olen 26-vuotias nainen ja koen kamppailevani 3-kympin kriisissä jo nyt. ahdistaa ja itkettää... aika tuntuu menevän liian nopeasti. olen seurustellut 3 vuotta erään miehen kanssa, mutta nyt olemme eroamassa. meillä on mennyt huonosti jo pitkään ja kaduttaakin, että olen tuhlannut nuoruuttani väärän miehen kanssa, ja elänyt onnettomana. ero tuntuu kuitenkin raskaalta. olisi eri asia jos olisin alta 25, mutta 26-vuotiaana tuntuu jotenkin säälittävältä jäädä sinkuksi. olisimpa ollut sinkku aikaisemmin.
takerrun "nuoruuteni viimeisiin vuosiin" samankaltaisella intensiteetillä, kuin ne olisivat koko elämäni viimeiset vuodet. tavallaan vahvasti koenkin, että elämä päättyy 30-vuotiaana, olen aina kokenut. tiedän kuinka lapselliselta se kuulostaa.
en haluaisi olla tälläinen. haluaisin olla onnellinen iästäni riippumatta ja nauttia elämästä. milläköhän tavoin saisin rauhan?
takerrun "nuoruuteni viimeisiin vuosiin" samankaltaisella intensiteetillä, kuin ne olisivat koko elämäni viimeiset vuodet. tavallaan vahvasti koenkin, että elämä päättyy 30-vuotiaana, olen aina kokenut. tiedän kuinka lapselliselta se kuulostaa.
en haluaisi olla tälläinen. haluaisin olla onnellinen iästäni riippumatta ja nauttia elämästä. milläköhän tavoin saisin rauhan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Idiootti! Tää palsta on 30 sulle on palsta 20 !
Kuulostipa tutulta, mutta sinun tilanteesi on vain parempi kuin omani.
Täytin juuri 29. Seurustelin 7 vuotta erään ”ihan kivan” pojan kanssa, siis kyllä minä häntä rakastin paljonkin ainakin jossain vaiheessa mutta viimeisinä vuosina yhä useammin mietin usein että tämä ei ehkä ole sitä mitä haluan loppuelämäni. Koska opiskelujen ja arjen kanssa oli koko ajan kova kiire, sysäsin aina ajatuksen syrjään. Ajattelin että varmasti ajan myötä alkaa tuntua että haluan naimisiin ja lapsia. Todella typerää, tiedän.
Lopulta 7 vuoden jälkeen tuli seinä vastaan kun mieheni halusi kihloihin (niinpä, niin kauan pystyin asiaa välttelemään) ja se tuntui todella ahdistavalta. Toisaalta ajattelin että olin jo 27-vuotias ja liian vanha eroamaan ja ”nyt on jo myöhäistä katua, yritä vaan sopeutua tilanteeseen”. Ahdistus oli kuitenkin liian suuri ja lopultakin minun oli pakko alkaa käsitellä tunteitani ja miettiä toden teolla, mitä haluan.
Monen kuukauden pohdintojen ja keskustelujen jälkeen erosimme ystävinä. Monet sukulaiseni ja ystäväni tunnustivat että heidän mielestään emme itse asiassa sopineekaan yhteen. Kukaan ei kuitenkaan voinut ottaa asiaa puheeksi aiemmin, se olisi varmasti vauhdittanut päätöstäni!
Nyt olen ollut sinkkuna puolitoista vuotta ja olen yrittänyt nauttia siitä täysillä. Käyn ”jo” päivätyössä mutta olen roikuttanut tarkoituksella opintojani ja elänyt niin täyttä opiskelijaelämää kuin päivätyön ohella pystyy. Ehkä jotkut pitävät minua säälittävänä kun biletän enimmäkseen itseäni vuosia nuorempien kanssa mutta ehkä se on heidän ongelmansa.
Surettaa ja kaduttaa että tuhlasin opiskeluaikani ja parhaat vuoteni ”ihan kivaan suhteeseen”. Suhde kuitenkin opetti minut lopulta ottamaan vastuun omasta elämästäni. Kunpa vaan olisin tarttunut toimeen aikaisemmin. Toisaalta olen onnellinen että olen vielä näinkin nuori, enkä vaikkapa 40 ja meillä ei onneksi ole lapsia. En voi yrittää muuta kuin elää hetkessä ja nauttia kaikesta, sillä en tästä enää nuorene.
Vuoden päässä häämöttävä 30 vuoden rajapyykki todella hirvittää. Toisaalta olen nyt ”nuorin mitä enää ikinä tulen olemaan”, ja olisi kauheaa jos pitäisi loppuikänsä vain surra kun on niin ja niin vanha. Tuntuu että iästä tehdään nykyisin liian suuri numero, tai ehkä olen itse tehnyt siitä sellaisen. Jos jotain tekee mieli tehdä niin miksei sitä voisi tehdä vain siksi että on tietyn ikäinen?
Asun Helsingissä ja täällä on ehkä helpompaa olla kolmekymppinen sinkku kuin pienemmällä paikkakunnalla. Pienemmällä paikkakunnalla asuvista vanhoista kavereistani suuri osa on jo perheellisiä, mutta Helsingissä minua ei pidetä mitenkään kummallisena, vaikka joskus udellaankin, että jokos on vauvakuumetta, tms. (itse näen lähinnä painajaisia naimisiinmenosta ja lapsien saamisesta).
Olen fyysisesti elämäni kunnossa ja monet myös sanovat minun näyttävän paljon ikäistäni nuoremmalta. Monet perheelliset ystäväni jopa kadehtivat elämääni! Välillä kuitenkin ahdistus iskee ja itken ikääni ja menetettyjä vuosia.
Mutta jatkan mietiskelyä ja itseni tutkailua. En ole varma haluanko ikinä lapsia ja miestä, joten periaatteessa minulla ei ole kiire minnekään. Viihdyn erinomaisesti itsekseni ja haluan olla vastuussa omista asioistani.
Eli sinä 84, en osaa antaa muuta neuvoa kuin että sure ja käsittele rauhassa kriisisi äläkä yritä sysätä sitä syrjään. Kirjoita päiväkirjaa, mietiskele mitä todella haluat elämältäsi. Parempaa tilaisuutta siihen ei tule. Ikäsi puolesta sinulla ei ole hädän päivää, olet vielä todella nuori.
Hyvä artikkeli kolmenkympin kriisistä:
http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/654837?ihmissuhteet-ystavat-elamaa_oppimassa
Jos jollakulla on tiedossa hyvää asiaa koskevaa kirjallisuutta, otan ilolla vinkkejä vastaan...