Simeoni Hannunpoika kurkki ladon seinänraosta kuinka äkillinen kuuro piiskasi niittyä. Sade yllätti taas kesken kiireisimmän heinänteon, mutta vanhasta ladosta oli löytynyt mukava kuiva suoja. Niilo Simonpoika oli hänkin heittänyt askareensa ja kiirehtinyt kaveriksi.
Erityisen mielissään Simeoni oli siitä, että piikatytöt Inger ja Anna olivat ehtineet samaan sadesuojaan. Niittohomman hulinassa ei tyttösten kanssa aina joutanut turisemaan, mutta nyt ties vaikka pääsisi työpäivän päätteeksi vielä saatille jommankumman aitalle.
- Taisi tulla pitkä sade, Niilo aloitti, - Ei heti täältä lähdetäkään.
- Aavemainen paikka tämä niittylato, johdatteli Simeoni puheenaihetta, - Ihan kuin se Linkreenin saunakin jossa kummituksia kuuluu olevan…
- Simeoni se aina niistä kummituksista jaksaa!, vaalea Inger, tytöistä vanhempi, naurahti, - Vaan kyllä nuo temput tunnetaan: ensin pelotellaan tyttöjä kummituksilla ja sitten kun nämä oikein rupeavat pelkäämään, niin tarjoudutaan saattamaan ihan Lumperin kesäaitoille asti. Ja vieläkin pitemmälle. En pelkää sinun kummitusjuttujasi, kaikki ne on jo kuulleet!
Simeoni häkeltyi Ingerin suorasukaisuudesta.
- Osaisitkin kertoa jotain muuta, Anna- tyttönen vuorostaan ehdotti, - Sellaista josta nuoret naiset tykkäävät: prinsseistä, rohkeista sotamiehistä ja kauniista kartanonneidoista!
Vähäpuheinen Niilo siveli miettiväisenä viiksiään, pudisti heinänkorret hatultaan ja lasketteli sitten harvakseltaan:
- Kyllähän minä yhden sellaisen tarinan tietäisin…on siinä rakkauvestakin – ja erään suvun kauheasta kirouksesta!
Tuollaisen aloituksen jälkeen oli selvää, että tytöt halusivat kuulla lisää. Olihan Niilo näillä kylillä uusi tulokas, entinen kuormarenki Ruotsin sotaväestä. Hänellä oli takuulla tiedossaan paljon tarinoita Saksanmaan suurista linnoista, keisareista ja hienommasta väestä.
- Niin, sanoi Niilo, - Jos jaksatte vain kuulla pitkän tarinan, niin tiedän kertoa eräästä kartanon nuoresta neidosta ja hänen lemmestään uljaaseen sotamieheen, ja kuinka kaamean lopun tuo rakkaus lopulta saikaan…
Neidot tuijottivat Niiloa silmät talriikin kokoisina.
- Kerro! Voi, kerro!
Niilo ojentautui puoli- istuvaan asentoon heinäkasassa ja tuijotti seinään ikään kuin kaivaakseen siitä mieleensä yksityiskohtia kauan sitten kuulemastaan tarinasta.
Tässä Turun lähistöllä, Niilo kertoi, oli kerran muuan rikas kartano. Tilan mahtavan herran Birgitta- tytär oli kautta linnaläänin kuulu kauneudestaan. Hänen vaaleista kutreistaan ja ruskeista silmistään haaveilivat monet kuninkaan sotaherrat ja Saksanmaan ruhtinaanpojat.
Sattuipa niin, että tähän neitokaiseen loi myös silmänsä muuan köyhtyneen, vaan silti kunniakkaan perheen ratsumies, urhea soturi Klemetti Tuomaanpoika nimeltään. Nimekkäästä suvusta oli hänkin, mutta mahtavasta kartanostaan hänet oli karkottanut hänen sukunsa suuri kirous. Tästä syystä hän ei nytkään tohtinut neitoa lähestyä, vaikka tälle komea hakkapeliitta mieluinen olisi ollutkin.
Ujona ratsumies kierteli neidon kartanoa ja tohti kerran ruusun tälle taittaa. Neito havaitsi nuoren miehen varovaisuuden haluten rohkaista hänen sydäntään. Voi, kunpa tuo unelmien nuorukainen saapuisi uudelleen!
Kerran odotettuaan Klemettiä pitkään kartanon puistossa Birgitta päätti mennä ratsumiestä vastaan pehtoorin aittojen luo. Hakkapeliitan saapuessa neito syöksyi kulman takaa ja tarrautui miehen takinhihaan sanoen:
- Oi kaunis nuorukainen! Miksi aina lähdet niin pian? Etkö halua tavata minua enää?
Klemetti riisui lierihattunsa ja katsoi apeana maahan.
- Armollinen neiti! Luoja taivaassa tietää, että aikeeni Teitä kohtaan ovat kunnialliset, ja jos tässä maailmassa minulla olisi valtaa ja voimaa, eteenne kumartuisin ja kättänne pyytäisin. Mutta suvussani kulkenut kauhea kirous on estänyt minua Teitä lähestymästä, sillä Teitä jos ketään haluan tässä maailmassa Paholaisen kiroukselta suojella!
Erityisen mielissään Simeoni oli siitä, että piikatytöt Inger ja Anna olivat ehtineet samaan sadesuojaan. Niittohomman hulinassa ei tyttösten kanssa aina joutanut turisemaan, mutta nyt ties vaikka pääsisi työpäivän päätteeksi vielä saatille jommankumman aitalle.
- Taisi tulla pitkä sade, Niilo aloitti, - Ei heti täältä lähdetäkään.
- Aavemainen paikka tämä niittylato, johdatteli Simeoni puheenaihetta, - Ihan kuin se Linkreenin saunakin jossa kummituksia kuuluu olevan…
- Simeoni se aina niistä kummituksista jaksaa!, vaalea Inger, tytöistä vanhempi, naurahti, - Vaan kyllä nuo temput tunnetaan: ensin pelotellaan tyttöjä kummituksilla ja sitten kun nämä oikein rupeavat pelkäämään, niin tarjoudutaan saattamaan ihan Lumperin kesäaitoille asti. Ja vieläkin pitemmälle. En pelkää sinun kummitusjuttujasi, kaikki ne on jo kuulleet!
Simeoni häkeltyi Ingerin suorasukaisuudesta.
- Osaisitkin kertoa jotain muuta, Anna- tyttönen vuorostaan ehdotti, - Sellaista josta nuoret naiset tykkäävät: prinsseistä, rohkeista sotamiehistä ja kauniista kartanonneidoista!
Vähäpuheinen Niilo siveli miettiväisenä viiksiään, pudisti heinänkorret hatultaan ja lasketteli sitten harvakseltaan:
- Kyllähän minä yhden sellaisen tarinan tietäisin…on siinä rakkauvestakin – ja erään suvun kauheasta kirouksesta!
Tuollaisen aloituksen jälkeen oli selvää, että tytöt halusivat kuulla lisää. Olihan Niilo näillä kylillä uusi tulokas, entinen kuormarenki Ruotsin sotaväestä. Hänellä oli takuulla tiedossaan paljon tarinoita Saksanmaan suurista linnoista, keisareista ja hienommasta väestä.
- Niin, sanoi Niilo, - Jos jaksatte vain kuulla pitkän tarinan, niin tiedän kertoa eräästä kartanon nuoresta neidosta ja hänen lemmestään uljaaseen sotamieheen, ja kuinka kaamean lopun tuo rakkaus lopulta saikaan…
Neidot tuijottivat Niiloa silmät talriikin kokoisina.
- Kerro! Voi, kerro!
Niilo ojentautui puoli- istuvaan asentoon heinäkasassa ja tuijotti seinään ikään kuin kaivaakseen siitä mieleensä yksityiskohtia kauan sitten kuulemastaan tarinasta.
Tässä Turun lähistöllä, Niilo kertoi, oli kerran muuan rikas kartano. Tilan mahtavan herran Birgitta- tytär oli kautta linnaläänin kuulu kauneudestaan. Hänen vaaleista kutreistaan ja ruskeista silmistään haaveilivat monet kuninkaan sotaherrat ja Saksanmaan ruhtinaanpojat.
Sattuipa niin, että tähän neitokaiseen loi myös silmänsä muuan köyhtyneen, vaan silti kunniakkaan perheen ratsumies, urhea soturi Klemetti Tuomaanpoika nimeltään. Nimekkäästä suvusta oli hänkin, mutta mahtavasta kartanostaan hänet oli karkottanut hänen sukunsa suuri kirous. Tästä syystä hän ei nytkään tohtinut neitoa lähestyä, vaikka tälle komea hakkapeliitta mieluinen olisi ollutkin.
Ujona ratsumies kierteli neidon kartanoa ja tohti kerran ruusun tälle taittaa. Neito havaitsi nuoren miehen varovaisuuden haluten rohkaista hänen sydäntään. Voi, kunpa tuo unelmien nuorukainen saapuisi uudelleen!
Kerran odotettuaan Klemettiä pitkään kartanon puistossa Birgitta päätti mennä ratsumiestä vastaan pehtoorin aittojen luo. Hakkapeliitan saapuessa neito syöksyi kulman takaa ja tarrautui miehen takinhihaan sanoen:
- Oi kaunis nuorukainen! Miksi aina lähdet niin pian? Etkö halua tavata minua enää?
Klemetti riisui lierihattunsa ja katsoi apeana maahan.
- Armollinen neiti! Luoja taivaassa tietää, että aikeeni Teitä kohtaan ovat kunnialliset, ja jos tässä maailmassa minulla olisi valtaa ja voimaa, eteenne kumartuisin ja kättänne pyytäisin. Mutta suvussani kulkenut kauhea kirous on estänyt minua Teitä lähestymästä, sillä Teitä jos ketään haluan tässä maailmassa Paholaisen kiroukselta suojella!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.