En tiiä kuuluuko tämä tänne, mutta mulla ei oo enää semmosia kavereita, joille vois puhua tästä..
Musta tuntuu, että oon kauhean kateellinen yhelle mun "kaverille", vaikken taho myöntää sitä itsellenikään.
Miksikö? Koska mun mielestä sillä on kaikkea, ja se saa kaiken ja mä vaan pyörin jossain omassa itsesäälissäni enkä saa mitään aikaan, enkä saa kavereita. Itsetuntokin on jo melko romuttunu.
Mä en osaa oikeastaan selittää tätä sotkua, mutta siis:
Olimme molemmat semmosia kotona-istujia, noulaiffeja. Ja nyt, mä oon semmonen ihan yksin, nimittäin mun kaveri on lyöttäytyny porukkaan mukaan, mua sinne ei kukaan ikinä kysy, joten en viitsi itekkään kysyä että pääsenkö messiin. (Jossain mielessä mulla ei edes haluta mukaan, koska kaikki on tyyliin tupakoitsijoita sekä ne juo, ajan kysymys millonka mun kaveristakin tulee semmonen..)
Ja kun mä nimenomaan olen siksi kateellinen, koska sillä on kavereita ja mulla ei, mä oon väsyny jo siihen että mulle ei voi koskaan tapahtua mitään kivaa, niikuin mun kaverille.. Pisteenä i:in päälle, on kamalan syyllinen olo kun oon näin kateellinen ja katkera.. Ehkä siksi mulla ei oo enää ketään.
Entä ensi syksynä, kun kaveri lähtee muualle opiskelemaan, sillon varsinkaan mulla ei oo yhtään kaveria enää.. Kun jostain syystä mä en saa uusia kavereita, vaikka yritän mm. koulussakin jutella ihmisille..
Harrastuksia oon kokeillu ratsastuksesta tanssiin jne. mutta ei ole vieläkään löytyny sopivaa.
Onko jo ihan myöhästä saada uusia kavereita? Enhän mä kohta enää tiiä mitä nuoriso tekee keskenään!
T. 16 v nössötyttö.
Musta tuntuu, että oon kauhean kateellinen yhelle mun "kaverille", vaikken taho myöntää sitä itsellenikään.
Miksikö? Koska mun mielestä sillä on kaikkea, ja se saa kaiken ja mä vaan pyörin jossain omassa itsesäälissäni enkä saa mitään aikaan, enkä saa kavereita. Itsetuntokin on jo melko romuttunu.
Mä en osaa oikeastaan selittää tätä sotkua, mutta siis:
Olimme molemmat semmosia kotona-istujia, noulaiffeja. Ja nyt, mä oon semmonen ihan yksin, nimittäin mun kaveri on lyöttäytyny porukkaan mukaan, mua sinne ei kukaan ikinä kysy, joten en viitsi itekkään kysyä että pääsenkö messiin. (Jossain mielessä mulla ei edes haluta mukaan, koska kaikki on tyyliin tupakoitsijoita sekä ne juo, ajan kysymys millonka mun kaveristakin tulee semmonen..)
Ja kun mä nimenomaan olen siksi kateellinen, koska sillä on kavereita ja mulla ei, mä oon väsyny jo siihen että mulle ei voi koskaan tapahtua mitään kivaa, niikuin mun kaverille.. Pisteenä i:in päälle, on kamalan syyllinen olo kun oon näin kateellinen ja katkera.. Ehkä siksi mulla ei oo enää ketään.
Entä ensi syksynä, kun kaveri lähtee muualle opiskelemaan, sillon varsinkaan mulla ei oo yhtään kaveria enää.. Kun jostain syystä mä en saa uusia kavereita, vaikka yritän mm. koulussakin jutella ihmisille..
Harrastuksia oon kokeillu ratsastuksesta tanssiin jne. mutta ei ole vieläkään löytyny sopivaa.
Onko jo ihan myöhästä saada uusia kavereita? Enhän mä kohta enää tiiä mitä nuoriso tekee keskenään!
T. 16 v nössötyttö.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin tyhmältä ja "toimimattomalta" kuin se kuulostaakin, sanon sen silti; ole oma itsesi. Itselläni oli samankaltainen tilanne. Joitakin "kavereita" oli, mutta niitä tosi ystäviä, joille olisi voinut puhua tai joiden kanssa viettää vapaa-aikaa, ei ollut. Nyt kuitenkin "tilanne" on jo parempi. Menin vain ihmisten ilmoille ja olin oma itseni. Pakko myöntää, että välillä tuntuu etten sovi joukkoon, mutta eihän kaikkien tarvitse olla samanlaisia vaan meistä jokainen on oma persoonansa ja juuri niistä persoonista muodostuu hieno kokonaisuus. On toki asioita, joista en voi vielä puhua toisille, mutta kaikki ajallansa. Joten kyllä vahvojakin ystävyyssuhteita rakentuu kunhan vain olemme omia itsejämme.