on mukavaa ajanvietettä lukea toisten tarinoita ja toisinan kommentoidakin, mutta nyt tarvitsisin itse neuvoja.
poikaystävälläni on pieni poika ex-yttöystävänsä kanssa. asumme yhdessä, mutta tämän mielestä mitkään lapseen littyvät asiat tai ongelmat eivät uulu minulle edes sen vertaa, että niistä voisi puhua. kun seurustelen, seurustelen vakavasti ja tulevaisuuta ajatellen. jos tämä haluaa sulkea minut kokonaan poikansa elämästä ja päin vastoin, miten yhteiselo voi toimia? miten minun tulisi suhtautua siihen, että poikaystäväni tapaa lastaan aina lapsen äidin luona, lapsen äiti on tiiviisti yhteydessä (päivittäin) poikaystäväni vanhempin (joita en ole tavannut, kuten en lastakaan). en halua tehdä itsestäni narria. en myöskään siedä sitä, että aina pienen riidan (oli aihe mikä tahansa) jälkeen poikaystäväni soittaa exälleen.
iältämme olemme vatsa hieman yli 2-kymppisiä, eli itsekin "kakaroita".
parisuhteessamme on muitakin ongelmia. olen huomattavasti suurempituloinen ja asumme minun asunnossani (poikaystävälläni ei ole varaa maksaa puolta asumismenoista). kotityöt jäävät yksin minun huolekseni. poikaystäväni on rasistinen, sairaalloisen huomionkipeä (sisareni käy luonani pari kertaa vuodessa ja poikaystäväni on mustasukkainen, jopa tälle antamastani huomiosta), äkkipikainen, eikä tällä ole elämässään ollut juuri vastoinkäymisiä. tämän entiset tttöystävät ovat mitä ilmeisimmin olleet tyyppiä "teen mitä tahansa vuoksesi, kunhan et jätä minua", kun taas minusta ei olisi ikipäivänä alistumaan moiseen. poikaystäväni arvostelee jopa hiuksiani ("en tykkää, kun pidät hiuksia kiinni"), meikkiäni ("onko sinun meikattava noin paljon?") ja asusteitani ("et sitten ota tuota laukkua mukaan, kun mennään kummitätini luo"). olenkin suoraan klysynyt, miksi tämä ylipäätään on knassani, jos en kelpaaomana itsenäni. tämän käsitys suhteesta on se, että pitää tehdä kaikkensa miellyttääkseen toista (vaan eipä itse ole vastannut myöntävästi, kun olen ehdottanut tälle nännilävistyksiä -hah). minussa on luonnollisesti myös vikaa. 7 vuotta sitten pois kotoa muuttaneena (siitä vain 2 vuotta avoliittoa) olen tottunut pitämään pääni. ajattelen tapaan: "minä olen aina oikeassa, muut väärässä" ja halutessani loukata haen aina ne arimmat paikat, joihin isken ja sanon paljon sellaista, jota myöhemmin kadun.
onkohan tässä suhteessa mitään järkeä?
suurimmalta "ongelmalta" tuntuu kuitenkin se, että poikaystäväni on mitä ilmeisimmin alusta asti päättänyt sulkea minut poikansa elämästä ja päin vastoin. tämä joko haluaa täysn irtisanoutua lapsestaan, tai sitten pitää asian aivan omanaan. eikö tämä käsitä, että tuon asetelman säilyttääkseen oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu olisi palata yhteen lapsen äidin kanssa? tämä ei selvästikään näe uusperhe-elämää mahdollisuutena. minulla ku ei ole mitään sitä vastaan, että mies tekisi viralliset sopimukset tapaamisista ja elatuksesta ja lapsi asuisi luonamme joka toisen viikonlopun. luulen kyllä, ettei lapsen äitikään ole kovin innostunut tällaisesta ratkaisumallista, koska tähän asti tällä on ollut valta aivan omissa käsissään (soittaa, kun haluaa miehen luokseen tai jos tarvitsee rahaa, ei anna miehen mennä tapaamaan lasta , jos sattuu itse olemaan huonolla tuulella jne,...). silti tuo ns. normaali uusperhearki tuntuu minun mielestäni ainoalta vaihtoehdolta tämän suhteen jatkuvuuden kanmnalta, tai ylipäätään misä tahansa selaisessa tapauksessa, että mies elää jonkun muun, kuin lapsensa äidin kanssa.
kertokaahan,...
poikaystävälläni on pieni poika ex-yttöystävänsä kanssa. asumme yhdessä, mutta tämän mielestä mitkään lapseen littyvät asiat tai ongelmat eivät uulu minulle edes sen vertaa, että niistä voisi puhua. kun seurustelen, seurustelen vakavasti ja tulevaisuuta ajatellen. jos tämä haluaa sulkea minut kokonaan poikansa elämästä ja päin vastoin, miten yhteiselo voi toimia? miten minun tulisi suhtautua siihen, että poikaystäväni tapaa lastaan aina lapsen äidin luona, lapsen äiti on tiiviisti yhteydessä (päivittäin) poikaystäväni vanhempin (joita en ole tavannut, kuten en lastakaan). en halua tehdä itsestäni narria. en myöskään siedä sitä, että aina pienen riidan (oli aihe mikä tahansa) jälkeen poikaystäväni soittaa exälleen.
iältämme olemme vatsa hieman yli 2-kymppisiä, eli itsekin "kakaroita".
parisuhteessamme on muitakin ongelmia. olen huomattavasti suurempituloinen ja asumme minun asunnossani (poikaystävälläni ei ole varaa maksaa puolta asumismenoista). kotityöt jäävät yksin minun huolekseni. poikaystäväni on rasistinen, sairaalloisen huomionkipeä (sisareni käy luonani pari kertaa vuodessa ja poikaystäväni on mustasukkainen, jopa tälle antamastani huomiosta), äkkipikainen, eikä tällä ole elämässään ollut juuri vastoinkäymisiä. tämän entiset tttöystävät ovat mitä ilmeisimmin olleet tyyppiä "teen mitä tahansa vuoksesi, kunhan et jätä minua", kun taas minusta ei olisi ikipäivänä alistumaan moiseen. poikaystäväni arvostelee jopa hiuksiani ("en tykkää, kun pidät hiuksia kiinni"), meikkiäni ("onko sinun meikattava noin paljon?") ja asusteitani ("et sitten ota tuota laukkua mukaan, kun mennään kummitätini luo"). olenkin suoraan klysynyt, miksi tämä ylipäätään on knassani, jos en kelpaaomana itsenäni. tämän käsitys suhteesta on se, että pitää tehdä kaikkensa miellyttääkseen toista (vaan eipä itse ole vastannut myöntävästi, kun olen ehdottanut tälle nännilävistyksiä -hah). minussa on luonnollisesti myös vikaa. 7 vuotta sitten pois kotoa muuttaneena (siitä vain 2 vuotta avoliittoa) olen tottunut pitämään pääni. ajattelen tapaan: "minä olen aina oikeassa, muut väärässä" ja halutessani loukata haen aina ne arimmat paikat, joihin isken ja sanon paljon sellaista, jota myöhemmin kadun.
onkohan tässä suhteessa mitään järkeä?
suurimmalta "ongelmalta" tuntuu kuitenkin se, että poikaystäväni on mitä ilmeisimmin alusta asti päättänyt sulkea minut poikansa elämästä ja päin vastoin. tämä joko haluaa täysn irtisanoutua lapsestaan, tai sitten pitää asian aivan omanaan. eikö tämä käsitä, että tuon asetelman säilyttääkseen oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu olisi palata yhteen lapsen äidin kanssa? tämä ei selvästikään näe uusperhe-elämää mahdollisuutena. minulla ku ei ole mitään sitä vastaan, että mies tekisi viralliset sopimukset tapaamisista ja elatuksesta ja lapsi asuisi luonamme joka toisen viikonlopun. luulen kyllä, ettei lapsen äitikään ole kovin innostunut tällaisesta ratkaisumallista, koska tähän asti tällä on ollut valta aivan omissa käsissään (soittaa, kun haluaa miehen luokseen tai jos tarvitsee rahaa, ei anna miehen mennä tapaamaan lasta , jos sattuu itse olemaan huonolla tuulella jne,...). silti tuo ns. normaali uusperhearki tuntuu minun mielestäni ainoalta vaihtoehdolta tämän suhteen jatkuvuuden kanmnalta, tai ylipäätään misä tahansa selaisessa tapauksessa, että mies elää jonkun muun, kuin lapsensa äidin kanssa.
kertokaahan,...
Vastaukset 14
Vanhimmat
rakkautesi on kovalla koetuksella
mutta näinhän sitä punnitaan
vaikeuksilla
tuntuu siltä
että miesystäväsi poukkoaa kahden tulen välissä
ehkä pieni ajatustauko voisi olla paikallaan
teille molemmille
jos asiasta ei kyetä keskustelemaan
sinulla on varmasti jo tuntumaa elämään
jo kauan itsenäisenä naisena eläneenä
mieti vielä
olet aika nuori
sinulla elämää vielä paljon edessä
-onnenpotku ajatuslomalle-
pieni etäisyys ja asioiden punnitseminen taitaa olla ainoa vaihtoehto päästä eteenpäin. mietinnän tuloksista sitten riippuu suunta (yksin vai yhdessä). saimme tosin tänään aikaiseksi oikean keskustelunkin ja huomenna tapaan poikaystäväni vanhemmat (olemme nimittäin saaneet kutsun mökille).
harmittaa kun alkuperäinen kirjoitukseni on niin kovin negatiivinen. onhan tässä suhteessa paljon hyvääkin ja juuri ne ihanat asiat painavat toisessa vaakakupissa. tällä hetkellä vaan on mahdoton sanoa, kumpi painaa enemmän. järki riitelee kovasti tunteiden kanssa.
kuulin eräältä vaikeaan tilanteeseen laillasi joutuneelta mieheltä psykologin neuvon asiaan.
Hän oli käskenyt miestä kirjaamaan paperille vasemmalle puolelle ne asiat, jotka tuntuivat hyviltä ja kauniilta naisystävän kanssa sekä oikealle puolelle ne, jotka tuntuivat vähemmän mukavilta.
Sitten piti yksitellen miettiä, mitkä noista olivat niitä, joista ei missään tapaukseessa halunnut luopua tai sitten ne jotka unohtaisi mieluusti.
Listan piti lopulta näyttää pahimmat ja parhaimmat puolet suhteesta. Sitten summattiin kumpia on enemmän. Siitä riippui lopputulos.
Tämän miehen kohdalla kävi niin, että huonoja puolia oli yksi enemmän. Sen mukaan hän siirtyi elämässä eteenpäin eikä ole katunut.
Jospa siitä sinullekin apua olisi. Tämä auttaa usein ainakin jäsentämään suhdetta, jos ei muuta. Ehkä myös miettimään omaa osaansa.
Minä harrastan samaa plussilla ja miikoilla
kikkailua lähes joka asiassa jossa olen epävarma. Hyvin toimii.
Olen myös tehnyt listan itsestäni samalla
systeemillä ja tarkistuttanut sen lähipiirissä.
Aika yllättävän hyvin sitä itsensä tuntee,
mutta huonojen asioiden muuttaminen onkin
sitten toinen juttu. ;)
tuota ja hyviä puolia tuli listaan 3 enemmän, vaikka yritin vielä enemmän paneutua negatiivisiin asioihin. :)
koettakaa muuten ihmeessä. huomasin tosin sellaisen asian, että pelkät listat eivät onnistuneet, vaan paperista tuli "mind map-tyylinen", koska jostain asiasta seurasi muuta ja nuo seuraukset olivat osaksi negatiivisia ja osaksi positiivisia. pääsääntöisesti siis listasin vasemmalle hyvät asiat ja oikealle huonot, mutta keskelle laitoin niitä näistä seuraavia jompaan kumpaan kallistuvia. plussat kirjasin sinisellä ja miinukset punaisella ja erityisen tärkeisiin asioihin käytin isoja kirjaimia. lopputulos oli selkeä, mutta kuitenkin sellainen, että siitä kävi ilmi myös mm. sellaisia asioita, joilla on monta puolta.
esimerkiksi: on hyvä, että meillä on harrastuksia. huonoa siinä on kuitenkin se, että koska meillä on eri harrastukset, yhteinen aikamme jää niinä päivinä vähiin. ja vaikka merkitsin lapsen niihin miinuksiin, seuraa siitäkin jotain plussapuolelle, nimittäin lapsi on kasvattanut poikaystävästäni ikäisekseen normaalia vastuuntuntoisemman.
tästä tuli vielä mieleen, että olettekos katsoneet sarjaa: sairaskertomuksia (minttu mustakallio ja petteri summanen)? katsoitteko viimeksi (eilen), kun bertil eläeläinen vei vastaanotolle mukanaan heidän kissansa, viirun :). vaikka juttu onkin vain komediaa, tuntuu se hyvin todenmukaiselta, vaikkakin liioitellulta. oma äitini kävi vuosia aa-kerhossa, vaikka isäni oli/on se alkoholisti. myöhemmin äiti alkoi käydä terapiassa, kun pikkusiskoni koulunkäynti ei sujunut (tätä alkoi pyrryttää aina koulumatkalla ja piti käntyä kotiin. yhden terapiakäynnin jälkeen sisareni totesi menevänsä mieluummin kouluun, kuin uudestaan terapiaan, mutta äitini jäi käymään tuota "perheterapiaa" yksinään). tuo bertil aikaisemmissa jaksoissa vaikutti hyvin terveeltä ja tämän vaimo "sekopäältä", niin,... eikös vaan bertilistäkin alkanut eilen löytyä vikaa :). oli taas oiva muistutus siitä, ettei perheissä tai parisuhteissa taida kukaan olla toistaan tervejärkisempi!
tuon sairaskertomuksia sarjan henkilöhahmoihin ei ole loppujen lopuksi vaikea samaistua ja näiden käyttäytymisestä, luonteista ja elämäntilanteista löytää yllättävän paljon tuttua, kun ei katso ohjelmaa pelkkänä viihteenä (vaikka sitä se kyllä on parhaimmillaan!), tuo eilinen jakso ja bertil erityisesti kolahtivat juuri minuun. kävin itsekin terapiassa entisen suhteeni aikaan ja välillä terapeuttikin jo ajatteli, että ei minussa mitään vikaa ole ja alkoi ehdottaa, josko saisin silloisen avokkini istunnoille sijastani. luonnollisesti olin siis aikaisemmilla terapiakäynneillä keskittynyt puhumaan minua parisuhteessani ja avomiehessäni painavista asioista sen sijaan, että olisin itse syvällisesti pohtinut sitä, mikä minun käytöksessäni saa avomieheni ärsyyntymään. alussa asetelma siis oli se, että minä vuodatin pahaa oloani ja sitä, että avomieheni kanssa on sietämätön elää, kuitenkin lopullinen vastaus löytyi minusta itsestäni! ai niin, lapsuuden kodissani oli viiru-niminen kissa :) (elää yhä vanhempieni luona). bertilin viirusta sain eilisen makeimmat naurut!
kuulostat hyvin järkevältä ihmiseltä.luulenpa vaan että miehesi ajatukset ovat vielä ex:n luona.uskon että osaat tehdä oikean ratkaisun kun sen hetki tulee.pidähän lippu korkealla.
että ajan kanssa asiat lutviintuvat!
Kaikilla on jonkinlaisia vaikeuksia,
eikä teidän vaikeutenne kuullosta ihan
kamalilta. Tietysti minun on helppo sanoa.. ;)
Olet niin pitkälle jo itse miettinyt asiat,
että uskon sinun löytävän avaimet lukkoon.
Mies saisi ryhdistäytyä tietenkin
ja alkaa panostamaan suhteeseenne.
Ehkä pieni ero tekisi terää,
jos se käytännössä on mahdollista.
Meikkaa niin kuin itse haluat,
olet hyvännäköinen, joten siksi mies pelkää
menettävänsä sinut.
Toivottavasti rahoillasi ei ole merkitystä.
Tsemppiä päätökseen! :)
kun lapsen kanssa olet kuitenkin tekemisissä niin oman mielipiteesi voit asioihin antaa ilman että siitä pitäisi tuntea huonommuutta. Miehesi yrittää jotenkin takertua aikaan jota ei voi tulla sellaisenaan enää takaisin, teidän olisi nyt luotava oma arki niiden ihmisten kesken jotka elämäänne kuuluvat. Exä ei välttämättä ole siinä muuta kuin lapsen toinen huoltaja, sinä olet kuitenkin miehesi kanssa se toinen.
Ylipäätään miehen käytös kuulostaa keskenkasvuiselta, tuossa iässä saattaa käyttäytyä ettei arvosta toista omana itsenään ja yrittää muuttaa mieleisekseen. Mutta rakkaus alkaa siitä että on hyvä olla oma itsensä toisen kanssa joten sinähän se ajan myötä selviää onko miehestä aikuiseksi vastuunsa ottajaksi ja toisten hyväksyjäksi vai menettääkö hän sen hyvän mitä pitää itsestäänselvyytenä omalla käytöksellään...
Toimivassa suhteessa voi olla oma itsensä, asiat jaetaan ja toista ei suljeta asioista pois. Toisen kanssa halutaan olla jostakin syystä, ja se ei ole se että saa asua halvalla. Kotitöistäkin pitäisi tehdä ne mitä sinkkuna ollessa tekisi MUUTENKIN....
pääsiäisen aikaiset vakavat ja perusteelliset keskustelut suhteesta ja sen mahdollisesta päättämisestä saivat asiat parempaan järjestykseen. mies pakkasi tavaransa autoonsa ja kantoi ne seuraavana päivänä takaisin :). paljon siis tapahtui! suora puhe puolin ja toisin tuntui kuitenkin tepsivän. nyt on kaikki sanottu, eikä kummallakaan jäänyt varmasti mitään hampaankoloon.
mies oli taas soittanut lapsensa äidille ja kysynyt saako tulla lasta katsomaan. ei sopinut, joten mies päätti itse, että hoitaa tunnustuksen, jotta pääsee tuosta "pompottelusta" ja saa oikeuden vaikuttaa itsekin tapaamisasioihin. puhelut exille (myös minun puoleltani) hoidetaan jatkossa toisen läsnäollessa, eikä rynnätä toiseen huoneeseen oven taakse kuiskuttelemaan (jottei kummallekaan tule turhaan epävarma olo). ennen menojen lyömistä lukkoon, kysytään tulevaisuudessa myös toisen mielipide (eilen tämä jo toimi käytännössä).
sunnuntai vierähti poikaystävän sukulaisissa :). ensin oli kesärenkaiden vaihto kummeilla (tädin olin jo tavannut, mutta nyt näin myös sedän ja heidän poikansa perheineen). tentiin jouduin, mutta se oli varsin miellyttävä kokemus. tuolta suunnistimme mökille, jossa tapasin ensimmäistä kertaa poikaystäväni vanhemmat. olin pelännyt tapaamista suunnattomasti (koska poikaystäväni vanhemmilla on erittäin lämpimät välit poikaystäväni entiseen tyttöystävään ja pelkäsin, että he eivät pitäisi minusta), mutta sekin sujui mukavasti. vanhemmat vaikuttivat tasapainoisilta ja kypsiltä aikuisilta ja pelkoni siitä, että poikaystäväni rasistinen ajatusmaailma olisi kotoa lähtöisin, oli väärä. ehkäpä noille vanhemmille oli myös helpotus kuulla ikäni (pian 24, -tosin he olivat ulkonäöstäni pohtineet mahdanko olla vielä 18 :) ) ja lähitulevaisuudensuunnitelmistani sen verran, että lapsia ei ole "hankintalistalla" vielä vähään aikaan.
jostain kumman syystä tuntuu, kuin olisimme yhtäkkiä päässeet hyvin lähelle toisiamme. suhteemme ei ole tuntunut missään vaiheessa näin vakavalta ja todelliselta :). kannatti siis miettiä ja keskustella!!!
jes jes jes
kullostaa paremmalta
kuin erinomaiselta
joskus kannattaa nostaa mummo pöydälle
ääh
ei kun kissa
-silmänräpsäytys-
totesin vain juuri, että tämä suhde on saanut minussa uuden piirteen esiin, enkä tiedä onko se hyvä vai huono asia. mustasukkaisuushan on tiettyyn pisteeseen asti hyvästä, mutta pelkään, josko tulen yhtäkkiä liian mustasukkaiseksi. poikaystäväni on kertonut minulle olleensa uskoton aikaisemmissa suhteissaan. tällä on myös eräs läheinen naispuolinen ystävä harrastuksestaan, jonka kanssa tämä on ollut ulkomaillakin (kahdestaan kiipeilemässä). mitään ei ole kuulemma koskaan tapahtunut heidän välillään, miä nyt ovat nukkuneet 2 viikkoa espanjan auringon alla yhdessä ja hieroneet toistensa väsyneitä lihaksia. niinpäniin! entiset tyttöystävät ovat myös olleet kuulemma suhteen alkuaikoina mustasukkaisia tästä tytöstä, mutta ovat ystävystyneet hänen kanssaan myöhemmin.
poikaystäväni soitti ja kertoi olevansa tulossa töistä. tämän oli tarkoitus mennä kiipeilemään, mutta kukaan kaveri ei ollut lähtenyt. nyt tämä oli sitten menossa kaverinsa * (miespuolinen)luokse ja minun päässäni rupesi raksuttamaan (tuon nimisestä kaverista ei ole koskaan ollut puhetta).
tässä minä kelaan erästä typerääkin typerämpää teoriaa: poikaystäväni soittaa työpäivän päätyttyä läpi kaikki kiipeilyä harrastavat kaverinsa. kukaan ei lähde ja tämä soittaa tälle naispuoliselle kiipeily-ystävälleen, joka ei ole myöskään lähdössä, mutta kertoo poikaystävänsä olevan illan poissa ja kysyy tahtosiko minun poikaystäväni mennä hänen luokseen. hmmm,... poikaystäväni soittaa minulle, ettei tulekaan hakemaan kiipeilyvarusteitaan, mutta menee *-nimisen kaverinsa luokse ja kysyy vielä haluanko minäkin mennä (koska arvaa, etten lähde,... vaikkakin pelkää samalla, että entäpä jos lähdenkin).
tätä kai se rakkaus teettää ja kai luottamuksen rakentaminenkin vie aikaa.
inhottaa edes ajatella mitään tällaista, mutta pettymykset aikaisemmissa suhteissa tekevät kyyniseksi.
Ikävä juttu, mutta en osaa antaa muuta neuvoa kuin sen vanhan tutun JSSAP-vastauksen. Tässä tapauksessa ehkä kuitenkin muuttaisin sen muotoon JSKAP.