moikka. Pystyykö toisen lasta rakastaa oikeesti "kuin omaansa"? (tiedän että moni ei pysty, eikä edes haluaisi, mutta voi kun joku kertoisi sen olevan mahdollista...)
Minulla on lapsi, jolla ei ole isää.Nyt olen alkanut tapailla miestä jolla ei ole lapsia itsellään. Haluaisin tarjota pienelle tyttärelleni mahdollisuuden saada kasvaa ns. normaalissa perheessä, mihin minun mielestäni päästään jo hyvään alkuun kun hänellä olisi kaksi aikuista ihmistä elämässään. Mitään isää en ole kestään aatellut värvätä hänelle, mutta käy pikkutyttöä niin sääliksi toisaaltaan kun tuntuu etten riitä hänelle ja kuinka hän kaipaa isää tai pelkästään sitä miestä elämäämme (tosin niin minäkin). Lapsi on kohta 4, muistaa oman isänsä olleen olemassa (kuoli kun lapsi oli 2 vuotias). Puhumme isästä melkein päivittäin, että tytär muistaisi hänet aina.
Tyttäreni varmasti tykästyisi uuteen mieheen, mutta pelottaa edes esitellä heitä toisilleen. Pelko siitä että tyttäreni joutuisi taas menettämään jonkun aikuisen elämästä olisi ihan kauheaa.Pelkään sitä niin paljon.
Pitäisikö ees esitellä heitä vielä piiiitkään aikaan, vai miten muilla suht samassa tilanteessa olevat on uskaltanut esitellä uuden lapselleen?Ollaan tunnettu tosin vasta vähänaikaa, mutta kun/jos tilanne tulee ajankohtaiseksi...En siis ole ketää esitellyt ennen hänelle, kun ei ole ollut edes tarvetta.
Minulla on lapsi, jolla ei ole isää.Nyt olen alkanut tapailla miestä jolla ei ole lapsia itsellään. Haluaisin tarjota pienelle tyttärelleni mahdollisuuden saada kasvaa ns. normaalissa perheessä, mihin minun mielestäni päästään jo hyvään alkuun kun hänellä olisi kaksi aikuista ihmistä elämässään. Mitään isää en ole kestään aatellut värvätä hänelle, mutta käy pikkutyttöä niin sääliksi toisaaltaan kun tuntuu etten riitä hänelle ja kuinka hän kaipaa isää tai pelkästään sitä miestä elämäämme (tosin niin minäkin). Lapsi on kohta 4, muistaa oman isänsä olleen olemassa (kuoli kun lapsi oli 2 vuotias). Puhumme isästä melkein päivittäin, että tytär muistaisi hänet aina.
Tyttäreni varmasti tykästyisi uuteen mieheen, mutta pelottaa edes esitellä heitä toisilleen. Pelko siitä että tyttäreni joutuisi taas menettämään jonkun aikuisen elämästä olisi ihan kauheaa.Pelkään sitä niin paljon.
Pitäisikö ees esitellä heitä vielä piiiitkään aikaan, vai miten muilla suht samassa tilanteessa olevat on uskaltanut esitellä uuden lapselleen?Ollaan tunnettu tosin vasta vähänaikaa, mutta kun/jos tilanne tulee ajankohtaiseksi...En siis ole ketää esitellyt ennen hänelle, kun ei ole ollut edes tarvetta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tapaamista on ihan turhaa kiirehtiä ja miehen esitteleminen tyttärellesi vasta kun olet varma että tulet saman henkilön kanssa olemaan yhdessä jatkossakin. Lapselle ja miehelle tulee siitä eteenpäin antaa tilaa luoda suhteensa sellaiseksi kuin se luonnollisesti muodostuu.
Moikka!
Kyllä toisen lasta voi rakastaa kuin omaansa, kyllähän sen periaatteessa jokainen adoptiovanhempi tekeekin, vaikka onhan siinä toki eroa tilanteeseesi.
Meillä lapsilla on paperilla isä, mutta käytännössä isä on ihan toinen mies. Mieheni on alusta asti tiennyt, että minulla on lapsia ja hyväksynyt sen, tietäen myös, etteivät lapset tapaa isäänsä. Alussa lapset tutustuivat mieheen etunimellä, mutta auktoriteetin aseman soin hänelle alusta asti. Kyllä aikuista täytyy totella, kun hän on tuttu ja lapsen elämään kuuluva. Se tuli hämmentävän luonnostaan, se rakkaus. Jotenkin siinä huomasi, että ohjeiden ja neuvojen sekä kieltojen muoto muuttui isällisemmäksi ja vanhemman suojeluvaistot heräsivät miehessä.
Nykyään hän esittelee lapset isän ylpeydellä ja röyhistää rintaansa, kun lapsemme oppivat uusia asioita.
Kun muutimme yhteen ja menimme samoihin aikoihin jo naimisiinkin, kerroimme lapsille, että "virallisesti" mieheni on heidän isäpuolensa. Kun siinä olivat jo toisensa tunteneet toista vuotta, lapset eivät edes jääneet pohtimaan asiaa vaan totesivat, että sittenhän heillä on kaksi isää. Vanhempi, silloin 5 vuotias, totesi, ettei mieheni ole hänestä puolikas ja pudotti isäPUOLESTA puolen pois siltä istumalta. Nuorempi, tuolloin 2 vuotias, oli tottunut että miestäni kutsutaan nimellä ja esitteli tämän kavereilleen Xxxxni, käyttäen siis omistusmuotoa tämän etunimestä. ;) Alle vuodessa hänkin vaihtoi isäksi kutsumiseen....
Mutta, ole ensin varma suhteenne laadusta. Sitten vasta tuo lapset kehiin, etteivät he joudu todistamaan jatkuvia menetyksiä, kun sulho vaihtuu... Ja keskustelkaa miehen kanssa siitä, miten hän kokee kasvatuksen, rajat ja roolinsa, jottei niitä tarvitse sitten riidan muodossa vatvoa lapsen edessä, kun ollaankin yllättäin siinä asiassa ihan eri linjoilla!
Toki tilannettamme on paha verrata omaasi, sillä myös miehelläni on edellisestä liitosta lapsia... He eivät asu luonamme, mutta olen kyllä melkoinen leijonaemo, jos heitä pitää puolustaa, vaikka roolini onkin toinen, koska heidän äitinsä on heidän elämässään. Mutta kylllä voin käsi sydämellä sanoa, että yhtälailla antaisin henkeni kaikkien lastemme puolesta, oli isä tai äiti kuka vaan, ja saman voin sanoa miehestäni!
Vaikeaa kai se joillekin on, se biologian ohittaminen, mutta kyllä siihen myös moni pystyy!
Onneksi siihen todella joku pystyy. Poikani tapaa hyvin harvoin isäänsä mutta onneksi ihana miesystäväni hyväksyi myös poikani. Siitä olen aina kiitollinen. Joten toivon ja uskon että löydät vielä sellaisen ihmisen, mutta ole todella varovainen. Huonojakin kokemuksia minulla ollut.
Ikävä kyllä en usko että toisen lasta pystyy rakastamaan kuten omaansa, mutta rakastamaan pystyy, eikö se riitä.
Kyllä minä ainakin rakastan mieheni lasta, mutta veihän niin isojen tunteiden syntyminen jonkin aikaa...
Viisi vuotta mennyt, en rakasta mieheni lasta. Lopetin yrittämisen kolmantena vuonna. Yritin ihan tosissani ne vuodet. En pysty edes pitämään nykyään.
se rakkaus yrittämällä synny, vaan sillä että avaa sydämensä, jos sellaisen omistaa...
Ei paljoa kiinnosta avata sitä sellaselle josta ei pidä
tuo kirjoitus vaan todisti ettei sulla edes ole uusperhettä, kunhan tänne
heitäs provojasi.
Kertoo paljon susta ja sun psyykkisestä tilastasi...