ero ja pienet lapset?

Jo ensimmäisen lapsen syntymästä mies "kuumotti" lisää lapsia, ja vaikka epäröinkin, suostuin. Sillä hetkellä se tuntui hyvältä ja ongelmia ei samalla tavoin ollut. Kuitenkin pian raskaaksi tultuani, mies muuttui vielä kylmemmäksi ja julmemmaksi ja raskaudestani huolimatta kohteli minua vielä surkeammin. Ongelmia oli ennenkin, mutta nyt ne ovat täysin mittasuhteistaan räjähtäneet. Kyllähän minäkin lasten äidiksi ja huushollin pitäjäksi kelpasin, kunhan olisin osannut pitää turpani kiinni miehen menoista (varsinkin kun omia menojani ei ole esikon syntymän jälkeen ollut, enkä kertaakaan ole saanut nukkua rauhassa), ja siivota ahkerammin. Se, etten jaksa siivota enempää, on kuulemma pahempi kuin se, että mieheni on töissä ja harrastuksissa mieluummin kuin perheensä kanssa.

Kyllä omakin ajatukseni raskaustestin tehtyäni oli se, että mihin oikein pääni pistin...Ja itse lasta en kadu, mutta todellakin kadun, että annoin miehen maanitella hänet isäksi...Noh, ehkä käytännön asiat ovat helpompia järjestellä jos lapsilla on kaikilla sama isä. Uutta ex-miestä en enää koskaan hanki, en takuulla, vaikka toivon, että löytäisin lapsilleni loistavan isähahmon ja esimerkillisen tukihenkilön.
Tuleva exäni esittää muiden nähden leikkisää ja huolehtivaa isää, kun totuus on toinen. Ja kotona riidan yhteydessä pitää lasta sylissä ja samalla rauhallisella äänellä sanoo minulle : "turpa kiinni vitun ämmä, ole hiljaa vitun kusipää.." ja suukottelee lasta siinä samalla, ihan selvästi koittaen osoittaa minulle mieltänsä. Ihan kun parivuotias ei tajuaisi missä mennään.

Säälin lastamme, kun tänäkin aamuna hän herätessään totesi, ette äiti enää ole surullnen ja äitin ei ole pakko enää itkeä. Noh, itkuhan siinä tuli. Ja huomaan, että lapsi lohduttaa minua, mutta jostain syystä takertuu isäänsä kun on lähdössä töihin.

äitiloppu kirjoitti:

Jo ensimmäisen lapsen syntymästä mies "kuumotti" lisää lapsia, ja vaikka epäröinkin, suostuin. Sillä hetkellä se tuntui hyvältä ja ongelmia ei samalla tavoin ollut. Kuitenkin pian raskaaksi tultuani, mies muuttui vielä kylmemmäksi ja julmemmaksi ja raskaudestani huolimatta kohteli minua vielä surkeammin. Ongelmia oli ennenkin, mutta nyt ne ovat täysin mittasuhteistaan räjähtäneet. Kyllähän minäkin lasten äidiksi ja huushollin pitäjäksi kelpasin, kunhan olisin osannut pitää turpani kiinni miehen menoista (varsinkin kun omia menojani ei ole esikon syntymän jälkeen ollut, enkä kertaakaan ole saanut nukkua rauhassa), ja siivota ahkerammin. Se, etten jaksa siivota enempää, on kuulemma pahempi kuin se, että mieheni on töissä ja harrastuksissa mieluummin kuin perheensä kanssa.

Kyllä omakin ajatukseni raskaustestin tehtyäni oli se, että mihin oikein pääni pistin...Ja itse lasta en kadu, mutta todellakin kadun, että annoin miehen maanitella hänet isäksi...Noh, ehkä käytännön asiat ovat helpompia järjestellä jos lapsilla on kaikilla sama isä. Uutta ex-miestä en enää koskaan hanki, en takuulla, vaikka toivon, että löytäisin lapsilleni loistavan isähahmon ja esimerkillisen tukihenkilön.
Tuleva exäni esittää muiden nähden leikkisää ja huolehtivaa isää, kun totuus on toinen. Ja kotona riidan yhteydessä pitää lasta sylissä ja samalla rauhallisella äänellä sanoo minulle : "turpa kiinni vitun ämmä, ole hiljaa vitun kusipää.." ja suukottelee lasta siinä samalla, ihan selvästi koittaen osoittaa minulle mieltänsä. Ihan kun parivuotias ei tajuaisi missä mennään.

Säälin lastamme, kun tänäkin aamuna hän herätessään totesi, ette äiti enää ole surullnen ja äitin ei ole pakko enää itkeä. Noh, itkuhan siinä tuli. Ja huomaan, että lapsi lohduttaa minua, mutta jostain syystä takertuu isäänsä kun on lähdössä töihin.

Lue lisää

Että eksyinkin tälle sivulle..huh huh, nyt pitää ihan sulatella hetki, toi kuulostaa ihan liiankin tutulta. Mulla on ihan sama tilanne. Voimia!

Joskus tuollaisen mentaliteetin omaava mies haluaa nimenomaan raskaudella ja lapsilla sitoa naisen itseensä ja alistaa naisen millaiselle tahansa kohtelulle -eihän pienen lapsen raskaana oleva nainen lähde parisuhteesta kovinkaan helposti (täälläkin mainittu, että pitäisi erota vaan jos väkivaltaa huumeita tms), joten mies on periaatteessa vapaa käyttäytymään miten kuspäisesti ehtii. Tämä samainen kuspäänarsisti onnistuu halutessaan olemaan hyvinkin alistava/lipevä/ympäripuhuva, että naisesta saattaakin aluksi vaikuttaa hyvältä ajtukselta tehdä lapsi ja jopa toinenkin hänen kanssaan. Kun nainen on tarpeeksi nalkissa, niin rajaa huonolle kohtelulle ei enää ole.

Ihmeellisiä ovat nuo manipuloimaan kykenevät persoonat, tässäkin tapauksessa ap saattaisi olla valmis jäämään suhteeseen, vaikka mies yrittää ajaa eroa= saada epävarma nainen roikkumaan itsessäön vielä tiukemmin kiinni. Nainen tarvisi kunnon rohkaisuponnistuksen pelastaa itsensä ja lapsensa.

Eroa olen harkinnut raskaaksi tulostani saakka, kun miehen käytös muuttui vielä julmemmaksi, mutta mies on imenyt minusta kaikki voimat, enkä ole kyennyt lähtemään. Ja nyt olisinkin halunnut rauhoittaa loppuraskauden, mutta miehen pahansuopuus ja välinpitämättömyys vain yltyy, ja on HÄNEN tahtonsa erota tässä vaiheessa. Itse olisin vieläkin halunnut keskustella ja selvittää asiaa. Sitä kun mieheni ei ole koskaan kyennyt tekemään. Hän marssii ovesta ulos, huudettuaan ensin solvauksia ja sitten odottaa, että annan asian olla ja niin se menee, aina seuraavaan kertaan asti...Itse olisin odottanu vielä sen aikaa, että lapsii syntyy, antanut tilanteen rauhoittua, ja sitten rauhassa etsiä uutta asuntoa meille. Mutta näyttää siltä, että saan marssia nyt 2 vkoa ennen laskettua aikaa mahani kanssa ulos.

Eikö kenelläkään ole kokemusta kertoa, miten arkin lasten kanssa sujui, eron jälkeen?

Miten lapset reagoivat ja miten saitte tilanteen normalisoitumaan?

Tunnekylmä kusipäisyys ei ole geeneissä. Tämän todistin kasvattamalla kaksi fiksua, ajattelevaa, empaattista lasta, vaikka heidät siittikin tunnekylmien kusipäiden kuningas.

"Vauva-aikana on tärkeää, että molemmat ovat epäitsekkäitä eivätkä vain ajattele omia oikeuksia vaan perhettä yksikkönä! "

Tätähän minä olen miehellen koittanut sanoa, mutta hän ei halua muuttaa tapojaan eikä luopua mistään. Hänenhän pitää tehdä töitä, joten minähän voin muuttaa kaiken elämässäni. Onhan minulla aikaa ja varsinkin energiaa.. olen tarjonnut miehelleni lehtiä ja kirjoja luettavaksi, olen koittanut itse kertoa, mikä on tutkitusti lapsille parasta, mutta häntä ei kuulemma kiinnosta.

Itse asiassa, kun esikoisemme syntyi. mieheni halusi jättää minut vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska podin masennusta ja väsymystä ja itkin lohduttomasti joka päivä. Mieheni ei kestänyt itkuani eikä halunnut mitenkään auttaa, vaan sen sijan suoraan halusi jättää minut. Silloin sentäs raskausaikana oli tukemassa ja hellikin, mutta näköjään se vanhemmuuskaan ei ollut niin helppoa ja hauskaa kuin hän oli kuvitellut.

Tiedän, ettei elämä yh:na ole välttämättä sen helpompaa. Itse haluaisin selvittää ja puhua asioista, Mieheni ei ole koskaan osannut selvittää erimielisyyksiä, koska hänen mielestään vika on aina jossain muualla kuin hänessä. Kenenkään muun on kuulemma koskaan turha valittaa, koska hän tekee eniten työtä ja hänellä on aina rankempaa kuin muilla (ihan sama mitä muut tekevät työksensä)..

Olen lukuisia kertoja koittanut saada miehen istumaan alas, ja keskustelemaan, mutta hänen keskustelunsa on sitä, että hän komentaa minua pitämään turpani kiinni kun hän puhuu. Ja kun hän on lopettanut, en saa silloinkaan puhua, vaan jos erehdyn avaamaan suuni, mies marssii ovesta ulos. Se siitä keskustelusta. Minun pitäisi aina ottaa kaikesta syy päälleni ja sitten suudella maata mieheni jalkojen alla. Ja tehdä kaikki sen jälkeen juuri niiin kuin hän haluaa.

Voi, niin paljon uskomatonta voisin vuosien varrelta hänestä kertoa, ettette uskoisi puoliakaan. Olemme tunteneet yli 10 vuotta jo.

En kyllä halua tähän väliin ennen lapsen syntymää lähteä kodistamme, enkä aio näin luovuttaa, vaan koitan "pakottaa" miehen terapiaan (yhdessä ja erikseen), jos saamme tilanteen ensin tasaantumaan. Jos ei sieltä sitten ratkaisua löydy, voin erota hyvällä omalla tunnolla. Paitsi jos mieheni heittää minut ulos, on paha mennö mitään vaatimaan, kun kaikki on täysin mieheni nimissä ja omistuksessa.

äitiloppu kirjoitti:

"Vauva-aikana on tärkeää, että molemmat ovat epäitsekkäitä eivätkä vain ajattele omia oikeuksia vaan perhettä yksikkönä! "

Tätähän minä olen miehellen koittanut sanoa, mutta hän ei halua muuttaa tapojaan eikä luopua mistään. Hänenhän pitää tehdä töitä, joten minähän voin muuttaa kaiken elämässäni. Onhan minulla aikaa ja varsinkin energiaa.. olen tarjonnut miehelleni lehtiä ja kirjoja luettavaksi, olen koittanut itse kertoa, mikä on tutkitusti lapsille parasta, mutta häntä ei kuulemma kiinnosta.

Itse asiassa, kun esikoisemme syntyi. mieheni halusi jättää minut vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska podin masennusta ja väsymystä ja itkin lohduttomasti joka päivä. Mieheni ei kestänyt itkuani eikä halunnut mitenkään auttaa, vaan sen sijan suoraan halusi jättää minut. Silloin sentäs raskausaikana oli tukemassa ja hellikin, mutta näköjään se vanhemmuuskaan ei ollut niin helppoa ja hauskaa kuin hän oli kuvitellut.

Tiedän, ettei elämä yh:na ole välttämättä sen helpompaa. Itse haluaisin selvittää ja puhua asioista, Mieheni ei ole koskaan osannut selvittää erimielisyyksiä, koska hänen mielestään vika on aina jossain muualla kuin hänessä. Kenenkään muun on kuulemma koskaan turha valittaa, koska hän tekee eniten työtä ja hänellä on aina rankempaa kuin muilla (ihan sama mitä muut tekevät työksensä)..

Olen lukuisia kertoja koittanut saada miehen istumaan alas, ja keskustelemaan, mutta hänen keskustelunsa on sitä, että hän komentaa minua pitämään turpani kiinni kun hän puhuu. Ja kun hän on lopettanut, en saa silloinkaan puhua, vaan jos erehdyn avaamaan suuni, mies marssii ovesta ulos. Se siitä keskustelusta. Minun pitäisi aina ottaa kaikesta syy päälleni ja sitten suudella maata mieheni jalkojen alla. Ja tehdä kaikki sen jälkeen juuri niiin kuin hän haluaa.

Voi, niin paljon uskomatonta voisin vuosien varrelta hänestä kertoa, ettette uskoisi puoliakaan. Olemme tunteneet yli 10 vuotta jo.

En kyllä halua tähän väliin ennen lapsen syntymää lähteä kodistamme, enkä aio näin luovuttaa, vaan koitan "pakottaa" miehen terapiaan (yhdessä ja erikseen), jos saamme tilanteen ensin tasaantumaan. Jos ei sieltä sitten ratkaisua löydy, voin erota hyvällä omalla tunnolla. Paitsi jos mieheni heittää minut ulos, on paha mennö mitään vaatimaan, kun kaikki on täysin mieheni nimissä ja omistuksessa.

Lue lisää

jos miehesi oli idiootti jo ekan lapsen syntymän jälkeen, niin miksi ihmeessä teit vielä toisen lapsen kyseisen miehen kanssa???

äitiloppu kirjoitti:

"Vauva-aikana on tärkeää, että molemmat ovat epäitsekkäitä eivätkä vain ajattele omia oikeuksia vaan perhettä yksikkönä! "

Tätähän minä olen miehellen koittanut sanoa, mutta hän ei halua muuttaa tapojaan eikä luopua mistään. Hänenhän pitää tehdä töitä, joten minähän voin muuttaa kaiken elämässäni. Onhan minulla aikaa ja varsinkin energiaa.. olen tarjonnut miehelleni lehtiä ja kirjoja luettavaksi, olen koittanut itse kertoa, mikä on tutkitusti lapsille parasta, mutta häntä ei kuulemma kiinnosta.

Itse asiassa, kun esikoisemme syntyi. mieheni halusi jättää minut vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska podin masennusta ja väsymystä ja itkin lohduttomasti joka päivä. Mieheni ei kestänyt itkuani eikä halunnut mitenkään auttaa, vaan sen sijan suoraan halusi jättää minut. Silloin sentäs raskausaikana oli tukemassa ja hellikin, mutta näköjään se vanhemmuuskaan ei ollut niin helppoa ja hauskaa kuin hän oli kuvitellut.

Tiedän, ettei elämä yh:na ole välttämättä sen helpompaa. Itse haluaisin selvittää ja puhua asioista, Mieheni ei ole koskaan osannut selvittää erimielisyyksiä, koska hänen mielestään vika on aina jossain muualla kuin hänessä. Kenenkään muun on kuulemma koskaan turha valittaa, koska hän tekee eniten työtä ja hänellä on aina rankempaa kuin muilla (ihan sama mitä muut tekevät työksensä)..

Olen lukuisia kertoja koittanut saada miehen istumaan alas, ja keskustelemaan, mutta hänen keskustelunsa on sitä, että hän komentaa minua pitämään turpani kiinni kun hän puhuu. Ja kun hän on lopettanut, en saa silloinkaan puhua, vaan jos erehdyn avaamaan suuni, mies marssii ovesta ulos. Se siitä keskustelusta. Minun pitäisi aina ottaa kaikesta syy päälleni ja sitten suudella maata mieheni jalkojen alla. Ja tehdä kaikki sen jälkeen juuri niiin kuin hän haluaa.

Voi, niin paljon uskomatonta voisin vuosien varrelta hänestä kertoa, ettette uskoisi puoliakaan. Olemme tunteneet yli 10 vuotta jo.

En kyllä halua tähän väliin ennen lapsen syntymää lähteä kodistamme, enkä aio näin luovuttaa, vaan koitan "pakottaa" miehen terapiaan (yhdessä ja erikseen), jos saamme tilanteen ensin tasaantumaan. Jos ei sieltä sitten ratkaisua löydy, voin erota hyvällä omalla tunnolla. Paitsi jos mieheni heittää minut ulos, on paha mennö mitään vaatimaan, kun kaikki on täysin mieheni nimissä ja omistuksessa.

Lue lisää

Oletko katsellut narsistien uhrein tukisivuja? Täällä sinua ei ehkä samalla lailla ymmärretä ja lisäksi näyttää olevan tuota syyllistämistäkin, mitä olet varmasti tarpeeksi kokenut muutenkin.

http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/aiheet/narsistinen/me.php

Todella toivon sydämestäni sinulle paljon voimaa ja hyvää elämääsi!

myös narsistin uhri kirjoitti:

Oletko katsellut narsistien uhrein tukisivuja? Täällä sinua ei ehkä samalla lailla ymmärretä ja lisäksi näyttää olevan tuota syyllistämistäkin, mitä olet varmasti tarpeeksi kokenut muutenkin.

http://www.mielenterveys-taimi.fi/verkko/keskustelu/aiheet/narsistinen/me.php

Todella toivon sydämestäni sinulle paljon voimaa ja hyvää elämääsi!

Lue lisää

Itseasiassa tilasin juuri sen kirjan...oliko nyt Naimisissa narsistin kanssa tai vastaava. Kyllähän minä itse tajuan, mikä on pielessä, mutta turhauttaa kovin, kun mies ei näe toiminnassaan mitään vikaa, vaikka todisteita läjäyttäsi naaman eteen kasapäin. Toivonkin, että pääsemme vauvan synnyttyä ammattilaisen puheille, jos sillä yhtään olisi painoarvoa miehen silmissä. Joskus kun olen näyttänyt miehelle (liittyen parisuhteeseen tai kasvatukseen) esim tutkimuksia tms, mies on todennut vain, että "höpöhöpö...noillekin on vaan maksettu siitä, että noin sanoisivat"...

Sen siitä saa kun koittaa olla itse hyväsydäminen ja ymmärtäväinen toisia kohtaan. Siksi minun on kerta toisensa jälkeen mahdotonta tajuta, kuinka toinen ihminen taas voi muita kohdella niin ala-arvoisesti. Itse kun on saanut aivan erilaisen kasvatuksen..

Kiitos tuestasi, sitä tarvitaan :)

äitiloppu kirjoitti:

"Vauva-aikana on tärkeää, että molemmat ovat epäitsekkäitä eivätkä vain ajattele omia oikeuksia vaan perhettä yksikkönä! "

Tätähän minä olen miehellen koittanut sanoa, mutta hän ei halua muuttaa tapojaan eikä luopua mistään. Hänenhän pitää tehdä töitä, joten minähän voin muuttaa kaiken elämässäni. Onhan minulla aikaa ja varsinkin energiaa.. olen tarjonnut miehelleni lehtiä ja kirjoja luettavaksi, olen koittanut itse kertoa, mikä on tutkitusti lapsille parasta, mutta häntä ei kuulemma kiinnosta.

Itse asiassa, kun esikoisemme syntyi. mieheni halusi jättää minut vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska podin masennusta ja väsymystä ja itkin lohduttomasti joka päivä. Mieheni ei kestänyt itkuani eikä halunnut mitenkään auttaa, vaan sen sijan suoraan halusi jättää minut. Silloin sentäs raskausaikana oli tukemassa ja hellikin, mutta näköjään se vanhemmuuskaan ei ollut niin helppoa ja hauskaa kuin hän oli kuvitellut.

Tiedän, ettei elämä yh:na ole välttämättä sen helpompaa. Itse haluaisin selvittää ja puhua asioista, Mieheni ei ole koskaan osannut selvittää erimielisyyksiä, koska hänen mielestään vika on aina jossain muualla kuin hänessä. Kenenkään muun on kuulemma koskaan turha valittaa, koska hän tekee eniten työtä ja hänellä on aina rankempaa kuin muilla (ihan sama mitä muut tekevät työksensä)..

Olen lukuisia kertoja koittanut saada miehen istumaan alas, ja keskustelemaan, mutta hänen keskustelunsa on sitä, että hän komentaa minua pitämään turpani kiinni kun hän puhuu. Ja kun hän on lopettanut, en saa silloinkaan puhua, vaan jos erehdyn avaamaan suuni, mies marssii ovesta ulos. Se siitä keskustelusta. Minun pitäisi aina ottaa kaikesta syy päälleni ja sitten suudella maata mieheni jalkojen alla. Ja tehdä kaikki sen jälkeen juuri niiin kuin hän haluaa.

Voi, niin paljon uskomatonta voisin vuosien varrelta hänestä kertoa, ettette uskoisi puoliakaan. Olemme tunteneet yli 10 vuotta jo.

En kyllä halua tähän väliin ennen lapsen syntymää lähteä kodistamme, enkä aio näin luovuttaa, vaan koitan "pakottaa" miehen terapiaan (yhdessä ja erikseen), jos saamme tilanteen ensin tasaantumaan. Jos ei sieltä sitten ratkaisua löydy, voin erota hyvällä omalla tunnolla. Paitsi jos mieheni heittää minut ulos, on paha mennö mitään vaatimaan, kun kaikki on täysin mieheni nimissä ja omistuksessa.

Lue lisää

Elämä yh:na on moninverroin helpompaa kuin elämä kertomasi kaltaisen kusipään kanssa. Älä tuhlaa elämääsi, ota muksu kainaloon ja jätä se paskahousu kiehumaan omissa liemissään!

äitiloppu kirjoitti:

"Vauva-aikana on tärkeää, että molemmat ovat epäitsekkäitä eivätkä vain ajattele omia oikeuksia vaan perhettä yksikkönä! "

Tätähän minä olen miehellen koittanut sanoa, mutta hän ei halua muuttaa tapojaan eikä luopua mistään. Hänenhän pitää tehdä töitä, joten minähän voin muuttaa kaiken elämässäni. Onhan minulla aikaa ja varsinkin energiaa.. olen tarjonnut miehelleni lehtiä ja kirjoja luettavaksi, olen koittanut itse kertoa, mikä on tutkitusti lapsille parasta, mutta häntä ei kuulemma kiinnosta.

Itse asiassa, kun esikoisemme syntyi. mieheni halusi jättää minut vauvan ollessa 7-viikkoinen, koska podin masennusta ja väsymystä ja itkin lohduttomasti joka päivä. Mieheni ei kestänyt itkuani eikä halunnut mitenkään auttaa, vaan sen sijan suoraan halusi jättää minut. Silloin sentäs raskausaikana oli tukemassa ja hellikin, mutta näköjään se vanhemmuuskaan ei ollut niin helppoa ja hauskaa kuin hän oli kuvitellut.

Tiedän, ettei elämä yh:na ole välttämättä sen helpompaa. Itse haluaisin selvittää ja puhua asioista, Mieheni ei ole koskaan osannut selvittää erimielisyyksiä, koska hänen mielestään vika on aina jossain muualla kuin hänessä. Kenenkään muun on kuulemma koskaan turha valittaa, koska hän tekee eniten työtä ja hänellä on aina rankempaa kuin muilla (ihan sama mitä muut tekevät työksensä)..

Olen lukuisia kertoja koittanut saada miehen istumaan alas, ja keskustelemaan, mutta hänen keskustelunsa on sitä, että hän komentaa minua pitämään turpani kiinni kun hän puhuu. Ja kun hän on lopettanut, en saa silloinkaan puhua, vaan jos erehdyn avaamaan suuni, mies marssii ovesta ulos. Se siitä keskustelusta. Minun pitäisi aina ottaa kaikesta syy päälleni ja sitten suudella maata mieheni jalkojen alla. Ja tehdä kaikki sen jälkeen juuri niiin kuin hän haluaa.

Voi, niin paljon uskomatonta voisin vuosien varrelta hänestä kertoa, ettette uskoisi puoliakaan. Olemme tunteneet yli 10 vuotta jo.

En kyllä halua tähän väliin ennen lapsen syntymää lähteä kodistamme, enkä aio näin luovuttaa, vaan koitan "pakottaa" miehen terapiaan (yhdessä ja erikseen), jos saamme tilanteen ensin tasaantumaan. Jos ei sieltä sitten ratkaisua löydy, voin erota hyvällä omalla tunnolla. Paitsi jos mieheni heittää minut ulos, on paha mennö mitään vaatimaan, kun kaikki on täysin mieheni nimissä ja omistuksessa.

Lue lisää

Minulla ei ole omaa kokemusta, mutta serkkuni on kolmen lapsen yksinhuoltaja, koska lasten isä on alkoholisti. Hän on saanut asiat sujumaan perheen ja ystävien avulla. Lapsille ja serkulle kuuluu nyt hyvää. Ovat onnellisia. Eron jälkeen serkku oli todella helpottunut. Sen näki jo hänen ulkonäöstäkin, miten kivitaakka oli pudonnut harteilta. Jonkin aikaa hänellä kävi kodinhoitaja tmv. auttamassa, jotta hän pääsi esim. kauppaan tai lääkäriin yksin ja lapsilla oli hoitaja. Kannattaa siis kysellä neuvolasta tai sosiaalitoimistosta tai muualta apua.

Rahallisesti hän on saanut kaikki mahdolliset kunnan/valtion tuet ja säästävästi elellen hänellä ei ole ollut vaikeuksia. Kannattaa kerätä esim. kuukauden ajan kuitit, tehdä lista kaikista menoista ja miettiä, mitä voi karsia. Kannattaa myös katsoa, että ei osta vauvalle kaikkein kalliimpia vaippoja, kannattaa kysellä tuttavilta lastenvaatteita tai kierrellä kirppareilla. Köyhyys ei ole häpeä! (Itsekin opiskeluaikana kaurapuurolla ja nuudeleilla ja pilkullisilla banaaneilla elänyt.) Ravintolaillallisen tai kylpylän sijaan itseään voi hemmotella vaikka pitkällä rauhallisella luonto-/puistokävelyllä auringon paistaessa.

Kuulostaa todella hirvittävältä, aivan täysin sairaalta, että mies haukkuu sinua ja vieläpä psykopaattisen kylmän rauhallisesti kamalimmilla nimittelyillä ja pikkuinen rakas lapsi kuuntelee sitä. On lapselle myös kauhea psyykkinen paine katsella äidin itkemistä ja yrittää lohdutella äitiä, kun asiat normaalisti menevät niin, että äiti ja isä lohduttelevat lasta pienissä suruissa ja kiukuissa ja pettymyksissä. Lapset ymmärtävät todella paljon jo pieninä, ottavat aikuisten huolet harteilleen ja usein vieläpä syyttävät itseään ongelmista. Nykyisen kaltainen tilanteenne rikkoo lapsen/lasten psyyken ihan varmasti! Eroa siis niin pian kuin suinkin, jos rakastat lapsiasi!

Älä myöskään annan miehelle toista tilaisuutta. Älä anna kenenkään kohdella sinua noin ala-arvoisesti! Sinä olet ansainnut parempaa; jos et muuta, niin ainakin sen, että saat kasvattaa lapsesi rauhallisessa ympäristössä, jossa sinua ei alisteta. Henkinen väkivaltakin on väkivaltaa.

gairwendie kirjoitti:

Elämä yh:na on moninverroin helpompaa kuin elämä kertomasi kaltaisen kusipään kanssa. Älä tuhlaa elämääsi, ota muksu kainaloon ja jätä se paskahousu kiehumaan omissa liemissään!

Lue lisää

Elämä yh:na voi olla muuten helpompaa, paitsi taloudellisesti. Eli varaudu tappelemaan tuon miehen kanssa seuraavat n. 20 vuotta elatusmaksuista yms. Joudut luultavasti oikeuteen myös lasten huoltajuudesta, kun lukee kuvauksiasi miehestä. Olen valitettavasti sitä mieltä myös, että miehen kelpoisuus tulee punnita jo paljon ennen kuin antaa hänen siittää itselleen lapsia. Kyllähän ukot siementään kylvää, jos joku siihen suostuu.

Samaa olen itsekin miettinyt. Ja muutenkin toivon, että edes muutaman vkon synnytyksen jälkeen voisimme olla lasten kanssa rauhassa, ja sitten erota, jos vielä siltä tuntuu. Itse tähän kykenen, paljon olen kestänyt jo tähän asti, mutta mieheni on hyvin tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jos hänen päähänpistonsa ei hälvene, hänhän laittaa meidät pihalle vaikka samantien. Mitään en omista ja tyhjin käsin vuokralle sitten lähdetään, eikä muu auta.

En kyllä olisi aikoinaan tällaista uskonut joutuvani kokemaan.
Muistan nuorena koulukiusattuna rukoilleeni komeaa ja rikasta miestä. No, sen todella sain, mutta unohdinpa samalla toivoa hyvää miestä ja isää lapsilleni.

äitiloppu kirjoitti:

Samaa olen itsekin miettinyt. Ja muutenkin toivon, että edes muutaman vkon synnytyksen jälkeen voisimme olla lasten kanssa rauhassa, ja sitten erota, jos vielä siltä tuntuu. Itse tähän kykenen, paljon olen kestänyt jo tähän asti, mutta mieheni on hyvin tottunut saamaan tahtonsa läpi, ja jos hänen päähänpistonsa ei hälvene, hänhän laittaa meidät pihalle vaikka samantien. Mitään en omista ja tyhjin käsin vuokralle sitten lähdetään, eikä muu auta.

En kyllä olisi aikoinaan tällaista uskonut joutuvani kokemaan.
Muistan nuorena koulukiusattuna rukoilleeni komeaa ja rikasta miestä. No, sen todella sain, mutta unohdinpa samalla toivoa hyvää miestä ja isää lapsilleni.

Lue lisää

"Muistan nuorena koulukiusattuna rukoilleeni komeaa ja rikasta miestä. No, sen todella sain, mutta unohdinpa samalla toivoa hyvää miestä ja isää lapsilleni. "

Mielestäni miehesi kuulostaa narsistiselta. Sellaiset osaavat hyvin haistaa itsellensä uhrin. Nimimerkki kokemusta on, elin itsekkin aivan turhaa itseäni kiduttaen sellaisen kanssa. Narsistinen ihminen ei parane vaan meno muuttuu aina vaan hurjemmaksi. Hyvä jos ikinä pääset lopullisesti eroon...

Minä sanoisin, että lähde nyt, heti. Jos on pakko pärjätä, niin kyllä sitä pärjää. Neuvolassa kannattaa udella, mitä apua voisit saada (kodinhoitaja joskus ym?). Ja tietysti ystävät ja sukulaiset ovat korvaamaton apu.

Onnea matkaan.

viimeinen lause kirjoitti:

"Muistan nuorena koulukiusattuna rukoilleeni komeaa ja rikasta miestä. No, sen todella sain, mutta unohdinpa samalla toivoa hyvää miestä ja isää lapsilleni. "

Mielestäni miehesi kuulostaa narsistiselta. Sellaiset osaavat hyvin haistaa itsellensä uhrin. Nimimerkki kokemusta on, elin itsekkin aivan turhaa itseäni kiduttaen sellaisen kanssa. Narsistinen ihminen ei parane vaan meno muuttuu aina vaan hurjemmaksi. Hyvä jos ikinä pääset lopullisesti eroon...

Minä sanoisin, että lähde nyt, heti. Jos on pakko pärjätä, niin kyllä sitä pärjää. Neuvolassa kannattaa udella, mitä apua voisit saada (kodinhoitaja joskus ym?). Ja tietysti ystävät ja sukulaiset ovat korvaamaton apu.

Onnea matkaan.

Lue lisää

ilmeisemmin kannattaa ottaa ja lähteä, heti kun saat kämpän. Ota vaikka lainaa ja hanki hoitaja lapselle. Mukaasi tarvitset vain kaikkein välttämättömimmän. sängyt ja 2 tuolia ja pöytä. kaiken saat halvalla kyllä. siirrä rahanne omalle tilille. kotihoidon tuen lisäksi voit hakea sossusta rahaa ja takuut, kun selität että yhteiselo ei onnistu. Kuinka muka kuvittelet että miehesi suostuisi terapiaan, kun ei keskustele edes. Lapsille voisi vaatia valvotut tapaamiset. Onko mahdollisesti ahdistelevaa sorttia ?

eeeeeeeeeeeeeeeeee kirjoitti:

ilmeisemmin kannattaa ottaa ja lähteä, heti kun saat kämpän. Ota vaikka lainaa ja hanki hoitaja lapselle. Mukaasi tarvitset vain kaikkein välttämättömimmän. sängyt ja 2 tuolia ja pöytä. kaiken saat halvalla kyllä. siirrä rahanne omalle tilille. kotihoidon tuen lisäksi voit hakea sossusta rahaa ja takuut, kun selität että yhteiselo ei onnistu. Kuinka muka kuvittelet että miehesi suostuisi terapiaan, kun ei keskustele edes. Lapsille voisi vaatia valvotut tapaamiset. Onko mahdollisesti ahdistelevaa sorttia ?

Lue lisää

Jäin juuri hoitovapaalta äitiysvapaalle (2 vkoa laskettuun aikaan), joten lainaa en saisi, enkä haluaisikaan mielellään ottaa..

Mies ei ole "ahdistelevaa" sorttia. Hän ei ole fyysisesti väkivaltainen ollut, eikä myöskään mikään stalkkeri tms. Kuitenkin, jos eroamme ja olisi hänen vuoronsa huolehtia lapsista, tiedän, että satavarmasti suurimman osan ajasta mieheni isä huolehtisi lapsista. Joskus harvoin kun miehen on ollut pakko katsoa lapsen perään, on lapsen seurassa kuitenkin appiukko, koska mieheni piti lähteä töihin tai kahville. Epäilemättä, jos mieheni uuden naisen löytäisi, tämä nainen joutuisi lapsenvahdiksi alta aikayksikön.

Monesti illalla jos mies tulee ajoissa kotiin, hän ensimmäisenä istuu syömään telkkariin eteen ja lapsi leikkii hänen vieressään, ja kun lapsi ei hyvällä saa huomiota, alkaa riehuminen, johon mies ei aluks reagoi mitään. Koventaa telkkarin ääntä vaan. Lopuksi hän kovaa komentaa lasta (huutaa), jolloin lapsi masentuu ja kiukustuu enemmän. Tai jos minä joudun rauhoittamaan tai komentamaan lasta, mies käskee minun lopettaa jankuttamisen, koska kuulostan kuulemma silloin "slummihuoralta".. että näin. Jo vauva-aikana kun vauva huusi nälkäänsä ja minä juoksin maitoa hakemaan, mies huusi sängynpohjalta, että "tuleeko sitä vitun maitoa", eikä itse koskaan voinut sillä aikaa vauvaa ottaa syliin rauhoittumaan, saati sitten itse nousta ylös maitoa antamaan.


On leikkisä isä sen harvan kerran kun itselle sopii. Muuten ei noteeraa. Jos lapsi kiukuttelee, mies lähtee aina pois. Hän haluaa vain siis kokea parhaat puolet kaikesta ja vain silloin kun hänelle sopii. Vieraiden nähdessä esittää loistoisää. Kyllä hän lapsestaan välittää kovin, mutta hänellä ei vain ole mitään hajua, mikä lapselle yleensäkin on parasta ja mitä lasten kasvatus vaatii. Avioliitostakin hänelle näköjään kelpasi parhaat palat, mutta aina ristiriidan tullessa syyttää minua kaikesta, huutaa ja haukkuu ja painuu ovesta ulos, eikä asiasta puhuta (räyhätä) ennen seuraavaa kertaa. Seuraavan kerran saattaa laukasta pienikin juttu.

Esim nyt viimeksi sunnuntaina laitoin aamusta oveen lapun, jossa luki "kiitos, ei virpojia", koska lapsemme nukkui vielä (samoin kuin mieskin). Tästä mies haukkui minut kylähulluksi hirviöksi, joka ei halua lapsia lähelleen ja pilaa hänen maineensa naapurustossa. Olen lisäksi huono äiti, koska en ole koskaan ollut nimeomaan muskarissa tai vauvauinnissa, vaikka lähes joka päivä jossain kylässä tai tapahtumassa lapsen kanssa ravataankin. Viime aikoina tosin valtavan mahan ja masennuksen takia en ole jaksanut juuri kotoa poistua. Ja kylähulluksi hirviöksi ja huonoksii äidiksi haukkumisen jälkeen mies jälleen kerran otti raha-asiat esiin, ja sen, että HÄN tekee valtavasti töitä, enkä osaa sitä arvostaa. Ja minun vanha työni (vaateliikkeen päällikkö) ei ollut oikeaa työtä lainkaan... Hän ei arvosta minua, mutta olettaa, että minun pitäisi jumaloida häntä ja totella häntä kaikessa.

Saas nähdä suostuuko terapiaan. Lapsiin koitan vedota ja siihen. että sen verran hän on meille kaikille velkaa. Meni syteen tai saveen. Nyt kahteen päivään emme ole aiheesta puhuneet. Enkä jaksa. En nyt juuri ennen synnytystä...

Kiitos tuestasi!

Vielä kaipaisin kokemuksia eronneilta, joilla on pieniä lapsia! Ja lähinnä siitä, miten lapset ovat reagoineet eroon ja muuttoon ja miten olette tilanteesta lasten kanssa selvinneet...

Mitä plussia on narsistin muserrettavana elämisessä?

Sama juttu, että toivoin 100%:sti, että vanhemapani eroisivat ja ihan koko lapsuuteni ajan. Olisin varmasti tervejärkisempi ja tasapainoisempi aikuinen "erolapsena", kuin sadistisen ja läpeensä narsistisen ja suorastaan psykopaattisen isäni "kasvattamana" lapsena.

Olen käynyt läpi myös tuon äitiä kohtaan tuntemani vihan, kun hän ei suojellut lapsiaan pahalta isältä.

AP:lle sanoisin, että mikään terapia tai sinun anatamasi rakkaus ei pysty muuttamaan narsistimiestäsi. Olet kasvun tiellä tuossa narsistiasiassa, ja jostainhan sen vyyhdin täytyykin lähteä purkautumaan. Omasta kokemuksestani ja tietämyksestäni neuvon, ettet koskaan paljasta miehellesi, että tiedät hänen olevan narsisti. Syyttäminen käytöshäiriöiseksi nostaa sellaisen narsistin raivon, että myös väkivalta voi tulla kyseeseen.

Kun aikoinani puhuin äidilleni, että haluan erota narsisti-miehestäni, hänkin suhtautui asiaan samalla lailla. Tai itseasiassa hän melkein kieltäytyi puhumasta mitään, syytti minua hulluksi ja sanoi ettei aio auttaa minua millään lailla.

Mutta ehdottomasti elämäni on ollut helpompaa eron jälkeen. Mielenrauha on kaikkein tärkein asia. Kun se on kunnossa, niin kaikki muukin sujuu siinä sivussa. Ei kannata stressata. Eikä yhteiskunta ikinä jätä pulaan äitejä pienten lasten kanssa, aina löytyy jotakin apua.

Paljon voimia ja onnea!

..näin mulle sanottiin synnytyssairaalassa, kun avauduin meidän ongelmista ja itkeä tillitin elämäntuskiani. Tämä on yksi kommenteista, joilla jaksoin ne pahimmat kuukaudet, jolloin äitinä voimat olivat kaikista kovimmilla. Ja hoitaja tarkoitti nimenomaan sitä, että ellet nyt pidä hyvää huolta itsestäs, niin noilla lapsilla ei ole kohta niiden äitiä. Ja sanoi myös, että laita se ukkos kuriin, mutta sitä mä en koskaan osannut tehdä.

Tarkkaile kokoajan realistisesti vointiasi, sun narsisti miehes polttaa sut piippuun hetkenä millä hyvänsä ja yritä siinä sitten selitellä, kun kerran esim korotat väsyneenä ääntä, niin kohta olet hullu ämmä, jolle ei pitäis lapsia antaa -oikeudessa. Pyydä vaikka hyvä ystäväsi kysymään sulta säännöllisesti ja usein: Paljonko nukuit viiime yönä? Mitä olet syönyt, oletko ollut ulkona? Loppuunpalanut äiti on kaikista helpoin uhri henkiselle väkivallalle. Pidä tarkkaan huolta omista perustarpeista, että jaksat paremmin! Kerro neuvolassa heti tilanteesta, pyydä kotiapua, puhu kaikkialla.Esim. neuvolan kautta on hyvä tukiverkosto, ei ne osaa auttaa ja riippuu hoitajasta ymmärtääkö yhtään, mutta ne antaa sulle oikeat kontaktit. Itse laihduin aivan luikeroksi varmaan kuukaudessa synnytyksen jälkeen, syitä varmaan useita (imetys/valvominen/ei ehdi itse syödä jne), mutta sen voin kertoa, että yhtään tilaa ei ollut tollaselle henkiselle piinalle! Kaksi pientä lasta, molemmilla eri rytmi/tarpeet. Siinä on kädet täys. Ota heti myös yhteyttä oikeusapuneuvojaan, varaa aika, niin asiat etenee ainakin jossain vaiheessa, hidas prosessi sekin on. Se ei suinkaan tarkoita, että pitäis mennä käräjille, mutta nyt on syytä olla perillä oikeuksistaan, äläkä kuuntele sanaakaan, mitä sun miehes aiheesta sanoo. Uhkailkoon vaikka millä lasten viennillä, ei niin tule kuitenkaan käymään.

Jos olisin ollut fiksumpi, olisin lähtenyt ennen toisen lapsen syntymää. Tuntuuhan se hassulta kiireen vilkkaan pelastaa itsensä ja lapsensa ennen synnytystä, kun tuntuu että muut rakentaa yhdessä niin kovin pesää ennen pikkuvauvaa, mutta tasan ei mene onnen lahjat siltä osin, ei ainakaan mulla mennyt ;). Itse muutin lopullisesti vasta pari kuukautta jälkeen. Se härdelli sen jälkeen oli aikamoinen, mulla voimat loppu täysin ja pelastus tuli siitä, että äiti auttoi mua pari viikkoa melkein 24h. Pidin itseäni aluksi melkein kaikkivoipaisena, että kyllähän minä jaksan kun olen tähänkin asti selviytynyt kaikista hulluuksista.. sisulla vaan. Just joo. Mulla on ollut hyvin samaa linjaa kuin sinulla, paitsi että mies on päihdeongelmainen jne.. pitkä tarina, tiedän kyllä mistä kuitenkin puhut. Yli vuosi sitten erottiin (lapset nyt 2,5 ja 1,5v), isä on edelleen lapsiin yhteydessä täysin omilla ehdoilla, eikä koskaan muutamaa tuntia enempää/itsekseen ja ongelmat ei ole täysin ratkaistu, mutta äitinä jakssan tällä hetkellä paljon paremmin! Palasin juuri töihin ja lapset on hoidossa. Työ on välillä aika stressaavaa, mutta saan työympäristön aikuisista ihmisistä myös energiaa ja jaksan arkea nyt ihan eri tavalla kuin vuosi sitten. Raskasta ja rankkaa on, mutta positiivisella tavalla, meteliä riittää, kädet täynnä, talous tiukilla, mutta jokin mieletön sisäinen rauha ja onni on astunut ovesta sisään, kun tiedän, että tää on meidän koti, jossa äitikin jaksaa olla siinä, eikä henkisesti/fyysisesti jonkun psykopaatin armoilla! Ekaa kertaa vuosiin koen, että elän täysillä.. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, vaikka olen töissä ja lapsissa täysin kiinni, vapaa-aikaa ei juuri siis ole! Hoidossakin sanottiin, että tyttö on jotenkin paljon rennompi nykyisin. Itsekkin huomasin, että tietty jännite hänen koko olemuksestaan on pois nyt, kun ei ole sitä sairasta haukkumista/huutoa jne enää kotona. Itse en osannut enää edes loukkaantua niistä haukkumisista ym. mutta tajusin, että eihän noi lapset voi tätä katsella, koti joka on niille se tukipiste/päämaja ja äiti, joka on niille nyt ykkönen.

Mitä ikinä päätät, niin pidä yllä tarkkaan omaa jaksamista ja vointia kokoajan, jos esim. univelka kasvaa, soita heti apua jostain. Silloin olet vahvoilla, eikä se toinen pääse sun niskan päälle. Toivottavasti tapaat (ja varmasti tapaatkin, jos haluat) sellaisen miehen, jonka kanssa koet että olette elämässä toistenne tukena, ei taakkana. Silloin pääset viimeistään irti tosta kuviosta. Voimia!

Ensinnäkin, voit ottaa yhteyttä turvakotiin, kyse on kuitenkin henkisestä väkivallasta, siellä ne auttavat sinut alkuun. Voit mennä sinne vaikka tänään.
Toiseksi, itse erosin 5 vuotta sitten kahden pienen lapsen äitinä 4v ja 1,5 v, mutta eri tilanteessa kuin sinä, eli lapset tapasivat isäänsä ja olivat siellä hyvässä hoidossa. Mutta hyvin he ovat ainakin tähän asti selvinneet, kun isompi hieman vanhempana kysyi miksi emme voineet olla yhdessä, kerroin että meidän välillä ei ollut rakkautta ja riitelimme koko ajan ja se oli kurjaa. Hän tuntui ymmärtävän asian. Pienempi ei edes eroa muista.
Aluksi yksin oleminen oli pienten kanssa todella rankkaa, mutta vuodet kuluivat nopeaaan ja nykyään asiat toimivat oikein hyvin. Taloudellisestikkin olen aina pärjännyt. kelan yh-tuki, asimistuki, lapsilisät ja elatusmaksutja kodinhoidon tuki riittivät tarpeellisiin alussa. Nyt olenkin töissä ja kun ei turhuuksiin käytä rahaa, saamme ruokaa, vaatteita ja meillä on auto ja katto päänpäällä. Joskus pieniä lomamatkojakin on varaa tehdä. Kyllä sinä pärjäät, usko siihen!

Samaa mietin minä.Ja aikalaila samoja piirteitä löytyy meidän katon alta.

Ketään,joka jaksaisi aiheesta puhua?Itse olen nyt terapian,asumuseron,jne.jälkeen tehnyt päätöksen.Lähden 1,5v ja 3v lastemme kanssa.

Sinun tyhmyyttä pursuava viestisi paljastaa sinusta kaiken mahdollisen :D Jopa sen että olet niin tyhmä että osotat vastauksen aloittajalle joka on kirjoittanut viimeksi 4vuotta sitten :D

trallalalaaa kirjoitti:

Sinun tyhmyyttä pursuava viestisi paljastaa sinusta kaiken mahdollisen :D Jopa sen että olet niin tyhmä että osotat vastauksen aloittajalle joka on kirjoittanut viimeksi 4vuotta sitten :D

Lue lisää

Olisi tosiaan kiva tietää, mitä aloittajalle kuuluu. Itse tässä kerrytän univelkaa ja esikoinen pyytää äitiä muuttamaan lasten kanssa uuteen kotiin ilman isää. Mutta kun välillä on vielä hyviä hetkiä. Välillä sitten taas ihan äärettömän huonoja. Lapsia haukutaan, syyllistetään milloin mistäkin ja äidille huudetaan - jos ei suostu olemaan hiljaa ja omassa lokerossaan. Taitaa olla aika lähteä. Eniten erossa pelkään sitä, että tapaamisissa lapset joutuvat jatkossa kohtaamaan isänsä ilman suojakilpeä. Voi paska, millaiseksi hyvä elämä muuttui.