Mullon mies, joka on kiltteydestä sairas. Olen sen tiennyt, mutta tänään kuulin kun hän itse sen sanoi ortopedilleen, kun ortopedi antoi ohjeita leikkauksen jälkeiseen raajan käyttöön, ja sanoi, että ei sitten revitellä.
Siinä mies sitten kysyi lääkäriltä, oliko tämä koskaan kuullut, että kilttedysestä sairas, että hänellä on sellainen luonne.
Juu, tiedän oikein hyvin, ja sillä on itsensä ajanut aivan romuksi. Ei pienintäkään järkeä ole ollut itseään kohtaan.
Siinä mies sitten kysyi lääkäriltä, oliko tämä koskaan kuullut, että kilttedysestä sairas, että hänellä on sellainen luonne.
Juu, tiedän oikein hyvin, ja sillä on itsensä ajanut aivan romuksi. Ei pienintäkään järkeä ole ollut itseään kohtaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
pitää lattiamattona, johon muut saavat puhdistaa kenkänsä. Mutta niin se vaan on, että moni nuori niinkuin vanhakin on niin nöyrä,että sallivat sen. Ja on aina näitä päälle hakkaajia. Molemmat tyypit on sairaita, toisen pitäisi oppia enemmän itsetuntoa, toisen pitäisi niinikään oppia pysymään nahoissaan ja hiljaa, kunnes oppii käyttäytymään hyvin kanssaihmisiä kohtaan. Valitettavasti varsinkin nuoret tekevät itsemurhia, kun eivät jaksa typerien kanssaihmisten kanssa.
Kiitä jokaisesta päivästä, jolloin olet onnistunut olemaan hyvä kanssakulkija ja antanut lämpöä ja rakkautta (ei seksiä) jollekin.
...-mutta melkein onnistuin tappamaan itseni yrittämällä miellyttää muita. Yleensä tuo piirre eli liika kiltteys on sellainen, että sitä harvoin itse tunnustaa, ainakaan julkisesti. Ja jos siihen vaiheeseen on päässyt, miksi ei tekisi asialle jotakin, jos se kerran häiritsee? Mielestäni ei ole kysymys luonteenominaisuudesta vaan opitusta tavasta ja siksi siitä pääsee irti - jos haluaa.
Minun tapauksessani alku on lapsuudessa, kuten yleensä näissä jutuissa. Piti olla sellainen, joka ei aiheuta huolta eikä murhetta, on hiljaa, vastaa vain kysyttäessä, osaa olla kuin aikuinen ymmärryksen puolesta ja hoidella itse asiansa pienestä pitäen, ei vaivaa liikaa vanhempia, ei odota siltä taholta hyväksymistä, tekee kaikkensa vanhempien eteen, hehän toki ovat antaneet elämän jne. Eli lyhyesti sanoen: kumartaa vaikka paskaa, kun joku komentaa. Lapsi ja nuori sivuutettiin jotenkin tuolloin. Oli ennenkuulumatonta, että nuorella olisi ollut oma tahto (mitä se muka luulee tietävänsä. Jos tahtoa oli, se nujerrettiin tavalla tai toisella. Väheksyntä ja jatkuva negatiivinen repostelu vaikkapa ulkonäön suhteen ovat tehokkaita konsteja ottaa nuorelta niin oma tahto kuin elämänhalu pois.
Kun pohjalla on itsensä kansa käynyt muutaman kerran, oppii kyllä olemaan tekemättä kaikkea, mikä muita ehkä miellyttää, mutta ei sovi omiin kuvioihin. Samalla katoaa usko kaikenlaisiin auktoriteetteihin. Se ei välttämättä ole pahasta. Koska olin näitä itsensä ja tahtonsa täysin nielleitä kilttejä, en missään tapauksessa olisi sitä mainostanut vaikkapa lääkärille. Ehkä juuri tästä syystä moni tekee itsemurhan tai ei kerro, miksi ei ajoissa tule vaivojensa kera lääkärille tms.. vaan kärsii vaan nahoissaan.
Liiallinen kiltteys on toisille myös tapa saada huomiota, olla marttyyri, huokailut ja lauseet: "Kun ei kukaan muu, minun sitten täytyy uhrautua..." Nämä tyypit ovat sanalla sanoen hirviöitä, omaa mielipidettä heistä ei saa hohtimillakaan (eli mitä he itse haluavat), sen sijaan he ovat aina suu vääränä ja kokevat, että heidän ylitsensä kävellään ja näyttävät sen myös. Oikeastaan se ei ole kiltteyttä vaan tietynlaiata terrorisointia ja manipulointia. Tapaamani tämän tyyppiset henkilöt muistavat mainita usein, miten kilttejä he ovat ja syyllistävät näin muut. Aika tyypillinen esimerkki tästä on joidenkin äitien käyttämä manipuointijuttu: "Kun olen niin paljon vuoksesi tehnyt..." Oikea äitiys ei ole marttyyriyttä eikä maksullista.
Mitä mahtaa tapahtua kiltille, joka aina nielee itsensä, mielipiteensä ja oman tahtonsa yrittäessään olla sen kuvan kaltainen, jollaista olettaa toisten hänestä haluavan? Minä sairastuin, mutta ellei sairastu ja jatkaa vaan tätä itsensä henkistä telomoista? Miten raivo lopulta purkautuu, kun sitä sisällensä kerää vuosikymmeniä? Tuleko ihmisestä tappaja jossakin vaiheessa, purkautuuko aggressio väkivaltana aivan kummallisissa tilanteissa ja sitten ihmetellään, että: "miten se nyt noin, niin kiltti ihminen ..." Vai kohdistuuko raivo itseesnsä, oman elämön tuhoamisena? Väitetään mm. syövän olevan psykosomaattinen sairaus. Onko suomalaisen aggressiivisuuden taustalla mieluumin liiallinen kiltteys kuin ainainen raivopää?
"Mielestäni ei ole kysymys luonteenominaisuudesta vaan opitusta tavasta ja siksi siitä pääsee irti - jos haluaa."
En ihan yhdy tuohon näkemykseen. Kyllä siellä takana pitää olla jonkinverran sitä luonnejuttuakin. Meitä oli kaksi sisarta. Toinen oli ns. kiltti, kuuliainen, ei aiheuttanut harmeja.
Minä olin päinvastainen, vaikka edellytettiin samaa kiltteyttä, alistumista, nöyryyttä, mutta minä en suostunut edes lapsena siihen. Juoksin pakoon, kun risurieska ja remmi alkoi heilua, enkä ottanut selkääni koskaan. Kun toinen sisarus kiltisti otti isän kurinpalautukset vastaan.
En ollut muutenkaan niitä ns. kilttejä. Minun kanssa oli kahnauksia, olin itseäni toteuttava lapsi, vaikka en tietoisesti tehnyt pahaa, mutta olin hyvin energinen ja halusin tehdä kaikkea, ymmärtämättä, että siihen liittyikin jotain väärää. Esim. käyttämäni tarvikkeet eivät olleet sallittuja lasten käyttöön tai naapurin lasten kanssa tehtiin jotain, jossa käytettiin naapurin tarvikkeita, tai kaadettiin naapurin puita, (pieniä käsivartta paksuja leppiä, ja muita puita) kun olimme tekevinämme hyvää, raivasimme metsää.
Ja kurin palautuksessa juoksin taas ja vikkelään pakoon.
"Eli lyhyesti sanoen: kumartaa vaikka paskaa, kun joku komentaa."
Esimerkki minun lapsen silmissä paskan kumartamisesta oli, että kohteliaisuussyistä valittiin kummikesni vanhapoika, oikein ns. maallikkosaarnaaja, jolla ei ollut ei sitten harmainta aavistustakaan lapsista ja lasten maailmasta. Minulta edellytettiin, että kunnioitin, ja arvostin tuota kummia, eli minun tehtävä oli muistaa kummia.
Ja paskat, inohsin sitä kummimiestä niin paljon, että lähes oksensin, enkä suostunut tuohon kunnioittamiseen ja arvostamiseen, vaikka miten kummi oli. Minun mielestäni kummin tuli huolehtia kummilapsesta, eikä kummilapsen kummistaan, kun kummikin on vielä täydessä elämänvoimissaan. Tuo kummi tuli aina suu vaahdossa saarnojaan pitämään ja tietty meille, koska hänellä oli kummityttö. Hittolainen sentään, en paremmin sano.
Mutta en suostunut istumaan siinä etupenkillä ja ihastelemaan kummisetääni, vaan piilouduin navetanvintille pehkujen sisään. Hakivat kyllä ladosta, navetasta ja kurkistivat navetan vintillekkin, vaan eivätpä löytäneet minua. Sitten kun tuo kummisetä oli lähtenyt tiehensä, tiirailin sieltä navetan vintiltä, tulin muinta "miehinä" ja jatkoin, niinkuin ei mitään olisi ollutkaan. Ja kun kyseltiin, missä olin, en vastannut, ei minua saatu millään, edes selkäsaunan uhallakaan vastaamaan, vaan taas otin kintut alle ja pakoon. Näin taas vältyin selkäsaunalta.
"Liiallinen kiltteys on toisille myös tapa saada huomiota, olla marttyyri, huokailut ja lauseet: "Kun ei kukaan muu, minun sitten täytyy uhrautua..." Nämä tyypit ovat sanalla sanoen hirviöitä, Oikeastaan se ei ole kiltteyttä vaan tietynlaiata terrorisointia ja manipulointia."
Olen täysin samaa mieltä. Mm. anopillani oli hirvittävä marttyyritarve, kuinka hän ruokki kaikki kyläläiset ja sukulaiset sanomatta pahaa sanaa kenellekkään. Teki jouluruuat, tiskasi ja kestitti, lypsi lehmät yms. Ihmettelin, miksi hän ei antanut miehensä sisarien osallistua suvun yhteisiin kekkereihin, sillä sisaret asuivat aivan kilometrin - kahden säteillä. Ja mieksei hän pyytänyt suvun naisia tuomaan osan suuista ns. talkoilla tehdä joulu.
Tiesinhän minä, ettei se käy, koska anoppi kerjäsi marttyyrikruunua päänsä päälle, ja hänen oli oltava kaikkein paras, yli kaikkien muiden.
Kun minä tulin kuvihoihin mukaan, ehdotin, että pestäsiin kekkereiden tiskit meidän tiskikoneessa. Ehei, ei tullut kuuloonkaan, ei takulla antanut pestä. Hänhän ei silloin olisi voinut valittaa, miten hän yksin raataa ja raataa toisten eteen.
"Tapaamani tämän tyyppiset henkilöt muistavat mainita usein, miten kilttejä he ovat ja syyllistävät näin muut."
Kirjaimellisesti noin se menee. Oksettaa oikein, että vuosikymmenet tuo valitus on ollut aina päällimmäisenä.
Samanlaiseksi on onnistunut lapsensakkin kasvattamaan.
Jokaisen tulee olla terveesti itsekäs, huomata että on itsekki olemassa , tarpeineen ja tunteineen !
Noi kirjaimet kivasti tanssivat eri tahtiin heh , SIIS piti --- "olen kiltti , mutta terveellä tavalla" ! ---
vanhuus ei tuu yksin, vaan eri tahtiin vikkelinen sormien kanssa, sori !
Niin, tulee olla, vaan kun ei ole. On niitä, joilla on hirvittävä tarve "ostaa hyväksyntä" raatamisella ja sairaalla tuoksemisella paikasta toiseen, että vain ehtisi jokapaikkaan ensinnä, että hänet huomattaisiin.
Joo, niin , me olemme vain ihmisiä, erilaisine luonteen piirteineen .
Iseäni kuvaisin , suureen joukkoon kuuluvaksi, en koskaan ole UUUUUSKALTANU olla näkyvä, --- vaikka salaa olisin tahtonut, ---- joten olen valinnut tyylin, kuulun joukkoon ja viihdyn sen keskellä, sieltä huutelen mielipiteitäni turvassa, kenenkään huomaamatta , että se olin minä! heh.
JUUUU , olen kiltti, mutta terveellätavalla itsekäs .
kiltteyskin on luokiteltu sairaudeksi :/
P.s. en ole, ainakaan liian sairas..
Kiltteydestä kipeä on ihan ammattipiireissä käytetty termistö. Ja oikein osuva vieläpä.
kuullut, mutta onhan sitä kai paljon muutakin mitä en ole kuullut :)
P.s. mutta..kiitoksen kipeästä olen kuullut, ja tunnustan hieman itsekin sitä sairastavani :/
saa olla, muttei lapatossu, olen yrittänyt teroittaa omalle miehellenikin. Tuloksia on tullut. :)