Vainajan näkeminen, hyviä ja huonoja kokemuksianne

sekä vielä lämpimänä että sitten kylmiöstä otettuna ja koskettanut molemmilla kerroilla. jälkimmäinen oli järkyttävämpi, mutta silloin uskoin, että hän on lähtenyt. Ei jäänyt mitään epäilystä.
Myöhemmin tein vielä johtopäätöksen ettei mitään kuoleman jälkeistä elämää voi olla. Sekin järkytti aluksi. Siitä toivuttuani olen ottanut erilaisen asenteen omaan elämääni. Se on, että elämä pitää elää silloin, kun se on eikä haikailla tulevaisuuteen tai kuolemanjälkeiseen elämään tai jällen tapaamiseen. sellaista ei ole.

Jätin jäähyväiset Äidilleni noin kaksi vuorokautta hänen kuolemansa jälkeen sairaalan kappelissa, missä hänet oli jo asetettu arkkuun; siis puettu kauniisti valkoiseen. En kokenut tilanteessa mitään huonoja kokemuksia: kosketin jopa Äidin poskea ja hiuksia. Iho tuntui aavistuksen vahamaiselta, mutta kasvot olivat niin tyynet ja levolliset. Minusta se oli todella kaunis viimeinen hetki.

Olin valmistautunut Äitini kuolemaan, mutta jos hänen kuolemansa olisi tullut minulle yllätyksenä; en ehkä olisi ollut niin rauhaisalla mielellä.

Näin poikaystäväni kylmän ruumiin. Hirvein näky elämässäni, varmaan tulee aina olemaan vaikken näin "teininä" vielä paljon maailmaa ole nähnytkään. Toinen puoli kasvoista oli peitetty pahojen jälkien takia. Suu oli auki, silmät painuneet kuoppiinsa, nenä jotenkin terävä. Kasvoissa mustelmia ja huulet myös tummat. Oli hirveää koskettaa ruumista ja todeta se KYLMYYS. Jotenkin niin epäluonnollista tuntea itselleen rakas ja iloinen ihminen kylmänä ja ihan jähmettyneenä. Toisaalta mieleni teki kauheasti katsoa peitettyä osaa, ja nyt jotenkin "kaduttaa" etten katsonut, vaikka tiedän että se olisi järkyttänyt minua vain lisää. Mutta ehkä sitä vain etsi jotain todistetta tapahtuneesta.. Joka tapauksessa, koko näky oli jotenkin vääristynyt, ja tuntui ettei se voinut olla sama ihminen, jota rakastan. Suru-uutisista oli kuitenkin hyvin vähän aikaa kulunut silloin, nyt 6 viikon jälkeen osaisin ehkä suhtautua ruumiiseen eri tavalla.

Olen keski-iän ylittänyt nainen ja olen nähnyt äitini pari tuntia kuoleman jälkeen terveyskeskuksessa sekä ollut arkkuun laittamassa, kaunis muisto joka varmistaa lopullisuuden.
Isän kuoleman jälkeen sain nähdä hänet arkkuun siirron jälkeen, mutta Oulun OYS:ssä eivä anna osallistua itse arkkuun laittoon (ovat paskantärkeitä että omaisilla ei ole osaa eikä arpaa heidän reviirillään).
Vanhaa tätiä olin laittamassa hautaustoimiston miehen kanssa kylmiöstä arkkuun, sekin ihan 'hyvä' kokemus. Kaikki eivät kykene eläytymään tuollaisiin tilanteisiin, mutta minä ajattelin että se mikä on tapahtunut ei muuksi muutu. Jos jälkeenpäin alkaisin katumaan että miksi en katsonut niin parempi katsoa kuin katua, tai pyyttää hautaustoimiston henkilöä ottamaan kuvia.

kävin katsomassa äitini ruumiin kun kuolemasta oli kulunut 4 vk.äidillä oli paha vamma kaatumisesta otsassa ja hän oli hieman turvonnut ja keltainen mutta se oli ehkäpä elämäni tärkein matka ja kohtaaminen.olimme eläessämme aika etäisiä ja näimme harvoin joten olisin katunut loppuelämäni jos en olisi käynyt häntä katsomassa kuolleena. hän ei näyttänyt mitenkään pelottavalta eikä tilanne ollut ahdistava vaikka olen todella herkkä ja voimakkaasti tunteva ihminen.myös ruumiin koskettaminen oli terapeuttista.

suosittelen vainajan katsomista kaikille, aikuisille ainakin.

laitettiin arkkuun runsas vuorokausi kuolemasta, olin aivan kauhuissani joutuessani sairaalan kappeliin mutta se olikin niin rauhallinen, mieliinpainuva ja kaunis tilaisuus. Isä makasi arkussa kauniiksi laitettuna, ei tuskia, ei huolia, vain rauhaa ja seesteisyyttä. Kyyneltäkään en vuodattanut, niin onnellinen olin siitä että tuskat olivat poissa, isä vain nukkui. Raskaan hautajaispäivän kestän varmastikin paremmin tämän kokemuksen jälkeen.

näin mummoni kuolleena. sama ihminen, muttei kuitenkaan ollenkaan sama. henki muuttaa ihmisen näköä ja kun henki on poissa, ei ihminenkään enää ole se sama. olen nähnyt jonkin verran kuolleita eläimiä myös, mutta eläimillä muoto ei muutu niin voimakkaasti kuin ihmisellä...

Menetin veljeni auto-onnettomuudessa 4kk sitten. Veljeni joutui ruumiinavaukseen. Silti halusin nähdä veljeni vielä kerran. Varmistimme perheeni kanssa vielä, että jos menemme häntä katsomaan, ruumiinavauksen merkit eivät näy.
Se meni sitten vähän pieleen, ruumiinavaus näkyikin. Ensimmäisenä tuli hysteria ja järjetön shokki. Sitten tuli viha. Mutta lopulta tuli rauha. Se oli noin viikko onnettomuuden jälkeen. Viikko oli mennyt kuin unessa, tajuamatta oikein tapahtunutta. Kun viimein näin veljeni, näin että hän oli kuollut, vihdoinkin ymmärsin tapahtuneen ja hyväksyin asian. Hän on kuollut.
Hän oli valkoinen, niin valkoinen. Pelkäsin, että ne kuolleet kasvot jäisivät kummittelemaan mieleeni, mutta parin päivän päästä sai oikein pinnistellä että pystyi muistamaan ne. Enää en edes pysty muistamaan miltä hän näytti siellä arkussa.
Olen onnellinen että kävin häntä vielä kerran katsomassa.
Olen 20 vuotias.. veljeni oli 21.

Olen itse nähnyt vuosien mittaan neljä vainajaa.

Ensimmäinen oli isoisäni kun olin itse 6-vuotias. Vaikka olin tuolloin vielä pieni lapsi, muistan yhä miten tilanne ei pelottanut, ahdistanut tai kammottanut millään tavalla. Tiesin mitä oli tapahtunut ja olin aikuisten kanssa puhunut siitä, että pappa kuoli kun sydän oli jo heikko. Muistan vain katsoneeni pappaa sairaalasängyn jalkopäädystä ja ihmetelleeni miksi papalla on parta.

Toisen vainajan olisin voinut nähdä kun toinen isoisäni kuoli muutamia vuosia myöhemmin, mutta tuolloin aikuiset päättivät, että lasten ei ole hyvä katsoa. Pappa kuoli syöpään ja kuihtui viimeisinä viikkoina rajusti, jolloin näkeminen olisi meitä nuorempia järkyttänyt. Minä sen sijaan jäin pitkäksi aikaa syvästi harmittelemaan ja jopa syyttämään asiasta muita. Olisin halunnut nähdä, olisin halunnut vielä hyvästellä. Suosittelenkin siis kaikille keskustelemaan vainajan katsomisesta lapsen itsensä kanssa eikä kävelemään yli "aikuisen oikeudella". Lapsellakin on oikeus hyvästellä omalla tavallaan ja joskus lapset eivät pidä tapahtunutta edes niin järkyttävänä kuin aikuiset, kunhan saavat asian käsitellä itselleen parhaalla tavalla. Rajansa tietysti kaikella.

Seuraavat vainajat olivat molemmat isoäitini, joiden tilaisuuksista muistan, että heidät oli puettu kuolinvaatteeseen ja laitettu nätin näköisiksi. Näyttivät rauhallisilta ja nukkuvilta. Oli hyvä katsoa.

Viimeinen, ja viimeisin, onkin minulle erittäin rakas pikkuveli, joka kuoli liikenneonnettomuudessa viime kesän lopulla. Aiemmista kokemuksista vakuuttuneena olin sitä mieltä, että vainajat näyttävät rauhallisilta ja nukkuvilta, mutta tällä kertaa näin kaikkea muuta. Ensinnäkin tajusin tapahtuneen ehkä kaikkein konkreettisimmin vasta kun näin veljeni kuolleena. Toisekseen kauhistuin avointa suuta ja raollaan olevia silmiä.. ja lopulta näin myös ruumiinavauksen jäljet. Näky oli kaikkea muuta kuin rauhoittava ja kaunis, mutta olen näin jälkeenpäin ajatellen silti onnellinen, että kävin veljeni katsomassa. Se on henkisesti ollut yksi elämäni vaikeimmista asioista, mutta samalla yksi arvokkaimmista.

Jokainen vainajan katsominen voi siis olla hyvin erilainen, riippuen omasta suhteesta vainajaan, omasta iästä, valmistautumisasteesta jne. Suosittelen kuitenkin kaikille lämpimästi, että käytte rakkaanne katsomassa jos siihen tilaisuus on ja olette itse valmiita menemään. Itse ainakin miellän, että tämä on yksi niistä asioista, joita ei hetkinä saa millään takaisin.

Kuva kuolleesta veljestäni kummitteli mielessäni ja unissani kyllä joitakin viikkoja, ja välillä vieläkin, mutta ei se peittänyt alleen millään tavalla kuvaa siitä millainen veljeni oli eläessään. Kuollut ihminen on kuitenkin tavattoman eri näköinen kuin sama ihminen on elävänä, joten pelkoa siitä, että kuva rakkaasta ihmisestä jää jumiin kuvaan vainajasta, ei mielestäni ole.

Itse näin oman pojan n. kuukausi kuoleman jälkeen. Aluksi ajattelin, että en pysty luopumaan hänestä mutta kun näin hänet niin tajusin, että on parempi antaa hänen mennä. Kuten aiemmin on jo mainittu, näky ei ollut tosiaankaan kuin elokuvissa. Iho oli limainen ja täynnä mustia läikkiä ja silmät olivat avoimet ja painuneet päähän. Raajat vaikuttivat siltä, etteivät ne meinanneet pysyä kunnolla kiinni ruumiissa. Oli kyllä rauhoittava kokemus, olisin varmaan jäänyt kaipaamaan poikaa koko loppuelämäksi jos en olisi nähnyt häntä viimeistä kertaa.

Halusin nähdä kuolleen puolisoni arkussa sairaalan kappelissa. Hän oli niin tyyni, kuin syvästi nukkuva. Hyväilin poskia, ne olivat kylmät. Hänelle oli tehty ruumiinavaus, mutta mitään jälkiä siitä en huomannut. Laitoin arkkuun valkoisen ruusun. Hänet oli hyvä ja helppo jättää siirrettäväksi siunauskappelin säilytykseen odottamaan siunausta.

Kuitenkin muistan puolisoni paremmin elävänä.

Puolisoni kuoli käsivarsilleni sairaalassa, mutta ei enää tajunnut että olin
läsnä. Lääkärit eivät antaneet lupaa tulla aikaisemmin hänen luokseen.
Hänen oli kuoltava yksin. En anna lääkäreille ikinä anteeksi.