Olin viime kesänä tekemässä juttua eräälle sanomalehdelle Transnistrian huumekartelleista. Transnistria on pieni kaistale Moldovian ja Ukrainan välissä. Sen asukkaat uskovat elävänsä omassa itsenäisessä valtiossaan, mutta muulla maailmalla on asiasta hieman eri käsitys.
Olin saanut oppaakseni ja tulkikseni romanialaisen Amelia -nimisen naisen, joka työskenteli toimittajana paikallisessa lehdessä. Olimme ajelleet pitkin maaseutua Moldovan ja Ukrainan rajalla ja tutustuneet moniin eri paikkakuntiin ja haastatelleet niissä asuvia ihmisiä. Tarkoituksemme oli päästä kuvaamaan salaa isoa unikkoviljelmää, jonka huhuttiin sijaitsevan Transnistrian pohjoisosassa lähellä Ukrainan rajaa. Kun lähestyimme pientä Socolovkan kylää, huomiomme kiinnittyi siihen, että perässämme ajoi henkilöauto, jossa istui kaksi miestä. Se oli seurannut meitä jo pitkään.
"Ne taitavat epäillä jotain", Amelia sanoi ja osoitti peukalollaan taaksepäin.
Vilkaisin peiliin ja näin meitä seuraavan ruskean auton, joka oli Lada-merkkinen.
"Täällä sana kulkee nopeasti", Amelia lisäsi.
Kysyin, oliko meidän syytä olla huolissamme.
"Ei välttämättä", Amelia arvioi. "Täällä on tapana, että salainen palvelu tarkkailee ulkomaalaisia. Ne eivät ehkä vielä tiedä, mitä olemme tekemässä. Kunhan seurailevat. Totut pian tällaiseen. Kun on aina varjostajia kannoilla, siihen ei lopulta enää kiinnitä paljon huomiota."
Huokaisin helpotuksesta. Olin jo ehtinyt pelätä, että jotain ikävää voisi tapahtua. Ei olisi kuitenkaan kannattanut huokailla helpotuksesta vielä tässä vaiheessa, sillä noin kilometrin päässä ajoi yllättäen sivutieltä pakettiauto eteemme poikittain tielle. Meidän oli pakko pysähtyä. Ennen kuin kunnolla tajusimme, mitä oli tapahtumassa, pakettiautosta nousi neljä miestä aseet kädessään ja käveli kohti autoamme. Samaan aikaan ruskea Lada pysähtyi peräämme.
"Nyt taitaa käydä hassusti", sain sanotuksi. Amelia ei vastannut mitään. Näin pelkoa hänen kasvoillaan. Tämä ei tainnut olla mikään tavallinen ratsia.
Miehet tulivat automme viereen ja viittasivat kädellään meitä avaamaan ensiksi ikkunan ja seuraavaksi oven. Kun silmien korkeudella heiluu Kalashnikov AK-47 -rynnäkkökiväärin piippu, jota pitelevät karvaiset käsivarret, käskyt tajuaa, vaikka ei kieltä ymmärtäisikään. Asetta pitelevä mies oli tumma ja kauttaaltaan hyvin karvainen. Hänellä oli musta lyhyeksi leikattu tukka ja tuuheat viikset. Vaalean, hieman likaisen kauluspaidan rintataskussa törrötti auki repäisty paketti moldovialaisia Doina -savukkeita.
Miehet sanoivat jotain, mitä en ymmärtänyt.
Meidän on seurattava", Amelia käänsi.
Nousimme autostamme. Meidät talutettiin käsivarsista kiinni pitäen pakettiauton taakse ja työnnettiin sen peräkoppiin. Miesten otteet olivat kovakouraisia. Kaksi heistä autoon perässämme ilmeisesti vartioimaan meitä. He istuivat tavaratilan ainoille penkeille. Ovi läimäytettiin kiinni, ja pakettiauto lähti liikkeelle. Auto pomppi ja heilui pienellä maantiellä, joten meidän oli pakko istuutua sen lattialle yritettyämme ensiksi olla kyykkyasennossa, jotta vaatteemme eivät likaantuisi.
Auton tavaratilaan tuli vain hieman valoa kuraisesta takaikkunasta. Istuimme toisiamme tuijottaen puhumatta mitään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen, että en keksinyt mitään sanottavaa. Jopa sellainen ajatus kävi mielessäni, että ehkä Amelia on jollakin tavalla juonessa mukana, ja minä olen ainoa todellinen uhri, joka on kidnapattu lunnaiden toivossa. Tilanne oli karmeudestaan huolimatta jollakin tavalla absurdi - jopa siinä määrin, että mietin, kuinka suuria lunnaita minusta vaaditaan. Ja nyt nähtäisiin sekin, minkä arvoiseksi työnantajani minut arvioi.
Noin puolen tunnin kuluttua sieppauksestamme pakettiauto pysähtyi, ja sen takaovi tempaistiin auki. Ovella seisoi sama tuuheaviiksinen mies, joka oli meidän vanginnut. Huomasin, että miehen savukerasiassa oli enää kaksi savuketta, kun niitä aikaisemmin oli ollut viisi tai kuusi. Meidät talutettiin sisälle isoon varastorakennukseen, jonka takaosassa oleviin erillisiin huoneisiin meidät lukittiin. Amelia katsoi minun suuntaani ja hymyili surumielisesti, kun häntä talutettiin huoneensa ovesta sisälle. Yritin hymyillä takaisin mahdollisimman rohkaisevasti, vaikka tilanteessa ei ollut mitään hymyilyttävää. Tämän jälkeen en enää nähnyt Ameliaa.
jatkuu...
Olin saanut oppaakseni ja tulkikseni romanialaisen Amelia -nimisen naisen, joka työskenteli toimittajana paikallisessa lehdessä. Olimme ajelleet pitkin maaseutua Moldovan ja Ukrainan rajalla ja tutustuneet moniin eri paikkakuntiin ja haastatelleet niissä asuvia ihmisiä. Tarkoituksemme oli päästä kuvaamaan salaa isoa unikkoviljelmää, jonka huhuttiin sijaitsevan Transnistrian pohjoisosassa lähellä Ukrainan rajaa. Kun lähestyimme pientä Socolovkan kylää, huomiomme kiinnittyi siihen, että perässämme ajoi henkilöauto, jossa istui kaksi miestä. Se oli seurannut meitä jo pitkään.
"Ne taitavat epäillä jotain", Amelia sanoi ja osoitti peukalollaan taaksepäin.
Vilkaisin peiliin ja näin meitä seuraavan ruskean auton, joka oli Lada-merkkinen.
"Täällä sana kulkee nopeasti", Amelia lisäsi.
Kysyin, oliko meidän syytä olla huolissamme.
"Ei välttämättä", Amelia arvioi. "Täällä on tapana, että salainen palvelu tarkkailee ulkomaalaisia. Ne eivät ehkä vielä tiedä, mitä olemme tekemässä. Kunhan seurailevat. Totut pian tällaiseen. Kun on aina varjostajia kannoilla, siihen ei lopulta enää kiinnitä paljon huomiota."
Huokaisin helpotuksesta. Olin jo ehtinyt pelätä, että jotain ikävää voisi tapahtua. Ei olisi kuitenkaan kannattanut huokailla helpotuksesta vielä tässä vaiheessa, sillä noin kilometrin päässä ajoi yllättäen sivutieltä pakettiauto eteemme poikittain tielle. Meidän oli pakko pysähtyä. Ennen kuin kunnolla tajusimme, mitä oli tapahtumassa, pakettiautosta nousi neljä miestä aseet kädessään ja käveli kohti autoamme. Samaan aikaan ruskea Lada pysähtyi peräämme.
"Nyt taitaa käydä hassusti", sain sanotuksi. Amelia ei vastannut mitään. Näin pelkoa hänen kasvoillaan. Tämä ei tainnut olla mikään tavallinen ratsia.
Miehet tulivat automme viereen ja viittasivat kädellään meitä avaamaan ensiksi ikkunan ja seuraavaksi oven. Kun silmien korkeudella heiluu Kalashnikov AK-47 -rynnäkkökiväärin piippu, jota pitelevät karvaiset käsivarret, käskyt tajuaa, vaikka ei kieltä ymmärtäisikään. Asetta pitelevä mies oli tumma ja kauttaaltaan hyvin karvainen. Hänellä oli musta lyhyeksi leikattu tukka ja tuuheat viikset. Vaalean, hieman likaisen kauluspaidan rintataskussa törrötti auki repäisty paketti moldovialaisia Doina -savukkeita.
Miehet sanoivat jotain, mitä en ymmärtänyt.
Meidän on seurattava", Amelia käänsi.
Nousimme autostamme. Meidät talutettiin käsivarsista kiinni pitäen pakettiauton taakse ja työnnettiin sen peräkoppiin. Miesten otteet olivat kovakouraisia. Kaksi heistä autoon perässämme ilmeisesti vartioimaan meitä. He istuivat tavaratilan ainoille penkeille. Ovi läimäytettiin kiinni, ja pakettiauto lähti liikkeelle. Auto pomppi ja heilui pienellä maantiellä, joten meidän oli pakko istuutua sen lattialle yritettyämme ensiksi olla kyykkyasennossa, jotta vaatteemme eivät likaantuisi.
Auton tavaratilaan tuli vain hieman valoa kuraisesta takaikkunasta. Istuimme toisiamme tuijottaen puhumatta mitään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti ja yllättäen, että en keksinyt mitään sanottavaa. Jopa sellainen ajatus kävi mielessäni, että ehkä Amelia on jollakin tavalla juonessa mukana, ja minä olen ainoa todellinen uhri, joka on kidnapattu lunnaiden toivossa. Tilanne oli karmeudestaan huolimatta jollakin tavalla absurdi - jopa siinä määrin, että mietin, kuinka suuria lunnaita minusta vaaditaan. Ja nyt nähtäisiin sekin, minkä arvoiseksi työnantajani minut arvioi.
Noin puolen tunnin kuluttua sieppauksestamme pakettiauto pysähtyi, ja sen takaovi tempaistiin auki. Ovella seisoi sama tuuheaviiksinen mies, joka oli meidän vanginnut. Huomasin, että miehen savukerasiassa oli enää kaksi savuketta, kun niitä aikaisemmin oli ollut viisi tai kuusi. Meidät talutettiin sisälle isoon varastorakennukseen, jonka takaosassa oleviin erillisiin huoneisiin meidät lukittiin. Amelia katsoi minun suuntaani ja hymyili surumielisesti, kun häntä talutettiin huoneensa ovesta sisälle. Yritin hymyillä takaisin mahdollisimman rohkaisevasti, vaikka tilanteessa ei ollut mitään hymyilyttävää. Tämän jälkeen en enää nähnyt Ameliaa.
jatkuu...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun olin ollut noin puoli tuntia huoneessani, sen ovi avattiin, ja minut komennettiin ulos. Varastohallissa oli useita miehiä. Yksi kehotti minua huonolla englanninkielellä seuraamaan univormupukuista miestä, joka seisoi vieressäni. Kävelin miehen perässä varastohallin läpi sen toiseen päähän, josta vei ovi jonkinlaiseen toimistohuoneeseen. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, pari tuolia sekä muutamia kaappeja. Huoneen keskellä oli yksinäinen tuoli, johon minut käskettiin istumaan. Kirjoituspöydän takaa nousi noin nelikymppinen mies ja alkoi puhua minulle murteellisella englanninkielellä. Hän kysyi, millä asioilla liikun Transnistriassa. Vastasin, että olen toimittaja, ja teen juttua tästä ihmeellisen kauniista maasta, jonka itsenäisyyttä useimmat valtiot kieltäytyvät tunnustamasta. Minä tietenkin tunnustan sen.
"Mitä erityisesti haluatte täällä nähdä?", mies kysyi. Säpsähdin hieman, vaikka olin odottanutkin tällaista kysymystä. Olin miettinyt jonkinlaista peitetarinaa lyhyen vankeuteni aikana, mutta nyt se ei tuntunut enää kovin järkevältä. Vastasin, että minua kiinnostavat erityisesti vanhat luostarit ja viininviljelys. Mies purskahti nauramaan. Hän ei ilmeisesti uskonut sanaakaan siitä, mitä olin sanonut. Enkä sivumennen sanoen uskonut itsekään. Peitetarinan olisi pitänyt olla parempi. Koska en ollut kuvitellut mitään tällaista tapahtuvan, minulla ei ollut peitetarinaa.
Mies soitti jonnekin vanhanaikaisella puhelimella, jonka valmistusmaaksi olisin arvellut Itä-Saksaa, jos minulta olisi kysytty. Hetken kuluttua huoneeseen saapui vanhempi mies, jolla oli mukanaan lääkärinlaukkua muistuttava nahkasalkku. Pian kävi ilmi, että salkku todella oli jonkinlainen lääkärinlaukku - jos siellä olleita epämääräisiä ruiskeita ja neuloja ja kidusvälineiltä näyttäviä pihtejä voitiin lääkärin varusteina pitää. Mies otti pienen pullon ja imi siitä injektioruiskuun jotain ainetta. Olin aivan kauhuissani, koska pelkäsin saavani HIV-tartunnan likaisesta neulasta, jos minua pistettäisiin, niin kuin näytti ilmeiseltä.
Mies kääri hihani ylös ja tökkäsi saman tien neulan käsivarteeni ilman mitään sen kummempia desinfiointeja, jollaisiin olin Suomessa tottunut.
"Tämä auttaa teitä muistamaan asioita", mies sanoi. "Me olemme moderneja ihmisiä ja käytämme tieteen viimeisiä saavutuksia."
Katsoin pullossa olevaa kyrillistä tekstiä ja arvelin aineen olevan peräisin KGB:n vastavakoiluosastolta tai jostakin muusta lähteestä entisen Neuvostoliiton alueelta. Venäläiset hallitsivat kemian, siitä olin tietoinen.
"Hetken päästä alatte kertoa kaiken, mitä me haluamme tietää", pistoksen antanut mies sanoi. "Ja tällä aineella on pieni sivuvaikutuskin, minkä tulette myöhemmin huomaamaan. Mutta älkää pelätkö, vaikutus ei ole pysyvä. Muutaman tunnin päästä se on ohi."
Ihmettelin mistä sivuvaikutuksesta mies puhuu, vai tarkoittiko hän ehkä aineen varsinaista vaikutusta, jonka aloin jo itsekin huomata. Minua huimasi, ja oloni tuntui epätodelliselta. Huone näytti kieppuvan silmissäni niin, että olin vähällä pudota tuolista. Piikin pistänyt mies oli ilmeisesti odottanut tätä, koska hän seisoi takanani ja piti minua kiinni hartioista. Noin parin minuutin kuluttua huomaus alkoi mennä ohi, ja tunsin oloni erittäin rauhalliseksi ja levolliseksi. Maailma ympärilläni ei tuntunut todelliselta. Tässä vaiheessa minulle alkoi selvitä myös, mitä mies oli tarkoittanut sillä sivuvaikutuksella. Huomasin saavani erektion, vaikka tilanteessa ei ollut mitään kiihottavaa - päinvastoin. Vedin hieman jalkojani yhteen, ettei kiusallinen pullistuma housuissani näkyisi. Miehet naureskelivat keskenään.
Seuraavaksi alkoi kuulustelu. Tällä kerralla en enää yrittänyt kertoa mitään peitetarinoita vaan kerroin kaikki asiat niin kuin ne olivat, eli että olin tekemässä juttua huumekartelleista ja salaisista unikkoviljelmistä. Minulla oli suuri tarve kertoa kaikki mahdolliset salaisuuteni, ja kuulustelija joutui suorastaan hillitsemään minua ja toistelemaan, etteivät he ole kiinnostuneita joistakin lapsuuden kolttosistani tai ylinopeuksistani.
Kuulustelija selosti minulle, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, että toimintani on ollut paikallisen väestön kannalta erittäin vahingollista, ja että minua pidetään tästä syystä vihollisena. Tuhannet ihmiset saavat toimeentulonsa suoraan tai välillisesti unikon viljelemisestä, oopiumin valmistamisesta, heroiinin jalostamisesta, huumeiden kuljettamisesta sekä monimuotoisesta huumekaupasta. Koko Euroopan kattava bisnes tuottaa niin paljon tuloja, että voidaan sanoa koko alueen elävän sillä. Paikalliset sairaalat ja koulutkin pyörivät huumerahalla. Ja nyt alueelta on saatu kiinni typerä ulkomaalainen agentti, joka on yrittänyt sabotoida kaiken ja tuhota elintärkeän bisneksen ja elintärkeät rahavirrat. Ilman näitä rahoja koko seutukunta köyhtyisi, ja alkaisi nälänhätä. Tästä syystä kiinni saatuja vihollisia kohdellaan määrätietoisen ankarasti.
jatkuu (myöhemmin)
Kuulustelun aikana oli ehtinyt tulla pimeää. Huomasin kuulusteluhuoneen ikkunoista auringonlaskun viimeisten säteiden välkehtivän puiden oksien välissä. Mietin, tulenko enää näkemään aurinkoa.
Lopulta kuulustelija sulki mappinsa ja katsoi minuun. "Valitettavasti emme voi päästää teitä lähtemään", hän totesi vakava ilme kasvoillaan. "Olette ehkä toiminut harkitsemattomasti tekojenne seurauksia ymmärtämättä, mutta olette siitä huolimatta suuri uhka meille." Tämän sanottuaan mies kutsui paikalle kaksi muuta miestä ja sanoi heille jotain. Ymmärrän muutaman sanan venäjää, ja tulkitsin miehen sanat niin kuin hän olisi sanonut, että viekää tämä mies ja pitäkää hauskaa. Mutta eihän se niin voinut olla. Olin varmaan ymmärtänyt väärin.
Toinen miehistä otti minua käsivarresta kiinni ja lähdimme kävelemään takaisin isoon halliin. Käveleminen oli alussa hankalaa, kunnes sain totuusseerumin jäykistämän penikseni siirtymään sivusuuntaan, niin että se mahtui housunlahkeeseen. Hallin toisella reunalla oli tuttu pakettiauto, jonka perälle minut heitettiin. Miehet nousivat ohjaamoon ja lähtivät ajamaan. Kemikaalien vaikutus tuntui vielä kehossani. Erektio ei ollut lakannut, ja oloni tuntui sekavalta. Mietin, kuinka kauan aineen vaikutus oikein kestää. Olisin jo halunnut saada itseni normaaliin tilaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Noin kymmenen minuutin kuluttua auto pysähtyi, ja minut talutettiin erään rakennuksen takapihalle ja sieltä sisälle rakennukseen. Jostakin kuului musiikkia ja puheen sorinaa. Miehet veivät minut pieneen huoneeseen ja käskivät riisuutua. Arastelin hieman, koska en yleensä riisu muiden nähden, enkä ainakaan siinä tilassa, jossa parhaillaan olin. Miehet eivät kuitenkaan jättäneet valinnan varaa. He alkoivat töniä minua ja repiä vaatteita päältäni. "Understand", toinen huusi ja löi minua kipeästi käsivarteen. Tämä jälkeen he lopettivat repimisen ja tönimisen, ja toinen heistä ölähti jotain. Tajusin, että hän antoi minulle tilaisuuden itse riisuutua, tai väkivalta kovenisi. En voinut mitään Yksi kerrallaan heitin vaatteet yltäni jättäen housut viimeiseksi. Kun lopulta laskin alushousut alas, penikseni pompahti pystyyn kuin jousi housujen kuminauhan alta. Ihmettelin, kuinka se voi seisoa, vaikka en koe olevani millään tavalla kiihottuneessa tilassa. Olin vielä jonkin verran sekaisin minulle annetuista kemikaaleista.
Miehet poistuivat ja jättivät minut hetkeksi yksin huoneeseen. Istuuduin alas sohvalle ja jäin odottamaan, mitä tapahtuisi.
Muutaman minuutin kuluttua huoneen ovi avautui uudestaan, ja kaksi miestä, joita en ollut ennen nähnyt, seisoi oviaukossa. Ymmärsin heidän elekielestään ja merkeistään, että minun on seurattava heitä. "Let´s have fun" ja "party, party", he hokivat huonolla englanninkielellä, enkä ymmärtänyt, mitä he oikein tarkoittavat. "You have to sing rock´n roll", he vitsailivat ja naureskelivat. "Can you sing". Lähdin seuraamaan miehiä peitellen samalla toisella kädellä törröttävää penistäni. Olin vielä hieman huumaantunut totuusseerumista, mutta pystyin silti jollakin tavalla kävelemään.
Miehet veivät minut erään oven luokse, jonka takaa kuului musiikkia ja puheen sorinaa. He selittävät, niin hyvin kuin huonolla kielitaidollaan pystyivät, että minun on laulettava "rokkia" huoneessa, jonne minut viedään. Miesten puheet tuntuivat käsittämättömiltä. Ihmettelin, että tätäkö se hauskanpito on, josta he ovat keskenään puhuneet. Miksen voi saman tien laulaa tässä. Enhän minä edes osaa laulaa. Tai ehkä jotain, mutta en juuri mitään.
Miehet aukaisivat oven, ja sen takaa paljastui kirkkailla värivaloilla valaistu tila, jonka reunoilla oli verhoja. Se näytti olevan jonkinlainen näyttämö tai esiintymislava. Sen nurkassa oli pari mikrofonia ja joitakin soittimia ja vahvistimia. Pimeästä lavan takaa, ilmeisesti katsomosta, kuului puheensorinaa ja astioiden kilahtelua. Miehet käskivät minun astua sisälle huoneeseen ja sulkivat sen jälkeen oven perässään.
Seisoin ihmetellen paikoillaan enkä oikein tiennyt mitä minun pitäisi tehdä ja mistä oikein on kysymys. Hetken odoteltuani taustalla olevaan tilaan syttyivät himmeät valot, jolloin näin, että se oli jonkinlainen ravintola tai klubi tai muu tämän tyyppinen tila. Siellä oli ihmisiä istumassa pöytien ääressä. Joillakin oli juomalasit edessään ja joillakin jotain ruokailuun liittyvää. Etummaisesta pöydästä nousi tummatukkainen nainen ja käveli luokseni. Hän otti mikrofonin käteensä ja kuulutti jotain yleisölle samalla kun talutti minut lavan reunalle. Yleisön joukosta kuului viheltämistä ja huudahduksia. Yritin edelleen peitellä kädelläni jäykistynyttä kaluani, jonka tila ei tuntunut muuttuneen siitä, mikä se oli ollut viimeisen tunnin ajan eli siitä asti, kun olin saanut totuusseerumipistoksen. Yli tunnin jatkunut kivikova erektio alkoi jo tuntua kivuliaalta. Painoin penikseni yläviistoon vatsaani vasten ja pidin kättäni sen peittona.
Nainen puhui romaniaa tai jotain sen murretta, enkä ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Välillä hän kuitenkin sanoi jotain myös englanniksi, ja tällöin ymmärsin, että minun todellakin oletettiin laulavan yleisölle. Ilmeisesti hauskuus piili siinä, että huumattu ja vangittu alaston ihminen - kiinni saatu vihollinen - esiintyy nöyryyttävästi lääkkeillä kiihotetussa tilassa. Täällä ei ilmeisesti tunnettu Geneven sopimusta sotavankien asiallisesta kohtelusta.
Esiteltyään minut nauravalle yleisölle nainen, joka kertoi nimekseen Irene, ojensi mikrofonin minulle ja kehotti minua esiintymään. Samalla hän näytti kädellään merkin, ja kaiuttimista alkoi kuulua vanha Roy Orbisonin "Oh Pretty Woman", jota olin sentään joskus karaokena laulanut. Soitettu versiokin oli jonkinlainen karaoke -kappale, koska siinä ei ollut solistin osuutta.
Kun musiikki jatkui, aloin vaistomaisesti laulaa sen tahdissa. Alettuani laulaa en enää jaksanut pitää toista kättäni penikseni päällä vaan annoin sen sojottaa vapaasti kohti yleisöä. Tässä vaiheessa salista kuului vihellystä ja huudahteluja.
Muutaman kappaleen laulettuani aloin jo kyllästyä koko hommaan, ja yleisökään ei enää jaksanut seurata minua. Minusta oli otettu irti se määrä hauskuutta kun oli mahdollista. Seuraavat asiat tulisivat olemaan vähemmän hauskoja.
Kun kyseenalainen yökerhoesiintyminen oli ohi, kaksi mustaviiksistä miestä ohjasi minut ulos näyttämön ovesta käytävään, jota pitkin kävelimme takapihalle. Siellä odotti jo tutuksi tullut pakettiauto, jonka peräkoppiin minut heitettiin. Auto lähti liikkeelle voimakkaasti kiihdyttäen.
Heittelehdin noin tunnin ajan auton tavaratilassa, kun se syöksyi pitkin öisiä Transnistrian maanteitä. Lopulta kuljettaja jarrutti voimakkaasti, ja auto pysähtyi. Minulle annetun lääkkeen vaikutus oli asteittain lakannut pomppuisen matkan aikana, ja oloni alkoi olla normaali. Auton takaovi tempaistiin auki, ja minua viittilöitiin nousemaan ulos. Kävelin kahden miehen saattelemana kohti hämärästi valaistua rakennusta, joka näytti uusklassisesta tyylistä päätellen olevan peräisin ajalta, jolloin seutukunta kuului keisarillisen Venäjän alaisuuteen. Rakennustaiteen yksityiskohdat eivät tosin tässä vaiheessa erityisesti kiinnostaneet minua. Sanaakaan sanomatta miehet johdattelivat minut sisälle rakennukseen, jossa minut lukittiin pieneen huoneeseen, johon vei ovi eteishallista.
Huoneessa oli kaltereilla varustettu ikkuna, josta oli näkymä talon takapihalle. Päättelin huoneen olevan jonkinlainen pidätysselli. Sen yhteydessä oli erillinen WC. Sillä aikaa kun käytin tämän pienen eriön mahdollisuuksia hyväkseni, huoneeseen oli tuotu tarjottimella muutamia juustovoileipiä sekä lasi viiniä. Leipiä ahmiessani - en ollut syönyt moneen tuntiin - mietin, onkohan kyseessä viimeinen ateriani. Ehkä vangitsijani siksi tarjosivat minulle viiniä. Tai ehkä juoman valitseminen johtui vain siitä, että alue on viininviljelyseutua.
Yhtä asiaa ihmettelin. Nimittäin sitä, että minulle ei ollut vieläkään annettu vaatteita. Mitä vangitsijani oikein aikoivat. Onneksi huone oli lämmin, joten alastomuus ei aiheuttanut kuin nolon tunteen. Päivän koettelemuksia miettiessäni heittäydyin huoneen ainoalle vuoteelle jonka päällä oli nuhjuinen patja ja paksu höyhentyyny. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä tulevan kohtaloni miettiminen hermostutti. Enkä sitä paitsi saa hyvin nukutuksi, jos valot palavat. Huoneen lamppua ei saanut sammutettua.
Tunnin tai kahden ajan vuoteella kieriskeltyäni säpsähdin siihen, kun ulkoa kuului pihaan ajavan auton ääni. Ovia avattiin ja kuulin miesten puhetta. Olin kuulevinani myös naisen äänen. Ulko-oven avaamisesta tiesin, että seurue tuli sisälle taloon. Eteisessä käytiin vielä jonkin aikaa kiivasta keskustelua, kunnes askeleet lähestyivät huoneeni ovea ja se aukaistiin. Oviaukossa seisoi sama mies, joka oli lukinnut minut sisälle. "Saat vieraita", hän sanoi murteellisella englanninkielellä ja vetäisi oven reunan takaa näkyviin alastoman naisen. Amelian. Seurueen kaksi muuta mistä hörähtivät nauramaan.
Ovi jysähti kiinni, ja Amelia jäi seisomaan keskelle huonetta. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, ja hänellä oli lievä ruhje vasemmassa silmäkulmassa. Hänen huulessaan oli haava, josta vuoti verta. Hän näytti itkeneeltä ja tuntui olevan pois tolaltaan.
Kohteliaana miehenä pomppasin ylös sängyltä tarkoituksenani luovuttaa huoneen ainoa istumapaikka naiselle, joka oli yllättäen ilmestynyt seuraani. Amelia ei tuntunut reagoivan eleeseeni mitenkään, joten tein aloitteen ja kysyin häneltä, haluaisiko hän istua. Amelia säpsähti kuin olisi herännyt unesta, vilkaisi sänkyä ja asettui sen reunalle istumaan jättäen tilaa myös minulle. Arastelin hieman alastoman naisen lähelle menemistä, kunnes Amelia viittasi kädellään minua istumaan. Muutamaan minuuttiin emme sanoneet toisillemme mitään vaan pelkästään istuimme paikallemme aivan kuin jotain odottaen.
(jatkuu...)
Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, joten kysyin Amelialta, haluaisiko hän puhdistaa vammojaan raanavedellä. Vessassa oli nimittäin raana ja lavuaari. Amelia otti ehdotukseni kiitollisuudella vastaan ja tuntui viipyvän mukavuuslaitoksessa ikuisuuden niin kuin naisilla monesti on tapana. Lopulta hän tuli ulos ovesta ja käveli viereeni istumaan. Nyt hän näytti paljon paremmalta kuin silloin, kun miehet olivat työntäneet hänet huoneeseeni. Hän oli harjannut hiuksensa ja puhdistanut kasvonsa niin, että niissä olevia vammoja tuskin enää näkyi. Hän vaikutti muutenkin puhtaalta ja raikkaalta olosuhteet huomioon ottaen. Kun hän oli istunut viereeni, kysyin häneltä, oliko häntä pahoinpidelty. Hän vastasi myöntävästi mutta lisäsi, että syy oli ollut osittain hänen itsensä. Hän oli väittänyt kuulustelijoilleen vastaan ja alkanut kinastella heidän kanssaan. Täkäläisessä kulttuurissa ei naiselle sallita sellaista.
"Meidät hirtetään huomenna", Amelia sanoi istuttuamme hetken hiljaa yhteisellä vuoteellamme.
Säpsähdin ja menin todennäköisesti aivan valkoiseksi järkytyksestä.
"Kai sinä sen tiesit. Vai luulitko, että saat lentolipun kotiin", Amalia sanoi kolkosti naurahtaen.
Meni aikaa ennen kun sain sanottua sanaakaan. Kun lopulta selvisin pahimmasta järkytyksestäni, kysyin häneltä, miten hän tiesi asiasta.
"Siitä päätettiin oikeudessa. Sinut tuomittiin poissaolevana, kun et sattunut olemaan paikalla. Saimme kuolemantuomion vakoilusta ja valtionvastaisesta vehkeilystä. Minut taidettiin tuomita maanpetoksestakin. Sama se, mistä tuomiot annettiin. Täkäläinen järjestelmä tuomitsee mistä haluaa. Jos ei ole sopivaa lakia, sellainen keksitään."
Ihmettelin, mikä ihmeen tuomioistuin antaa tuomioita syytettyä kuulematta. Amelia selitti, että alueella on monenlaisia tuomioistuimia. Suurin osa ulkomaailmaa ei tunnusta Transnistriaa edes itsenäiseksi maaksi, joten oikeuslaitoskin on mitä sattuu. Meidät oli tuominnut joku huumemafialle palveluksia tekevä paikallinen tuomari. Tuomio on kuitenkin pelkkä muodollisuus. Siitä oli päätetty jo etukäteen. Mafia haluaa meistä eroon, ja se on ainoa asia, millä on merkitystä. Amelia selitti, että keskushallituksen valta on alueella hyvin vähäinen, ja sen vuoksi mafia muodostaa ikään kuin valtion valtioon - joka itsekään ei ole oikea valtio.
Kysyin Amelialta, missä vaiheessa hänet oli riisuttu, ja miksei meille ole annettu vaatteita. Amelia selitti, että hänen vaadittiin riisuutuvan vasta oikeudenkäynnin jälkeen ennen kuin hänet tuotiin autolla rakennukseen jossa olimme. Huuleen tullut haava syntyi silloin, kun hän vastusti vaatteiden luovuttamista. Lopulta hänen oli kuitenkin annettava periksi. Amelia selitti, että alasti riisuminen on paikallisessa kulttuurissa osa nöyryyttävää rangaistusta, jonka tulemme kokemaan. Väestö suhtautuu alastomuuteen äärimmäisen häpeillen, sillä onhan alue entisiä ortodoksisen Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan alusmaita. Tästä syystä alasti teloittaminen yleisön edessä katsotaan äärimmäisen nöyryyttäväksi tavaksi tappaa ihminen. Juuri tätä mafia haluaa. Hirttämisemme toimii yleisenä pelotteena.
"Aiotaanko meidät hirttää alasti?", sain kysytyksi. "Onko paikalla yleisöä?" Tämän sanottuani lysähdin kasaan, ja tuntui että oksennan minä hetkenä tahansa. Ajatus teloituksesta oli niin ahdistava, että koin jonkinlaista heikotuksen tunnetta. Olisin varmaan pyörtynyt ellen olisi jo ollut puolimakaavassa asennossa.
Olin joskus miettinyt, miltä kuolemaan tuomituista tuntuu viettää viimeinen yönsä. Nyt tiesin sen omakohtaisesti, vaikka halusin vieläkin uskoa, että kaikki olisi vain pahaa unta. Yhdessä asiassa tilanteeni sentään oli erilainen kuin useimpien kohtalotovereitteni. Minulla ei ollut päälläni vanginpukua niin kuin tavallisilla vangeilla. Minulla ei ollut päälläni mitään. Ja vieressäni kapealla pidätyssellin sängyllä makaili alaston nainen. Tilanne oli kokonaisuudessaan kuitenkin sellainen, että alastomuutta ei halunnut miettiä siinä mielessä kuin sitä ehkä muissa olosuhteissa ehkä miettisi. Kun hirttosilmukka uhkaa, seksuaaliset fantasiat eivät ole päällimmäisinä mielessä. Tämä päti meihin molempiin.
Kukapa haluaisi tuhlata viimeisen yönsä nukkumiseen, kun aamulla odottaa ikiuni. Niinpä mekään emme paljon nukkuneet vaan keskustelimme kaikesta mahdollisesta hyvin avoimesti. Mitäpä sitä tässä vaiheessa enää henkilökohtaisia asioitakaan salailemaan. Amelia kertoi, ettei häntä edes kiinnostaisi seksi miehen kanssa, sillä hänellä on ollut naisystäviä. Hän on lesbo. Yhden kerran hän on seurustellut miehen kanssa, koska tällöin hän ei vielä ollut varma seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sen jälkeen kun asia valkeni hänelle, miehet eivät ole kiinnostaneet.
En tiennyt miten Amelian yllättävään tunnustukseen olisi pitänyt suhtautua. Ei kai mitenkään. Homo tai lesbo tai vaikka trans. Onko siellä tällaisella hetkellä merkitystä.
"Mutta jos haluat viimeisenä yönäsi minua, en pane vastaan", Amelia tokaisi yllättäen samanlaisella huolettomuudelle kuin jos hän olisi sanonut, että jos haluan vettä, hän voi tuoda minullekin lasillisen. Säpsähdin tällaista yllättävää tarjousta ja vastasin, että ei minulla ole mitään sellaista mielessäni, Amelian ei tarvitse pelätä.
"Mutta jos muutat mielesi, niin sama minulle", Amelia jatkoi. "Täytyyhän miehen saada toteuttaa viimeinen toiveensa", hän lisäsi naurahtaen samanlaisella kolkolla äänellä kuin silloin, kun hän kertoi kuolemantuomioistamme. Vastaisin, että ei minulla todellakaan ole mitään sellaisia aikeita.
Vaikka minulle ei tilanteesta johtuen todellakaan ollut minkäänlaisia suunnitelmia Amelian suhteen, hänen erikoinen tarjouksensa - jos sitä sellaisena voidaan pitää - jäi kummittelemaan mieleeni. Tarkkailin Amelian vartaloa ja mietin, että joissakin toisissa olosuhteissa voisin kokea kiinnostuksen tunnetta sitä kohtaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntui, että mikään kiihoke ei saisi minua kiinnostumaan yhdestäkään naisesta seksuaalisessa mielessä. Mielessäni väikkyvä hirttosilmukan kuva sammutti tehokkaasti kaikki tuon tyyppiset ajatuksen idut.
Vaikka Amelia ei minua tuolla hetkellä naisena kiinnostanutkaan sanan tavanomaisessa merkityksessä, nostin jossakin vaiheessa käteni hänen päälleen ja aloin tunnustella sormillani hänen vartalonsa yksityiskohtia. Syynä oli osittain se, että sänky oli kapea, ja jossakin kättä oli pidettävä. Yleinen turtumus ja aamulla odottavan kohtalon pelko puolestaan sai aikaan "millään ei ole mitään väliä" tunnelman, joka salli suunnittelemattomien tekojen tekemisen. Minulla ei ollut mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, kun annoin sormieni vaellella Amelian siloisen vatsan päällä. Toimintani oli pelkkää hermostunutta ajankulua.
Olin ilmeisesti vajonnut jo melkein puoliuneen huoneen lämmössä, kun sormeni yhä seikkailivat Amelian iholla. Tunsin hänen vasemman rintansa alapinnan, jonka kohdattuani annoin sormieni hitaasti siirtyä rinnan päälle tunnustelemaan reunoilta pehmeää mutta keskeltä kovaa nänniä. Tuntui, että se kovettui, kun sormeni osuivat siihen. Amelia hätkähti samalla hieman. Puristin kämmeneni kiinni, niin että koko rinta jäi otteeseeni. Se oli pehmeä ja lämmin, ja siitä kiinni pitäminen tuntui mukavalta. Tässä vaiheessa huomasin ensimmäisen kerran itse reagoivani Amelian naisellisiin muotoihin niin kuin mies normaalitilanteessa reagoi. Aloin tuntea veren virtaavan alavatsassani olevaan elimeen, jota olin vasten tahtoani joutunut esittelemään transnistrialaisessa yökerhossa niin, että vieläkin inhotti. Esiintymisestä oli todellakin ollut seksuaalinen nautinto kaukana, vaikka toisin olisi voinut "kuvasta" päätellä. Mutta nyt tilanne oli erilainen.
Siirsin käteni hiljalleen takaisin Amelian vatsan päälle ja annoin sen valua hitaasti kohti alavatsaa. Vaikka Amelian vatsanahan siloinen iho ei vähäisessäkään määrin muistuttanut Saharan karkeaa hiekkaa, kuvittelin olevani Saharan autiomaassa lähestymässä keidasta, jossa kasvaa palmuja. Jännitin, milloin kohtaisin ensimmäisen palmun. Siirsin kättäni millin kerrallaan kohti Amelian jalkoja. Lopulta odotukseni palkittiin, ja tunsin ensimmäiset häpykarvat sormieni välissä. Käänsin hieman kasvojani, jotta näin mitä olin tekemässä. Annoin sormieni haroa karvoitusta, joka monilla eteläisten maiden naisilla on tumma ja tuuhea, elleivät he leikkaa sitä. Amelialla karvoitus oli lähes luonnontilassaan ulottuen jonkin verran reisienkin päälle. Amelia ei ollut ilmeisesti ajanut viime aikoina bikinirajojaan. Tunnustelin karvoituksen reunoja eri suunnissa, jolloin Amelia hieman hytkähteli. Sormeni kutittivat häntä.
http://transhigh.blogspot.com/