaa.
Ihana teksti :)
Mites se teidän yhteinen tuttu? Jos hän järjestäisi teidät samaan paikkaan samaan aikaan, ilman että olisitte kahdestaan ja täytyisi kehdata olla suorassa yhteydessä? Jotkin illanistujaiset esim. Voisi kokeilla tavallaan huomaamatta kepillä jäätä. Ja ehkäpä tuo toinenkin kiinnostuisi ja olisi sinua rohkeampi?
Ihan hyvä idea nuo illanistujaiset, mutta käytännössä ei valitettavasti onnistu. Se yhteinen tuttu on tosiaankin juuri sitä, eli pelkkä tuttu; ei siis sellainen ihminen, jonka kanssa viettäisin aikaa.
Koska tuo aiemmin mainittu salapoliisin työni tuotti varsin tuloksellista hedelmää, voisin kai jossain päiväunissani hankkiutua tämän kaukoihastukseni työpaikalle norkoilemaan. Se työpaikka kun sattumoisin on sellainen, että sinne voisi kuka tahansa kävellä ovesta sisään vaikuttamatta mitenkään oudolta. Mutta täällä todellisessa elämässä en kuitenkaan taida. Rohkeus ei riitä.
Harmi.
Mutta kannattaahan sitä sitten mennä käymään. Eihän sitä ole sitten pakko olla edes puhe yhteydessä, jos ei rohkeus riitä. Käymisessä ei kuitenkaan häviä mitään :) . Eikä sitä voi koskaan tietää mitä sitä tapahtuu ;)
Nyt taisi tässä asiassa käydä niin, että mopo on ojassa, eikä kuskista ole mitään havaintoa. Olen kummallinen ja käyttäydyn omituisesti. En pysty keskittymään töihin tai mihinkään muuhunkaan. Ja se ei _todellakaan_ ole minun tapaistani. Olen koko ystäväpiirini mukaan tasaisin, rauhallisin ja viilipyttymäisin ihminen, jonka kukaan tuntee. Mikään ei saa mielentyyneyttäni järkkymään, ja olen aina se kallio, johon voi nojata, jos tarve vaatii. Nyt on kuitenkin tilanne se, että kallioon on ilmaantunut iso halkeama, ja sieltä tulla putkahtelee ulos vaikka mitä mörköjä.
Sen lisäksi, että käyttäydyn kummallisesti ja keskittymiskykyni on kärpäsenkakan luokkaa, olen tullut viimeisen neljän päivän aikana kaapista neljälle eri ihmiselle. En ole koskaan peitellyt bi-seksuaalisuuttani, mutta en ole sitä tuonut mitenkään erityisesti myöskään esille. En ole kokenut tarpeelliseksi alleviivata asiaa, koska mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Minulle ihmisen seksuaalisuus edustaa samanlaista piirrettä kuin hiusten väri tai ruumiinrakenne. Olen näköjään muuttanut tämänkin asian suhteen mieltäni huomaamatta sitä itsekään, koska nähtävästi nyt tunnenkin tarpeelliseksi kertoa asiasta ihmisille. Sanoja vain tipahtelee suustani, enkä halua niitä estää.
Oli rohkeutta tai ei, niin jotain tässä täytyy nyt tehdä. Joko käydä viikonloppuna nollaamassa pää riittävällä määrällä alkoholia yrittäen unohtaa koko jutun tai sitten tehdä jotain luonteelleni epätyypillistä: aloite.
Älä ainakaan niitä yhdistä :) Nollaa pois, ja käväise tsiigaamassa ihastustasi jos siltä tuntuu.
Kuitenkin, ihan siltäkin varalta, että aikoisit tehdä aloitteen, pitäisi saada otettua homma coolisti, ettet vahingossa sorru romanttisten komedioiden sähläykseen. Sinänsä hyvä alku, ettet väitä rakastavasi tyyppiä tulisesti, vaan erittelet fiksusti, että se on ihastus, joka johtuu fyysisistä ominaisuuksista (voi kyllä, vanhoissa kunnon poikatytöissä on sitä jotain!:D).
Lopun kaiken hommahan on selvä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän imarreltuja, jos heille osoitetaan huomiota ja kiinnostusta -- jos kerrot tyypille, että hän miellyttää silmää, niin parhaassa tapauksessa hän lähtee kahville ja pahimmassa ette näe enää koskaan, joista jälkimmäinen tapahtuu joka tapauksessa, ellet tee mitään.
Mun neuvo on, että pistät hemmetti ittes likoon! :D Ja propsit siitä, että kerroit bisse-hommasta kavereille, vaikka oikeassa olet, että eihän se sinänsä ihmeempi juttu ole kuin heterous tai muukaan sellainen.