Aion kertoa omista kokemuksista kiusattuna tulemisesta ja miten se vaikutti/vaikuttaa elämääni.
Varhaislapsuudessa asti sain kokea kiusaamista päiväkodissa, niin muilta lapsilta, kuin myös ohjaajilta. Aina haluttiin minut jättää ulos leikeistä, minun leluja sanottiin muita huonommiksi, minun keksimiäni ideoita ääliöimäisiksi ja kaikkea tältä väliltä. Aina kun kerroin hoitajille kiusaamisesta, sain vain kuulla: "kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen", "etkö itsekin tee tätä jatkuvasti", "ei saa syyttää muita ilman syytä/todisteita". Ja kun jouduin käsiryysyyn kiusaajien kanssa, minut aina saatiin syypääksi ja jouduin arestiin / syömään ruokani kylmänä / pyytämään anteeksi heiltä ect ect. Muistan kerran kun tein "jäynää" kostoksi kiusaajille laittamalla heidän vaatteensa eri lokeroihin kuin ne kuuluivat. Jouduin ristikuulusteluun, johon oli kutsuttu muut tarhalaiset. Kaikki seisoivat minun ympärilläni ja syyttivät minua ja hoitaja kertoi minulle miten paha ihminen minä olen, eikä minusta koskaan tulisi mitään.
Olin todella innostunut kouluun menemisestä. Toisin kuin paskapääohjaajat sanoivat, minusta tuli loistava oppilas ala-asteella. Sain lähes täydellisiä tuloksia kokeista ja kouluelämä näytti alkavan mennä hyvin. Ei kauan. Isäni alkoholismin takia jouduin pahoihin avioero pyörteisiin, joka vaikutti minuun psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Lihoin todella paljon. Minua alettiin kiusata isästäni ja perheeni erilaisuudesta. Monesti jouduin menemään välitunneiksi vessaan piiloon peläten hakatuksi tulemista. Monta kertaa tulimme äitini kanssa kouluun keskustelemaan kiusaamisongelmastani, mutta opettajat eivät koskaan tehneet asialle mitään muuta kuin nuhtelivat kiusaajia sanallisesti. Plussaa päiväkotiin verrattuna oli se, etteivät opettajat syyttäneet minua asioista, mitä en ollut tehnyt. Minulla diagnosoitiin masennus 3-luokalla ja jouduin psykiatrin juttusille pariksi vuodeksi, kuitenkin yrittäen jaksaa koulua ja sen paskapäitä. 5-luokalla, varhaismurrosiässä, alkoi asiat mennä paremmin. En joutunut pelkäämään fyysistä väkivaltaa vaikkakin oli vielä joitakin jotka haukkuivat mina välillä. Pääsiin kuulumaan kaveporukkaan ja aloin uskoa, että elämä alkaisi vihdoin hymyillä. Ihastuin myös tyttöön, jonka kanssa "seurustelin" 6-luokalle asti (molemmat olimme hirveän ujoja, eikä uskallettu paljon edes puhua toisillemme). Mutta isäni tuli takaisin kuvioihin. Riitelyä, raivoa, surua, taas. Masennukseni paheni niin kovaksi, että psykiatrit määrittelivät minut jo psykoottiseksi (puhuin paljon itsemurhasta, isäni tappamisesta). Jouduin suljetulle osastolle 3 kuukaudeksi, mutta sain kuitenkin tavata vanhempiani (isäkin oli jotenkin selvempi useammin, ihan kuin olisi yrittänyt välittää). Kaverien tapaaminen kiellettiin, koska se olisia muka voinut vaikuttaa tilaani negatiivisesti. Palattuani kouluun minut oli ikuisesti leimattu hulluksi. Kaveriporukkanikin kääntyi minua vastaan ja alkoi tehdä "hauskoja kujeita". Monesti soittivat minulle ja kutsuivat tapaaman jossain kaupungilla, mutta kukaan heistä ei tullukaan ja koulussa sain kuulla heiltä: "hei etkö sä tajua vitsiä?". Myös huijasivat minut nolaamaan itseni koko luokan edessä kertoen minulle, että tyttö mihin olin ihastunut piti myös minusta (on sanomattakin selvää että "exäni" ei halunnut enää nähdä minua, joten kyse on toisesta tytöstä). Yksityiskohtiin en mene.
jatkuu
Varhaislapsuudessa asti sain kokea kiusaamista päiväkodissa, niin muilta lapsilta, kuin myös ohjaajilta. Aina haluttiin minut jättää ulos leikeistä, minun leluja sanottiin muita huonommiksi, minun keksimiäni ideoita ääliöimäisiksi ja kaikkea tältä väliltä. Aina kun kerroin hoitajille kiusaamisesta, sain vain kuulla: "kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen", "etkö itsekin tee tätä jatkuvasti", "ei saa syyttää muita ilman syytä/todisteita". Ja kun jouduin käsiryysyyn kiusaajien kanssa, minut aina saatiin syypääksi ja jouduin arestiin / syömään ruokani kylmänä / pyytämään anteeksi heiltä ect ect. Muistan kerran kun tein "jäynää" kostoksi kiusaajille laittamalla heidän vaatteensa eri lokeroihin kuin ne kuuluivat. Jouduin ristikuulusteluun, johon oli kutsuttu muut tarhalaiset. Kaikki seisoivat minun ympärilläni ja syyttivät minua ja hoitaja kertoi minulle miten paha ihminen minä olen, eikä minusta koskaan tulisi mitään.
Olin todella innostunut kouluun menemisestä. Toisin kuin paskapääohjaajat sanoivat, minusta tuli loistava oppilas ala-asteella. Sain lähes täydellisiä tuloksia kokeista ja kouluelämä näytti alkavan mennä hyvin. Ei kauan. Isäni alkoholismin takia jouduin pahoihin avioero pyörteisiin, joka vaikutti minuun psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Lihoin todella paljon. Minua alettiin kiusata isästäni ja perheeni erilaisuudesta. Monesti jouduin menemään välitunneiksi vessaan piiloon peläten hakatuksi tulemista. Monta kertaa tulimme äitini kanssa kouluun keskustelemaan kiusaamisongelmastani, mutta opettajat eivät koskaan tehneet asialle mitään muuta kuin nuhtelivat kiusaajia sanallisesti. Plussaa päiväkotiin verrattuna oli se, etteivät opettajat syyttäneet minua asioista, mitä en ollut tehnyt. Minulla diagnosoitiin masennus 3-luokalla ja jouduin psykiatrin juttusille pariksi vuodeksi, kuitenkin yrittäen jaksaa koulua ja sen paskapäitä. 5-luokalla, varhaismurrosiässä, alkoi asiat mennä paremmin. En joutunut pelkäämään fyysistä väkivaltaa vaikkakin oli vielä joitakin jotka haukkuivat mina välillä. Pääsiin kuulumaan kaveporukkaan ja aloin uskoa, että elämä alkaisi vihdoin hymyillä. Ihastuin myös tyttöön, jonka kanssa "seurustelin" 6-luokalle asti (molemmat olimme hirveän ujoja, eikä uskallettu paljon edes puhua toisillemme). Mutta isäni tuli takaisin kuvioihin. Riitelyä, raivoa, surua, taas. Masennukseni paheni niin kovaksi, että psykiatrit määrittelivät minut jo psykoottiseksi (puhuin paljon itsemurhasta, isäni tappamisesta). Jouduin suljetulle osastolle 3 kuukaudeksi, mutta sain kuitenkin tavata vanhempiani (isäkin oli jotenkin selvempi useammin, ihan kuin olisi yrittänyt välittää). Kaverien tapaaminen kiellettiin, koska se olisia muka voinut vaikuttaa tilaani negatiivisesti. Palattuani kouluun minut oli ikuisesti leimattu hulluksi. Kaveriporukkanikin kääntyi minua vastaan ja alkoi tehdä "hauskoja kujeita". Monesti soittivat minulle ja kutsuivat tapaaman jossain kaupungilla, mutta kukaan heistä ei tullukaan ja koulussa sain kuulla heiltä: "hei etkö sä tajua vitsiä?". Myös huijasivat minut nolaamaan itseni koko luokan edessä kertoen minulle, että tyttö mihin olin ihastunut piti myös minusta (on sanomattakin selvää että "exäni" ei halunnut enää nähdä minua, joten kyse on toisesta tytöstä). Yksityiskohtiin en mene.
jatkuu
Vastaukset 7
Vanhimmat
Yläasteelta toivoin uutta alkua, mutta koska minulta lipsahti väärälle henkilölle tietoja menneisyydestäni, jouduin taas luokan narriksi. Yksikään tyttö ei suostunut tulemaan lähelleni, saati puhumaan minulle (mutta kyllä ne lutkat jaksoivat puhua minusta mun selän takana!) ja pojat alkoivat huudella minulle välkillä ja tunneilla rivouksia, haukkumista jne., vaikka olinkin päässyt jo hoitotoimista irti kokonaan. Monesti jouduin ottamaan vaatteeni ja tavarani luokkaan, koska niitä varastettiin tai liattiin, kun en itse ollut paikalla. Käsiryysyiltäkään ei pystytty välttymään. Olin edelleen lihava ja finnejä minulla oli enemmän, kuin kellään muulla koko koulussa, joten itsetuntoni oli aika alhainen. Sain kuitenkin kaveriporukan ("hylkiöitä", niitä jotka eivät päässeet isoon porukkaan), josta olin onnellinen, vaikka sielläkin minua kohtelivat he alentavasti ja käyttivät minua usein heidän juoksupoikana. Mutta he olivat myös älykkäitä välillä, osasivat osoittaa tunteita ja puhua hankalista asioista. Tyydyin tilanteeseen sellaisena kuin se oli, olihan se parempi kuin ei mitään. 8-luokan jälkeisenä kesänä kävin riparin sijasta Prometheus leirin (googlaa jos et tiedä). Sain paljon uusia ystäviä, tapasin ihmisiä joilla oli samantapaisia kokemuksia. Mutta koska kaikki asuivat kaukana toisistaan yhteydenpito kuoli aika pian. Aloin kuitenkin käydä kotikaupunkini Protun paikallijaostossa jossa olinkin yksi aktiivisimmista jäsenistä. Sain energiaa elämään (suuren itsetunto buustin, en antanut muiden enää kodella minua kuten huvittaa) ja laihdutin yli 20 kiloa ja nykyään olen täysin normaalipainoinen. Ihastuin myös uudelleen. Kaikki meni todella hyvin 9-luokan talveen asti. Mutta jaostoon tuli uutta porukka ja minä jäin jotenkin heidän alle. Pitkästä ajasta huolimatta en ollut pystynyt muodostamaan yhtään läheistä kaverisuhdetta. Huomasin kuinka läheisiä muut olivat keskenään ja minussa heräsi syvä kateus ja mustasukkaisuus. Aloin käydä tapaamisissamme yhä vähemmän ja lopulta lopetin kokonaan. Tunnustin myös ihastukseni tytölle, josta pidin, mutta tunne ei ollut molemminpuolinen ja lakkasimme tapaamasta ylipäätänsä, muuten kuin porukan tapaamisissa (ennen kuin lopetin siellä käymisen). Enää en kyseiseen tyttöön ole ihastunut, mutta silloin se viilsi todella kipeästi ja tuhosi itsetuntoani ennestään. En kuitenkaan syytä protukavereitani mistään. Koulun viimeisellä luokalla en mennyt edes luokkaretkelle.
Kesän ennen lukiota vietin pääasiassa yksin tai pikkuveljeni ja äitini seurassa. Olin saanut loistavat arvosanat todistukseen ja olin yhteishaussa päässyt hyvään lukioon. Mutta yläasteen kokemukset ja yksinäisyys painoivat minua. Olin joutunut taas psykiatin polille (nuorten Sihti), kun aloin käyttäytyä epävakaasti. Isääni katkaisin suhteet kokonaan, koska en enää halunnut kuulla hänen valheita ja örmyilyä. Liian monta kertaa oli hän tullut kännisenä meille kysymään rahaa / nukkumapaikka.
Lukion toivoin taas tuovan uuden mahdollisuuden, hyvää kun siitä olin kuullut. Mutta mikään ei muuttunut yläasteesta, kuin se, että mitään konkreettista kiusaamista minulle ei enää sattunut. Sain paniikkikohtauksen sosiaalisesta paineesta ja jäin pois koulusta jo toisena päivänä. Yritin kuitenkin jatkaa, mutta kun poissaoloja alkoi tulla lisää, jäin muista pahasti jälkeen. Kumpaankaan, koulunkäyntiin tai kaverisuhteiden muodostamiseen ei minulla tahto enää riittänyt. Aloin kuulla paskanpuhumista itsestäni ja aloin jo havannoida samanlaista mentaliteettia minun kohtelussani, ja lopulta hajosin.
Lopetin kokonaan koulun käynnin ja olen asunut kotona nyt koko vuoden, tekemättä mitään järkevää, pääasiassa nettiä käyttäen ja seinää tuijottaen. Koulukaverit yrittivät ottaa minuun yhteyttä (kuka mikin joko huolesta tai silkasta uteliaisuudesta), mutta suljin heidät kaikki ulos elämästäni ja lopulta soitot loppuivatkin. Häpeän itseäni ja uskon, että veljeni ja äitini häpeävät minua myös. Lähes joka päivä riitelemme minun kouluunpalaamisestani tai mistä tahansa mitä keksitäänkin. Äitini on useasti syyttänyt minua heidän kahlitsemisesta ja siitä kuinka perheessä pitää toimia minun tilanteen mukaan. Ennen niin hyvin toimeentulevassa perheessä (jos isääni ei lasketa) ei enää keskusteltu, eikä iloittu kuten ennen. Minä ja minun itsekkyys on tähän syypää, minun olisi pitänyt yrittää kestää. Sanomattakin taas on selvää, että olen käynyt keskustelua psykiatrin kanssa, ja olen myös joutunut muihin samantapaisiin psykologisiin testeihin. Mutta enää en usko lääkäreiden valheisiin siitä, kuinka elämäni paranee ajan kanssa. Jos saisin satasen aina kun kuulen sanat: "Ei mitään huolta, me voimme auttaa sinua!" tai "Elämässä on vielä paljon hyviä asioita!" olisin Suomen rikkain mies. Minulla on ollut monta hoitajaa, mutta kaikki he ovat tähän mennessä luovuttaneet. Tuskin tämäkään on mitenkään erilainen. Lähes saivat laitettua minut osastolle uudestaan, mutta minä kieltäydyin siitä totaalisesti ja sain heidät lopulta lopettamaan sinne pakottamisen. En halua enää kokea mitä koin 6-luokalla. Lukittua huonetta, hoitajia jotka eivät tiedä mistään mitään ja hokevat: "tämä on sinun parhaaksi", "me ymmärrämme sinua" ja jotka kohtelevat potilaita, kuin pikku lapsia, sekä sitä häpeää, joka tulee kun kerrotaan että sinä et kuulu yhteiskuntaan, sinä olet erilainen. Tällä kertaa minulla ei ollutkaan psykoottisia oireita, joten heillä ei ollut lainmukaista tapaa saada minua sinne.
Psykiatrini kanssa olemme suunnitelleet minun lukioon palaamista ensi syksynä. Mutta en usko, että mikään tulee muttumaan, kaikki muistavat minut ja minun ongelmani edelleen, en tule saamaan enää ystäviä, en tule koskaan seurustelemaan, en tule koskaan olemaan osa yhteiskuntaa. En ole ollenkaan kiinnostunut opiskelusta, mutta että voin selvitä edes jotenkin, minun täytyy opiskella. Toinen vaihtoehto on suljettu osasto loppuelämäksi. Minulla ei ole vaihtoehtoa: aion kovettaa itseni ja yritää puskea elämän läpi miten voin. En tarvitse kiinnostavaa ammattia, kunhan on jotakin mistä saan rahaa elämiseen, en välitä enää muiden mielipiteistä, en välitä muista ihmisistä, en välitä seurustelusta, en välitä enää joukkoon kuulumisesta. Ainoa liittolaisen on minä itse, ainoat harrastukseni toteutan yksikseni, haluni pystyyn tyydyttämään itse. Minä synnyin yksinäiseksi sudeksi ja sellainen minä tulen olemaan ikuisesti.
Ohhoh! Oletpa joutunut pahan elämän riepoteltavaksi... En osaa sanoa mitään, anteeksi.
Voimia!
Noi viimeset kohdat on sun itses asettamia suunnitelmia ja oivalluksia.
Kaikki varmaankin muistavay sinut mutta siihen se jääkin.
Nää menneet ei vaikuta kavereiden saantiin, seurusteluun ja asemaas, jota muuten ei pidä nuoren miettiä koska se marginaalinen juttu.
Mihinkään meidän ihmisten tietämään ei ole kirjoitettu miten elämäs tulee jatkuu.
Siitä et hyödy mitään että kovetat ittes. Silloin sä nimenoaman antasit periksi omille luomuksillesi ja olisit just se karakatyyrinen stretypia, jonka jokainen itsestään muodostaa kun aattelee ikävii.
Pieni irtiotto nykysest arjest: kävelyy ulkona, käyskentelyy ostoskeskuksis, joku harrastus, seurakunnan toimintaan mukaan, vaihtoehtoi on paljon ja kaikkii näist voikin käyttää yhtä aikaa.
Löydän monta yhtymäkohtaa omaan elämääni tästä.. vaikka en ole joutunut laitokselle koskaan ja reagoin tilanteeseen paljon raivokkaammin.
Mun ongelmani ratkesi sillä, että vaihdoin paikkakuntaa. Nyt kun luin tarinaasi, niin ehdottaisin, että menisitte koko perhe purkamaan päätänne.. Ihmettelen myös äitiäsi, ettei se ole pystynyt varjelemaan sinua isältäsoi vaan on antanut vuosikausia saman kusipään loikkia edes takaisin. Kusipää - en edes hellemmällä nimellä halua kutsua noita tahdottomia ihmisiä, jotka sairastuttavat koko perheen. En edes halua sääliä sellaisia. Näkisin, että äitisi haukkui tuossa kohtaa väärää puuta - kumpikohan hallitsi koko perhettä käytöksellään ja tilanteellaan - lapsi vai lapsen alkkisisä?
Ilmeisesti olet melko turtunut kaikkeen ja kaikkiin?
Vihainen, katkera, pettynyt..?
Mikset tekisi jotain todella radikaalia. Älä edes lähde etsimään itsellesi seuraa, tai ihmisiä - niitähän sinä pohjimmiltasi kaipaat. Sen sijaan keskity omaan itseesi ja omien vahvuuksiesi kehittämiseen. Mene eteen päin - aloita vaikka kuntosali, juokse, lue, piirrä, soita. Ihan se ja sama. Kun olet löytänyt jotain, mistä pidät, huomaat pian et siinä tuli mukana lieveilmiö. Muut ihmiset.
Vielä radikaalimpaa olisi se, että ottaisit mukaasi vain sen minkä tarvitset ja lähtisit toiselle puolen suomea tai ulkomaille. Antaisit mennä vain, ja huomaat, että uudessa paikassa kukaan uusi ihminen ei tiedä kuka olet tai mistä tulet ellet itse kerro. Tai jos tietääkin, niin myös oma käytös siihen nähden auttaa miten tilanne etenee.
Miksi jäisit sinne kotiin nyhjäämään, mikset vain ota ja lähde? Mikä pitää sut sen inhottavan perheen piirissä, niiden samojen tuttujen ihmisten lähellä jotka eivät välitä? Mikset muuta tota alistumista raivoksi?
.. piti vielä lisäämäni, että silloin kun kaipaa ja hakemalla hakee seuraa, niin muut ihmiset aistivat sen, ja juttu ei menekään ihan ok. Liian innokas seuranhakija vaikuttaa friikiltä. Siksi ehdotin, että alotat jonkin tekemisen ja löydät tyyppejä, joiden kanssa on jotain yhteistä.
Morjens! Luin tarinasi ja kyllä olet lujilla ollut! Minä olen myös ollut koulukiusattuna ja sen seurauksena tulivat masennus, paniikkihäiriö, ihmisviha ja raivo! Tästä kiusaamisesta on oikeasti jo aikaa mutta kaikki kiusaamista kokeneethan tietävät, että siitä muistosta ei pääse koskaan eroon! Mua kiusattiin aikoinaan, koska olin fyysisesti niin pieni ja muutenkin....no...hassun näköinen. Yläaste oli siis yhtä helvettiä! Sen jälkeen jäi kouluja kesken paniikkihäiriön vuoksi ja meni muutama vuosi ennenkuin otin itseäni niskasta kiinni ja hankin koulutuksen. Olin muuttunut vuosien varrella niin rajusti, että kukaan ei olisi minua enää tunnistanut ja tässä koulussa suurin osa oli muualta kotoisin ja ennestään tuntemattomia. Mutta olin tosiaan muuttunut radikaalisti...vankistunut ja itseluottamus kasvanut! Tämä johtui siitäkin, että minut hyväksyttiin luokallani ja olin kaikkien mielestä se Mr Cool Guy. Ammatti tosiaan tuli hankittua ja työpaikka. Vaimokin on! Masennusta esiintyy ajoittain ja paniikkikohtauksiakin voi tulla silloin tällöin! Niistä en pääse koskaan eroon. Mutta olen ihmisenä kehittynyt paljon ja enää kukaan ei voi minua satuttaa! Sinulle neuvoksi haluan sanoa, että älä välitä muiden mielipiteistä ja yritä saada itseluottamusta vaikka se ei helppoa olisikaan! Mene kouluun vaikka toiselle paikkakunnalle mutta älä syrjäydy!!! Hanki ammatti itsellesi (unohda se lukio) ja hanki työpaikka! Sinusta on siihen kun kerran minustakin oli! Sä et ole takuulla yhtään sen paskempi ihminen kuin muutkaan! Pää pystyyn! Hyvää jatkoa sinulle!