Parisuhde

mitään yksiselitteistä vastausta. Toisaaltahan parisuhteessa aina jompikumpi käy jommankumman hermoille ja välillä toinen voi tuntua rasitteeltakin...

Ja toisaalta: mielestäni on tärkeää, että molemmat saavat kertoa tunteistaan rehellisesti ja avoimesti.

Eli jos vammatonta osapuolta joskus surettaa, harmittaa tai kiukuttaa toisen vammaisuus, on se hänellä mielestäni oikeus sanoa. Yhdessähän sen asian kanssa on elettävä niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Ja ihan yhtälailla vammaisella on oikeus purkaa ajatuksiaan ja tunteitaan.

Tervehdys! Parisuhteeseen vaikuttaa niin moni asia (pienikin asia...ja se miten kukin kokee tunnetasolla). Kyse taitaa olla kokonaisuudesta. Vaikka kaikki olisi ulkonaisesti OK ja hienosti, niin voi olla, että toinen osapuoli voi ehkä huonosti. Fyysisesti vammainen tai ei? Ei sillä sinänsä ole merkitystä, vaan sillä molemminpuolisella kokonaisuudella, se ehkä merkitsee eniten.

Ei pitäis vaikuttaa mitenkään. Mä olen itse lyhytkasvuinen ja joskus on ollut poikaystäviä ja he eivät haluneet kertoa musta vanhemmilleen tai kavereillen tai eivät halunneet mun lähtevän mukaan viihteelle koska olivat vaivautuneita tai häpesivät erilaisuuttani.Eräs mies seurustelun aikana sanoi haaveilevansa vielä "normaalista perheestä" eli ns terve vaimo ja edes yksi lapsi.Kyllä sen kuulemisen jälkeen tunteet alkoi jäähtyä. On tosi onnekas kun löytää hyvän kumppanin kenen kanssa on onnellinen. Ja ei pidä tyytyä vähempään vaan yrittää etsiä sellainen kumppani joka tuntuu oikealta.

Minulla ei tosin ole kokemusta tuollaisesta tilanteesta, ett suhten toinen osapuoli on vammainen ja toinen ei, mutta ymmärrän kyllä hyvin, että senkin vaikutusta -olipa sitä sitten olemassa tai ei- tulee varmaan miettineeksi.

Minun mielestäni tärkeintä on se, että vaikka se toinen osapuoli ei vammaisuudesta -tai oli asia lähes mikä hyvänsä- mitään erityistä ajattelisikaan, niin jos se itseä mietityttää, niin viisainta on selvittää se mahdollisimman nopeasti. Muussa tapauksessa se asia saattaa omassa mielessä kasvaa jopa tarpeettoman suuriin mittasuhteisiin :)

Ja varmaan teidän olisi hyvä miehesi / poikaystäväsi kanssa jutella siitäkin, mistä se johtuu, että sinä tunnet vammasi rasitteeksi... vaikka se olisikin "vain" sinun tutemuksesi. Koska siihen tuntemukseesi sinulla on täysi oikeus, vaikka se tuntuisikin "tarpeettomalta" tms.

Jos haluat vaihtaa lisää ajatuksia, niin voit vaikka kirjoitella: [email protected]

Hyvää kevään jatkoa :)

Ei pidä tunteman itseään rasitteeksi kumppanille! Mä istun itse pyörätuolissa ja seurustelen ns. terveen miehen kanssa. Alkuun oli tietysti vaikeeta pyytää apua, mutta ajan myötä siihen on totuttu molemmin puolin. En usko, että kummallekkaan avun pyytäminen ja antaminen on rasite. Siihen on vaan 100% uskottava suhteessa, että avun pyytäminen ei ole toiselle ongelma. Muuten ei tule mistään mitään, ja arki on jatkuvaa epävarmuutta ja anteeksipyytelemistä. Ja muista: huumorilla selviää melkein aina :)