Henkivartija, L Lehtolainen

Pyörsin pyhät sanani mennäkesältä ja tartuin vielä kerran Lehtolaiseen. Perheenpään painostuksesta, myönnän.
Illalla lopetin ja vieläkin pyörii päässä: Mitä helkatin moskaa mie kahlasin monta tuntia?
Lehtolaisen uusi sankari, henkivartija Hilja on kuin köyhän naisen Lisbet Salander. Tosi köyhän. Ne tietää jotka on Larssoninsa lukenu. Perin höttöiseksi on kerronta mennyt kun mukaan on väkisin uitettu niin lemmikki-ilves, nuoruuden ahdistelut, köyhän miehen Carl Hamilton-Stahl kuin kaasuputki ja pääministerit. Oma ja naapurin. Suurin osa oheismateriaalista ei vie tarinaa eteenpäin eikä anna, yrityksestä huolimatta, tarinalle syvyyttä. Hevonpersiin salametsästyskulttuurista olis voinu oman laajan novellin vääntää, jos sisäinen pakko käskee aihetta käsittelemään. Samoin naapurikansan huvilabisnes Saimaan seuduilla lie oman tarinansa arvoinen. Tosin siitä taisi jo joku ehtiä kirjoittamaan.
Miehän se jaksan nipottaa asiavirheistä. Niitä riittää. Pari esimerkkiä. Kansanedustajan puolitekosessa kämpässä ei ole edes verhoja, pari sivua myöhemmin ne jo suljetaan näkösuojaksi. Ravintolassa tilataan ensin, höpötellään ja sitten seuraavalla sivulla emäntä tulee ottamaan tilausta. Kokonaan uuden maatalouskoneenkin Lehtolainen esittelee: Kyntöhara???
Jokainen suupala karjalanpiirakoista energiapatukkaaan pitää mainita. Miksi? Samoin vaatteiden vaihto. Mitä helkatin väliä on, käykö sankarinna iltalenkillä coretex-vaelluskengillä, maihinnousukengillä, lenkkitossuilla, paljasjaloin vai kenties tuohivirsuilla?

Ei tosiaan kirkastu onko tavoitteena ollut parodia toimintajännäreistä, psykologinen trilleri lapsuuskokemusten voittamisesta ja kasvamisesta suureen rakkauteen vai pelkästään suoltaa kolmepuolsataa sivua, kun tuli luvattua.
Seksiä on mukana vaihteeksi rutkasti ja tyyli muistutaa 70-luvun Jalluja. Valitettavasti. Ja mistäkö mie tiiän mimmosia ne oli? Isot pojat kerto.

Palaan aiempaan lupaukseeni: Ei enää Lehtolaisia.
Kansikin oli ruma.