- nimetön -
Mä istuin sillankaiteella. Katselin pimeyttä ja tunsin aaltojen kutittavan varpaitani. Aallot eivät tietenkään yltäneet varpaisiini asti. Mä ja Jeesus juteltiin. Se kertoi mulle mitä oli tehnyt viime aikoina ja neuvoi muakin tekemään jotain uutta. ”En mä”, mä sanoin kerta toisensa jälkeen. Eihän siitä mistään mitään tullut. Mä olisin voinut vaikka lentää tai huutaa olevani jumala. Mutta kun se ei tuntunut silloin ajankohtaiselta. Mä mietin Andya ja annoin maailman olla.
Jeesus oli pukeutunut kultaiseen paitaan ja vaaleanpunaisiin trikoisiin. Mä en viitsinyt sanoa, että se näytti aivan 60-luvun hippihomolta. Ja kun ne hiuksetkin liehu pitkinä ja märkinä, sillä aallothan osuivat niihinkin – tai olisivat osuneet, jos aallokko olisi ollut niin korkea. Se oli ajanut parran. Mä hymyilin ja muistelin Jeesuksen viime kerran villitystä. Pukin parta ja italialaisen taiteilijan viikset. Siitä mun oli ollut pakko mainita.
”Ostit sitten prätkän”, se sanoi mulle ja mä hihitin.
”Ei kun mä oikeastaan sain sen Andylta”, mä sanoin ja odotin Jeesuksen sanovan jotain tyyliin ”…vaikka kulkisin pimeässä laaksossa…” mutta ei se sanonut. Se ei ikinä sanonut mitään jeesusmaista. Mun oli ihan pakko hymyillä väkinäisesti ja kysyä: ”Kuule, onko mikään siitä totta?”
”Ai mistä?” Jeesus kysyi hölmönä. Se katsoi mua kuin hukkuva koiranpentu. Mua yökötti. Se oli liian sairasta.
”Raamatusta tai siitä… kyllä sä tiedät!”
”Joo”, Jeesus sanoi.
Mä katsoin prätkääni. Se lojui sillankaidetta vasten ja hohti kuin Helvetin aurinko, tosin mä en tiedä onko Helvetissä aurinkoa enkä mä viitsinyt kysyä sitä Jeesukselta. Se olisi silloin varmasti sanonut jotain tyyliin ”…herramme Kristus…” eikä mulla riittänyt kärsivällisyys ymmärtää sen juttuja.
”Mä näin eilen enkelin”, Jeesus sanoi utuisella äänellä. ”Sillä ei ollut siipiä ja mua halutti auttaa sitä.” Jeesus kuulosti niin perkeleen surulliselta, että mä kosketin varovasti sen kättä ja toivoin, että olisin uskaltanut halata sitä. Mutta en mä uskaltanut. Mun kädet olisi saattaneet valahtaa läpi tai sitten Jeesus olisi muuttunut Kasperiksi.
”Se oli Helvetin enkeli.”
”Ai.”
”Se oli se sun Kasper.”
”Perkele!”
”Faija heitti sen sinne… Se olisi saanut vielä yhden mahdollisuuden, mutta tiedäthän sä Kasperin… Se ajatteli sun pärjäävän paremmin ilman sitä.”
”Älä helvetissä jatka. Mua alkaa pyörryttää.”
”Se johtuu siitä, että me pudotaan”, Jeesus sanoi ja virnisti ilkikurisesti.
Ja niin me pudottiinkin. Silta oli kadonnut ja aallot olivat kadonneet mutta mua ei haitannut. Me oltiin selvästikin hakemassa Kasperia eikä se musta sopinut ollenkaan kuvioon. Ei mun psykedeelinen hippini voinut tehdä sitä, ja nyt sillä oli kädessä avain.
”Se käy jokaiseen oveen”, Jeesus kuiskasi.
”Onko kauhean järkevää…” mä aloitin, mutta en sitten halunnutkaan tietää. Jeesus oli Jumalan poika. Ainoa oikea. Tai mistä senkään tiesi? Ja sillä oli valta käyttää avaimia mun rakkaiden pelastamiseen.
”Kasper on ehkä vähän hullu. Sen silmät saattaa pälyillä oudosti tai sitten se nauraa koko ajan… Mutta hei, eikö se tehnyt sitä ennenkin?” Jeesus kysyi.
”Ei”, mä korjasin, ”se ei ikinä nauranut tai pälyillyt oudosti. Apua, onko se kunnossa?”
”Ei, ei… Mutta hei, onko sulla käteistä?”
Mä tarkistin taskuja, joita oli aika paljon – huomasin – ja löysin kultaisia pikkukolikoita. Ne eivät olleet kyllä euroja tai dollareita tai mitään saatana pennejä. Ne oli peikkokultaa, mä ajattelin.
”Ostat Kasperin sitten, jooko?” Jeesus kysyi.
”Miten niin ostan?”
”Täällä kaikki on kaupan”, Jeesus sanoi. ”Mä en voi ostaa Kassua kun mulla ei tullut käteistä mukaan.”
Mä en viitsinyt taaskaan sanoa huomautusta. Eihän mullakaan ollut käteistä mukana ja silti kourani kimalsi kullasta. Eikä mulla ollut mielenkiintoakaan sanoa sitä, sillä mä näin Kasperin. Sen mustat hiukset olivat tavallista sekaisemmat, kasvot ahdistuneemmat ja se näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Mä kuiskasin sen nimeä uudelleen ja uudelleen, mutta ei se kuullut.
”KASPER!” mä huusin. Mä tukehduin. Mä en nähnyt mitään. Mä en nähnyt kuin tyhjää paperia kaikkialla. Kasper katsoi muhun. Se oli perhonen, jonka siivet julma lapsi oli kiskonut irti. Ja se julma lapsi oli Jumala.
”Mä menen nyt”, Jeesus sanoi. Hetken tunsin järjen virtaavan kylmänä energiana lävitseni. Yritin tarttua Jeesuksesta kiinni, mutta se oli jo poissa.
Tipautin peikkokullan maahan. Tartuin Kasperia kädestä kiinni…
Olin sillalla. Aallot eivät osuneet varpaisiini.
”Ostit sitten prätkän”, Kasper sanoi. Mua ei pyörryttänyt, mutta en silti ymmärrä: mihin se hippi meni?
Mä istuin sillankaiteella. Katselin pimeyttä ja tunsin aaltojen kutittavan varpaitani. Aallot eivät tietenkään yltäneet varpaisiini asti. Mä ja Jeesus juteltiin. Se kertoi mulle mitä oli tehnyt viime aikoina ja neuvoi muakin tekemään jotain uutta. ”En mä”, mä sanoin kerta toisensa jälkeen. Eihän siitä mistään mitään tullut. Mä olisin voinut vaikka lentää tai huutaa olevani jumala. Mutta kun se ei tuntunut silloin ajankohtaiselta. Mä mietin Andya ja annoin maailman olla.
Jeesus oli pukeutunut kultaiseen paitaan ja vaaleanpunaisiin trikoisiin. Mä en viitsinyt sanoa, että se näytti aivan 60-luvun hippihomolta. Ja kun ne hiuksetkin liehu pitkinä ja märkinä, sillä aallothan osuivat niihinkin – tai olisivat osuneet, jos aallokko olisi ollut niin korkea. Se oli ajanut parran. Mä hymyilin ja muistelin Jeesuksen viime kerran villitystä. Pukin parta ja italialaisen taiteilijan viikset. Siitä mun oli ollut pakko mainita.
”Ostit sitten prätkän”, se sanoi mulle ja mä hihitin.
”Ei kun mä oikeastaan sain sen Andylta”, mä sanoin ja odotin Jeesuksen sanovan jotain tyyliin ”…vaikka kulkisin pimeässä laaksossa…” mutta ei se sanonut. Se ei ikinä sanonut mitään jeesusmaista. Mun oli ihan pakko hymyillä väkinäisesti ja kysyä: ”Kuule, onko mikään siitä totta?”
”Ai mistä?” Jeesus kysyi hölmönä. Se katsoi mua kuin hukkuva koiranpentu. Mua yökötti. Se oli liian sairasta.
”Raamatusta tai siitä… kyllä sä tiedät!”
”Joo”, Jeesus sanoi.
Mä katsoin prätkääni. Se lojui sillankaidetta vasten ja hohti kuin Helvetin aurinko, tosin mä en tiedä onko Helvetissä aurinkoa enkä mä viitsinyt kysyä sitä Jeesukselta. Se olisi silloin varmasti sanonut jotain tyyliin ”…herramme Kristus…” eikä mulla riittänyt kärsivällisyys ymmärtää sen juttuja.
”Mä näin eilen enkelin”, Jeesus sanoi utuisella äänellä. ”Sillä ei ollut siipiä ja mua halutti auttaa sitä.” Jeesus kuulosti niin perkeleen surulliselta, että mä kosketin varovasti sen kättä ja toivoin, että olisin uskaltanut halata sitä. Mutta en mä uskaltanut. Mun kädet olisi saattaneet valahtaa läpi tai sitten Jeesus olisi muuttunut Kasperiksi.
”Se oli Helvetin enkeli.”
”Ai.”
”Se oli se sun Kasper.”
”Perkele!”
”Faija heitti sen sinne… Se olisi saanut vielä yhden mahdollisuuden, mutta tiedäthän sä Kasperin… Se ajatteli sun pärjäävän paremmin ilman sitä.”
”Älä helvetissä jatka. Mua alkaa pyörryttää.”
”Se johtuu siitä, että me pudotaan”, Jeesus sanoi ja virnisti ilkikurisesti.
Ja niin me pudottiinkin. Silta oli kadonnut ja aallot olivat kadonneet mutta mua ei haitannut. Me oltiin selvästikin hakemassa Kasperia eikä se musta sopinut ollenkaan kuvioon. Ei mun psykedeelinen hippini voinut tehdä sitä, ja nyt sillä oli kädessä avain.
”Se käy jokaiseen oveen”, Jeesus kuiskasi.
”Onko kauhean järkevää…” mä aloitin, mutta en sitten halunnutkaan tietää. Jeesus oli Jumalan poika. Ainoa oikea. Tai mistä senkään tiesi? Ja sillä oli valta käyttää avaimia mun rakkaiden pelastamiseen.
”Kasper on ehkä vähän hullu. Sen silmät saattaa pälyillä oudosti tai sitten se nauraa koko ajan… Mutta hei, eikö se tehnyt sitä ennenkin?” Jeesus kysyi.
”Ei”, mä korjasin, ”se ei ikinä nauranut tai pälyillyt oudosti. Apua, onko se kunnossa?”
”Ei, ei… Mutta hei, onko sulla käteistä?”
Mä tarkistin taskuja, joita oli aika paljon – huomasin – ja löysin kultaisia pikkukolikoita. Ne eivät olleet kyllä euroja tai dollareita tai mitään saatana pennejä. Ne oli peikkokultaa, mä ajattelin.
”Ostat Kasperin sitten, jooko?” Jeesus kysyi.
”Miten niin ostan?”
”Täällä kaikki on kaupan”, Jeesus sanoi. ”Mä en voi ostaa Kassua kun mulla ei tullut käteistä mukaan.”
Mä en viitsinyt taaskaan sanoa huomautusta. Eihän mullakaan ollut käteistä mukana ja silti kourani kimalsi kullasta. Eikä mulla ollut mielenkiintoakaan sanoa sitä, sillä mä näin Kasperin. Sen mustat hiukset olivat tavallista sekaisemmat, kasvot ahdistuneemmat ja se näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Mä kuiskasin sen nimeä uudelleen ja uudelleen, mutta ei se kuullut.
”KASPER!” mä huusin. Mä tukehduin. Mä en nähnyt mitään. Mä en nähnyt kuin tyhjää paperia kaikkialla. Kasper katsoi muhun. Se oli perhonen, jonka siivet julma lapsi oli kiskonut irti. Ja se julma lapsi oli Jumala.
”Mä menen nyt”, Jeesus sanoi. Hetken tunsin järjen virtaavan kylmänä energiana lävitseni. Yritin tarttua Jeesuksesta kiinni, mutta se oli jo poissa.
Tipautin peikkokullan maahan. Tartuin Kasperia kädestä kiinni…
Olin sillalla. Aallot eivät osuneet varpaisiini.
”Ostit sitten prätkän”, Kasper sanoi. Mua ei pyörryttänyt, mutta en silti ymmärrä: mihin se hippi meni?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Villi teksti. Jotenkin pidäkkeetön. Tyylillisesti jotain mahdollisimman vaikeasti määriteltävää. Jeesus hippihomona...
Täytyy myöntää, että pidin. Ehkä siksi, että tämä oli niin epätasainen. Pääsiäistunnelmaa. Tahdon lukea lisää näitä.
Hieno tarina, onko ollut oikeasti uni?
Kokonaisrakennetta ja etenkin loppurivejä voisi vielä miettiä ja hioa, mutta muuten tää oli kyllä 'hevii shittii'.
En minä osaa muuta sanoa, kuin että loistava, hiomattomuudesta viis.
Tätä lisää.