Luin tuossa eilen ketjua jossa tunnuttiin olevan kovasti huolissaan uusperheiden lasten hyvinvoinnista.
Juttelin asiasta oman 14 vuotiaan poikani kanssa ja kyselin mitä hän muistaa meidän ydinperheestämme, mille ero tuntui ja millaisia ajatuksia uusperheemme herättää.
Hän muistaa kuinka kuuli minun ja isänsä riitoja, kuinka pelkäsi isänsä raivoa, mahdollista lyömistä tai pelkoa siitä että isä lyö äitiä. Hän muisti ettei me koskaan oikein tehty mitään yhdessä, vaan me teimme lapsen kanssa kaksin koska isää ei kiinnostanut. Hän kertoi että isä oli ja on rakas, mutta hän ei ole koskaan ollut oikein varma rakastaako isä häntä.
Siitä huolimatta ero tuntui pahalle (lapsi oli eron aikaan kahdeksan). Tieto erosta oli lapselle kuitenkin yllätyksenä, ja isä ilmoitti asiasta täysin väärin. Olimme sopineet että puhumme lapsen kanssa molemmat yhdessä, ja teemme selväksi ettemme kumpikaan lasta hylkää. Kuitenkin kaikki tapahtui täysin toisin, isä esim. uhkasi että kyllä äiti sinutkin vielä hylkää.
Ei siis ihme että ero tuntui ahdistavalle lapsesta. Kuitenkin kun isä sitten muutti, ja rauha lasketui alkoi seesteinen vaihe. Asiaa käsiteltiin lapsen kanssa, ja nyt tällä hetkellä lapsi sanoi että oli tosi hyvä että niin tehtiin eikä hän jäänyt yksin asioita miettimään.
Uuden suhteen kanssa on edetty lapsen ehdoilla, ja esim yhteen muutettiin vasta kun lapsikin sitä halusi.
Lapsi sanoi että hän on tosi tyytyväinen että erosin. Hän sanoi että on kivaa kun kukaan ei huuda eikä tappele. Hän sanoi että rakastaa miestäni ja hänen lapsiaan. Ja se on paljon sanottu, teinipojan suusta.
Jotenkin tuntuu sille että suurinta huolta lasten hyvinvoinnista kantaa ne, joilla ei ole uusperhettä.
Jokainen nainen voisi mennä itseensä ja miettiä olenko todella tukenut kaikella tavalla lapsien ja isän suhdetta erostamme huolimatta. Olenko syyllistynyt puhumaan pahaa isästä tai isän uudesta puolisosta lasten kuullen. Utelenko asioita jotka eivät minulle kuulu, esim. isän uudesta elämästä.
Väitän myös että jos äiti on onneton ei lapset voi olla täysin onnellisia.
Jos siis äiti on katkera ja täynnä pyhää vihaa eron jäljiltä, miten lapset voisivat olla onnellisia.
Se olisi monella peiliin katsomisen paikka.
Juttelin asiasta oman 14 vuotiaan poikani kanssa ja kyselin mitä hän muistaa meidän ydinperheestämme, mille ero tuntui ja millaisia ajatuksia uusperheemme herättää.
Hän muistaa kuinka kuuli minun ja isänsä riitoja, kuinka pelkäsi isänsä raivoa, mahdollista lyömistä tai pelkoa siitä että isä lyö äitiä. Hän muisti ettei me koskaan oikein tehty mitään yhdessä, vaan me teimme lapsen kanssa kaksin koska isää ei kiinnostanut. Hän kertoi että isä oli ja on rakas, mutta hän ei ole koskaan ollut oikein varma rakastaako isä häntä.
Siitä huolimatta ero tuntui pahalle (lapsi oli eron aikaan kahdeksan). Tieto erosta oli lapselle kuitenkin yllätyksenä, ja isä ilmoitti asiasta täysin väärin. Olimme sopineet että puhumme lapsen kanssa molemmat yhdessä, ja teemme selväksi ettemme kumpikaan lasta hylkää. Kuitenkin kaikki tapahtui täysin toisin, isä esim. uhkasi että kyllä äiti sinutkin vielä hylkää.
Ei siis ihme että ero tuntui ahdistavalle lapsesta. Kuitenkin kun isä sitten muutti, ja rauha lasketui alkoi seesteinen vaihe. Asiaa käsiteltiin lapsen kanssa, ja nyt tällä hetkellä lapsi sanoi että oli tosi hyvä että niin tehtiin eikä hän jäänyt yksin asioita miettimään.
Uuden suhteen kanssa on edetty lapsen ehdoilla, ja esim yhteen muutettiin vasta kun lapsikin sitä halusi.
Lapsi sanoi että hän on tosi tyytyväinen että erosin. Hän sanoi että on kivaa kun kukaan ei huuda eikä tappele. Hän sanoi että rakastaa miestäni ja hänen lapsiaan. Ja se on paljon sanottu, teinipojan suusta.
Jotenkin tuntuu sille että suurinta huolta lasten hyvinvoinnista kantaa ne, joilla ei ole uusperhettä.
Jokainen nainen voisi mennä itseensä ja miettiä olenko todella tukenut kaikella tavalla lapsien ja isän suhdetta erostamme huolimatta. Olenko syyllistynyt puhumaan pahaa isästä tai isän uudesta puolisosta lasten kuullen. Utelenko asioita jotka eivät minulle kuulu, esim. isän uudesta elämästä.
Väitän myös että jos äiti on onneton ei lapset voi olla täysin onnellisia.
Jos siis äiti on katkera ja täynnä pyhää vihaa eron jäljiltä, miten lapset voisivat olla onnellisia.
Se olisi monella peiliin katsomisen paikka.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että sinun lapsesi oli onnellinen teidän erosta,ei kerro kaikkien lapsista. Minun silloin lähes 7-vuotiaani kärsi mahtavasta eroahdistuksesta ja kävi terapeutilla. Kävi vahtimassa monta kertaa yössä etten minä ole kadonnut minnekään ja lopulta päätti muuttaa viereeni nukkumaan. itkukohtauksia ja hammasten kiristelyä öisin.Ylipirteyttä,lähes hysteriaa. Samaan aikaan tuli muutto,ero isästä ja koulun alku.
Sitä kesti vuoden ja sitten helpotti,ja elämä jatkuu.
Miksi muuten äiti ei saa tuntea vihaa ja katkeruutta? Minkä sille voi? Eri asia on,miten sen käsittelee. En minäkään voinut olla itkemättä eron jälkeen,kyllähän ero sattui. Mutta meidän perheessä saa ja pitää tunteensa näyttää ja käsitellä,jotta negatiivisista tunteista pääsee eroon ja positiivisista tunteista saa voimaa. Maton alle ongelmien työntäminen vain pahentaa kaikkea.
Minähän nimeomaan kirjoitin että ero otti kovalle ja tuntui pahalle lapsesta. Mutta nyt kun aikaa on mennyt useampi vuosi ja lapsi on sen ikäinen että pystyy analysoimaan asiaa, on todennut että ero oli oikea päätös.
Minä tiedän mille lapsesta tuntuu oman aikuisen ahdistus eron aikaan. Lapseni kieltäytyi tapaamasta isäänsä eromme jälkeen koska tapaamiset olivat tiukkasävyisiä, isä haukkuinminua ja uteli elämästäni.
On käsittämätöntä että miehen uusia vaimoja haukutaan, kun hänellä EI OLE mitään tekemistä e ron kanssa, ei sen kanssa että mies sai tarpeekseen eikä sen kanssa ettei nainen osaa muuta kuin vihata.
Kuitenkin lasten pahaolo johtuu yleensä erotilanteessa AINA siitä ettei vanhemmat hoida asioita siten että lasta säästettäisiin ja tuettaisiin.
Kuten sanoin, peiliin olisi hyvä monen vilkaista, tai sinne kannattaisi tuijotella vähän pidempäänkin sen sijaan että etsii syyllistä aina muualta.
lasteni kansas nuorin nyt 19v ja vanemmat alle kolmikymppisiä jo....mitä he muistavat isästään ja perheestämme. Kaikki muistavat sen, miten isä jätti heidät, ei halunnut enää heitä nähdä, ja alkoi minua, äitiä haukkumaan.
Nyt he eivät ole tekemisissä isänsä kanssa oikeesti yhtään. Mies kovasti yrittää nyt aikuisia lapsia tapailla, kun ei tarvi enäämaksaa heistä, eikä muuten huolehtia. Mies pelkää yksinäistä vanhuutta, ja on alkanut ajatteleen että paljon on menettänyt kun hylkäsi omat lapsensa. Nyt se on myöhäistä jo.
Todella hyvä ja liian vähän korostettu pointti on tuo, että hyvin monet sortuvat sen toisen vanhemman mollaamiseen. Lapset eivät saa "lupaa" rakastaa molempia vanhempiaan vaan pitää valita puoli. Meillä eletään juuri tällaista tilannetta (edelleen 2v jälkeenkin), että mieheni lasten äiti jatkuvasti haukkuu isää, tuntuu että kerta toisensa jälkeen törkeämmin. Jos lapset haluavat olla meillä tai kertovat että täällä on ollut kivaa, äití suuttuu. Välillä silmittömästi. Jos taas tulee kiukku ja riita isän kanssa, niin soitto äidille takaa sen että äiti soittaa isälle ja haukkuu tämän ja käskee heti tuomaan lapset kotiin. Eli on kuin joku sairas riemuvoitto että lapset joskus isään hermostuvat (kuuluu kai kaikkiin perheisiin?).
Asetelma mieheni suunnalta taasen on täysin toinen. Meillä SAA puhua äidistä hyvää, me emme kysele äidin asioita, mutta äidistä saa puhua (kotona esim. jos mainitsee minut niin helvetti repeää, paitsi silloin kun äiti haluaa tentata kuinka meillä menee isän kanssa...). Jos äidin kanssa tulee riitaa, on turha soittaa isälle ja pyytää tänne, tänne pääsee sitten kun äidin kanssa on riita asiallisesti selvitetty, mutta isä ei siihen puutu (tietenkään, kun tilannetta ei tiedä eikä ole ollut läsnä). Jos lapsi jää kiinni äidin haukkumisesta tai haukkuu täällä, lapselle korostetaan sitä että vanhempia ei saa haukkua vaan asiat pitää selvittää nätisti. Yleensä tästä hyvästä suututaan sitten isille "kun isi ei välitä", mutta sellaisiahan lapset ovat...
On kauheaa kuulla pienten lasten suusta, mitä äiti puhuu (nämä 6v suusta, useimmiten siinä tilanteessa kun lapsi on johonkin tyytymätön tai vaatii jotain tai ei halua tehdä jotain mitä isä käskee):
"Äiti sanoi että sinä et enää välitä meistä, otat meidät tänne vaan koska on pakko"
"Äiti vihaa sinua. En tiedä miksi kun ei se kerro. Mutta se sanoo että olet tehnyt jotain pahaa."
"sä oot paska. Tyhmä isi. Äiti sanoo että se vihaa sua ja niin vihaan mäkin. Kusipää. Mun ei tarvi totella sua, äiti sanoi että vaan äiti saa määrätä minua!"
Vanhempien tyttärien suusta kiukutellessa mm:
"Sulla on persoonallisuushäiriö. Äiti sanoi että sulla on kun oot tollanen paska."
On kuin täysin kiellettyä tykätä isästä yhtään, koska äiti ei tykkää. Vaikka kyllähän lapset rakastavat ja näyttävätkin sen, mutta ovat selvästi ymmällään ja kärsivät siitä, että äiti ei sitä rakkautta isää kohtaan salli. Saatika minua kohtaan. Pienin lapsista on jopa oppinut olemaan puhumatta minusta kotona mitään, vaikka palavasti haluaisi äitille kertoa mitä on tehty, mutta äiti suuttuu "niin ei kannata". Lapset ovat minulle monesti pohtineet miksei äiti pidä minusta kun eivät ymmärrä, enkä ymmärrä minäkään, joten usein vastaan vaan että "en tiedä miksi, minustakin se on kurjaa, mutta ei äitiä voi pakottaa. Kaikki eivät tykkää kaikista ihmisistä."
Voi kun lapset vain saisivat rauhassa rakastaa. Ettei tarvitsisi pelätä sitä että jos tykkää liikaa isistä niin äiti suuttuu. Lapset kokevat pahoittavansa äitinsä mielen jos puolustavat isää millään lailla kun äiti taas haukkuu, se tuntuu varmasti pahalle. Vanhin lapsista on alkanut kääntyä äitiään vastaan, "ei jaksa kuunnella" haukkumista eikä usko enää äitiään, kun se mitä itse näkee ja kokee isästä on täysin toista mitä äiti väittää. Täytyy varmaan nuorempien kohdalla vaan odottaa iän tuomaa viisautta ja ymmärrystä, äiti ei vaan taida tajuta että lapset voivat joku päivä kääntyä täysin häntä vastaan kun ymmärtävät että se äiti onkin se, joka yrittää lapsiltaan sen isän viedä. Pitää yllä omaa pikku sotatannertaan, jossá omat lapset ovat hänen sotanukkejaan, niillä pelataan juuri niin likaista peliä kuin halutaan... Ja luulee vielä kiusaavansa sillä isää, kiusaahan se nähdä kuinka lapset kärsii, mutta lapset itse kärsivät eniten. Millainen äiti haluaa lapsilleen näin paljon pahaa? Sitä olen monesti miettinyt. Onko se oma katkeruus ja kostonhimo niin ylitsepääsemätöntä että se ylittää halun suojella omia lapsia pahalta? Kovasti haluaisin tätä äitiä jotenkin auttaa ymmärtämään ettei kiduttaisi lapsiaan, samoin haluaa isä ja on monasti nätisti yrittänyt asiasta sanoa, mutta mikään ei auta, tuntuu vaan pahentavan. Millä äiti voi tuon käytöksensä oikeuttaa?