pätkä

Koluunmenon sijasta minulle ja muille karavaaniperheiden lapsille opeteltiin taidetta, musiikkia ja tanssia. Meidän oppimme käsitti ymmärtämään villiä luontoa ja luontoa itsessään, me opimme lypsämään vuohia, tekemään tulta ja etsimään vettä ja marjoja, kaikkea sitä mitä luonnolla oli tarjottavana.

Ei silti ettäkö se olisi ollut aina idyllistä elämää. Elämä maantiellä oli rankka ja kun minull oli pikkusiskoja vahdittavana oli minun työskenneltävä kovasti: tehtävä ruokaa, siivottava ja valvottava ja vaatettetava . Meillä oli myös usein rahat vähissä ja isäni intohimo oli kasvattaa pieniä sitkeitä ratsuhevosia joita kutsuttiin ’mustalais- ratsuiksi’, joskus hän saattoi saada tehtyä hyviä kauppoja mutta joskus häntä ei onnistanut millään ja silloin me olimme rahattomia.(mikäli miehellä olisi ollut vaimo hänen omasta heimostaan ei perheen elanto olisi jäänyt ykistään miehet tehtäväksi, huom.: Amerikan yläluokan nainen. kääntäjän huomautus).
Me poimimme marjoja puutarhoista ja työskentelimme sieniviljelyksillä, poimimme myös keltanorsseja joista sain allergisen ihottuman käsiini.
Kaikki se raha jonka me lapset saimme työstämme meni perheemme käyttöön.

Meidän elämämme oli kaiken aikaa ulkoilma elämää. Me leikimme työskentelimme ja vietimme aikaamme metsissä pelloilla taikka nuotiotulen ympärillä eikä meillä ollut juurikaan yhteyksiä ulkopuolinen maailma, ja kun emme käyneet koulua ei meillä ollut myöskään talossa asustavissa lapsissa ystäviä. Moneen vuoteen ei meillä ollut radiota, ei sähköä eikä tv; tä Pelasimme paljon korttia ja ilman tuota kortinpeluuta minun matemaattinen taitoni ei olisi ollenkaan kehittynyt sellaiseksi kuin se oli.
Äitimme ei ottanut meitä meidän lukumäärämme vuoksi mukaansa ostoksille. Muistan erään kerran jolloin olimme leiriytyneet lähelle tietä, jonka toisella puolella sijaitsi kunnallinen asun-alue. lapset tuolta alueelta saattoivat kävellä tien yli kohti leiriämme ja pientä metsikkö jossa me lapset leikimme.
Tulokkaat nimittelivät meitä ja nakkelivat meitä kohti kiviä. kun kysyin äidiltäni miksi nuo toiset lapset olivat niin vihaisia, äiti sanoi etteivät ne olleet vihaisia vaan ne pitivät meitä pelottavina ja outoina.

Sitä vastoin kuin nuoremmat sisarukseni – minä aloin opetella jo nuoren lukemaan. Äitini ja mummoni toivat minulle kirjoja ja mummon opastuksella minä aloin lukea.
Kaksitoistavuotiaana luin Scott Fitseralia, Em Forte. Luis May Alcott. and Emyly Bronte. ostin kirjoja kristillisiltä kirpputoreilta, taikka pyysin niitä syntymäpäivä lahjaksi

Ilman näiden kirjoja minä olisin jäänyt tietämättömäksi siitä törkeästä tavasta millä media kohteli meitä kulkijoita, ja minkä kuvan se loi romanien yhteisöstä.
Varhain teini-ässä minä vasta ymmärsin että oli suuri ero niiden ihmisien välillä jotka asustivat taloissa ja niiden jotka asustivat karavaanileirissä. Niitä jotka kulkivat pidettiin likaisina varastelevina mustalaisina jotka eivät liityneet veronmaksajina yhteiskuntaan vaan eliväät vapaana ja ilamiseksi mailla.
Romanit ja kulkiat ovat edelleen ainoa ihmisryhmä joka saa vastaansa kaikialla laukkauksia ja syytöksiä.
Minä luulen että se johtuu osaksi meidä lähes täydellisesttä koulutuksen puuteesta ja sosiaalisien olojen kehittymättömyydestä.
Jos ihmiset ovat tietämmätömiä siitä mitä heistä kirjoitetaan, eivät he silloin siitä voi myöskään väitellä.
Englanin laki on jaotellut1970 romanit ja kulkiat eniseen ryhmiin ja ohjaan niitä erilisella laisäädännöllä. Mutta sellaisella on hyvin vähän merkitystä yleisissä asenteissa