Kahden erityislapsen äitinä tuli mieleen ajatus siitä, mien helposti uudet puolisot löytävät "yhteyden" erityislapsiin. Erityislapsi on aina erilainen kuin ns. terve lapsi ja hänen kanssa eteen tulee paljon sellaista johon ei välttämättä ole koskaan ennen törmännyt. Ja avierot erityislasten perheissä eivät ole harvinaisia joten varmaan sellaisia uusperheitä on johon kuuluu erityislapsi.
Itselläni on ollut onni löytää ihminen jolle erityislapset eivät ole pelottava eikä vaikeia asia. Tuntuikin hyvältä kun itse ehdotti mukaan lähtemistä lapsen lääkärireissulle. Ex ei ollut koskaan mukana lasten lääkäri- ja sairaalareissuilla, ei kuntouksessa eikä missään mikä liittyi lapsen erilaisuuteen. Nyt tunsin ensimmäistä kertaa sen, että joku muukin haluaa lapseni parasta ja haluaa oppia tietämään keinoja joilla lapsen arkea ja elämää helpotetaan. Se jos mikä tuntuu hyvältä. En ole enää yksin näiden asioiden kanssa.
Itselläni on ollut onni löytää ihminen jolle erityislapset eivät ole pelottava eikä vaikeia asia. Tuntuikin hyvältä kun itse ehdotti mukaan lähtemistä lapsen lääkärireissulle. Ex ei ollut koskaan mukana lasten lääkäri- ja sairaalareissuilla, ei kuntouksessa eikä missään mikä liittyi lapsen erilaisuuteen. Nyt tunsin ensimmäistä kertaa sen, että joku muukin haluaa lapseni parasta ja haluaa oppia tietämään keinoja joilla lapsen arkea ja elämää helpotetaan. Se jos mikä tuntuu hyvältä. En ole enää yksin näiden asioiden kanssa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla on aiheesta kokemus.
Omalla lapsellani on dysfasia. Lapsi oli kymmenen kun aloimme
seurustelemaan mieheni kanssa.
Suhde on syntynyt pikkuhiljaa, mies antoi oikeastaan lapsen määrätä
tahdin, mikä oli aivan oikein.
Suhde on koko ajan syventynyt ja on tällä hetkellä erittäin lämmin.
Toki jouduin aluksi kertomaan miehelleni siitä mikä dysfasia on, ja mitä
kaikkea siihen liittyy. Kuitenkin lapsen tilahan ei ole pysyvä, vaan paranee koko ajan.
Nyt minusta tunttu välillä että mieheni ymmärtää paremmin lastani kuin minä, ja siltä
taitaa välillä tuntua lapsestanikin =)
Ihana kuulla :)
Olen avoliitossa miehen kanssa jolla on autistinen, kehitysvammainen ja epileptinen teini-ikäinen tytär ja jonka lähivanhempi mieheni on. En ole lapsi ihminen (ei ole omia enkä ole osannut ennen lasten kanssa sillä tavoin olla) ja erityislapsen kanssa on omat juttunsa, kuten vessassa käynti ei suju yksin, hygienia on täysin hoitajan vastuulla, kommunikointi on vaikeaa, ajatusmaailma on neli-viis vuotiaan tasolla, kuitenkin murrosikä päällä ja siitä johtuvat raivonpurkaukset jne. Ensimmäiset pari kuukautta meni totutellessa molemmin puolin, mutta nyt ollaan päästy jo yhteyksiin niin, että lapsi saattaa tullakkin multa pyytämään juotavaa tai saattaa tulla pyytämään piirtämistä (kommunikoi joten kuten kuvin ja pystyy ilmaisemaan halunsa sanalla tai näyttämällä) ja viime aikoina on saattanut tulla jopa muuten vain lähelle esim. halaamaan (iso iso juttu, kun puhutaan autistisesta joka esim. koulussa läpsii avustajiaan ja hoitopaikassa hoitajiaan). Koen valtavaa hyvää oloa siitä, että lapsi on alkanut sen verran luottamaan, että voi jäädä kanssani kahdenkin jos isällä on meno jonnekkin tai että isä haluaa hengähdystauon ja lähtee vaikka lenkille (mikä ei ole hänellä ollut mahdollista moneen vuoteen joten hänelle sen suon ja pärjään likan kanssa hyvin). Koen paikkani niin, että tehtäväni on olla upean ihanan puolisoni tukena ja rinnalla, mutta päävetovastuu lapsen hoidosta on isällään, minä taas keskityn enemmän isän hyvin vointiin ja meidän parisuhteeseen lasta unohtamatta.
Helpot kengät ei ole ollut täytettävänä, mutta on tämä ollut sen arvoista sillä minulla on mahtava puoliso ja koen saavani itsekkin tästä yllättävän paljon, mikään ei voita sitä tunnetta, kun tyttö ensimmäisen kerran laittoi kätensä mun kädelle ja hiveli sitä vähän aikaa :)