En tiedä kuuluuko kysymykseni tänne mutta täällä tod.näk. jollekulle tilanteeni on tuttu...toivon.
Mieheni kanssa tänään keskustelin mahdollisuudesta, että hän muuttaisi omaan asuntoon, kun tuntuu että yhteiselämämme ottaa liian lujille hänellä, niin paljon kuin meitä rakastaakin. En jaksaisi enää katsella tuota toistuvaa juomista ym. ja hänen masennustaan ja mielenoikkujaan. Tilanne on jatkunut vuosia, kaikenlaista yritetty. En näe siihen mitään muutosta tulevan. Jotenkin toivon, että jos hän asuisi erillään meistä, niin hän jaksaisi itse ehkä paremmin ja toisaalta meillä olisi täällä se rauha, jota kaipaan. Mieheni oli suostuvainen tällaiseen ajatukseen, jota on aiemminkin harkittu yhtenä vaihtoehtona. Nyt olemme kuitenkin niin pitkällä, että olen jo lapsilta kysynyt miltä heistä ajatus tuntuu, ja heistä se olisi ihan ok.
Ongelma onkin nyt se, että tarkoituksena ei olisi erota kokonaan, ainakaan näin alkuun. Meillä ei kuitenkaan ole taloudellisesti mahdollista hankkia toista asuntoa tähän tilanteeseen. Asumme nykyisessäkin vuokralla. Tukeeko yhteiskunta meitä mitenkään tällaisessa tilanteessa ja jos niin miten? Vai onko meidän virallisesti erottava toisistamme ja mieheni alettava maksaa elatusapuja ym.? Yhteiskunta ne joutuisi lopulta maksamaan sillä hän ei terveydellisistä syistä tällä hetkellä ole työelämässäkään.
Toivottavasti joku ymmärtää kysymykseni ja idean sen takana, etten tule tuomituksi täysääliöksi joka antaa käyttää itseään hyväkseen... Yritämme siis pitää perhettä ja avioliittoa kasassa vaikeasta tilanteesta huolimatta. Sanottakoon tähän lopuksi että mies ei koskaan ole ollut väkivaltainen meitä kohtaan ja hyvinä jaksoinaan mies osallistuu lastenhoitoon, huolehtii monin tavoin meistä ja on hyvä isä ja aviomies.
Mieheni kanssa tänään keskustelin mahdollisuudesta, että hän muuttaisi omaan asuntoon, kun tuntuu että yhteiselämämme ottaa liian lujille hänellä, niin paljon kuin meitä rakastaakin. En jaksaisi enää katsella tuota toistuvaa juomista ym. ja hänen masennustaan ja mielenoikkujaan. Tilanne on jatkunut vuosia, kaikenlaista yritetty. En näe siihen mitään muutosta tulevan. Jotenkin toivon, että jos hän asuisi erillään meistä, niin hän jaksaisi itse ehkä paremmin ja toisaalta meillä olisi täällä se rauha, jota kaipaan. Mieheni oli suostuvainen tällaiseen ajatukseen, jota on aiemminkin harkittu yhtenä vaihtoehtona. Nyt olemme kuitenkin niin pitkällä, että olen jo lapsilta kysynyt miltä heistä ajatus tuntuu, ja heistä se olisi ihan ok.
Ongelma onkin nyt se, että tarkoituksena ei olisi erota kokonaan, ainakaan näin alkuun. Meillä ei kuitenkaan ole taloudellisesti mahdollista hankkia toista asuntoa tähän tilanteeseen. Asumme nykyisessäkin vuokralla. Tukeeko yhteiskunta meitä mitenkään tällaisessa tilanteessa ja jos niin miten? Vai onko meidän virallisesti erottava toisistamme ja mieheni alettava maksaa elatusapuja ym.? Yhteiskunta ne joutuisi lopulta maksamaan sillä hän ei terveydellisistä syistä tällä hetkellä ole työelämässäkään.
Toivottavasti joku ymmärtää kysymykseni ja idean sen takana, etten tule tuomituksi täysääliöksi joka antaa käyttää itseään hyväkseen... Yritämme siis pitää perhettä ja avioliittoa kasassa vaikeasta tilanteesta huolimatta. Sanottakoon tähän lopuksi että mies ei koskaan ole ollut väkivaltainen meitä kohtaan ja hyvinä jaksoinaan mies osallistuu lastenhoitoon, huolehtii monin tavoin meistä ja on hyvä isä ja aviomies.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Olen mies, ja olen ollut samassa tilanteessa kuin sinun miehesi. Join paljon, ja vaimoni sanoi, että ei sitä kestä katsoa. 80 % sanoisi, että jätä miehesi ja muuta pois kotoa, tilanne rauhottuu. Voin sanoa vain oman tarinan, vaimo kuvasi minun kännini videolle ja sanoi, katso, sä olet tuossa. tottakai olin ihmeissäni ja yritin selittää..MUTTA, hän sanoi se tärkeät sanat, KYLLÄ ME YHDESSÄ TÄMÄ VOITETAAN! Nämä sanat merkitsivät minulle paljon, ja tajusin tilanteen. Vaikka olin se, mikä olin, hän seisoi rinnalla..ja sitä mies arvostaa, ja sen jälkeen valmis telemään paljon. Jätin juomisen ihan omasta halusta ja kiitän edelleenkin vaimoani siitä, että hän ei antunut periksi.
Kiitos vastauksesta. En tiedä, kuinka kauan minun täytyisi odottaa... Olen seisonut mieheni rinnalla kauan, monet ovat sanoneet että eroa, jopa perhetyöntekijä joka auttoi meitä yhdessä vaiheessa. Mieheni on ollut kahteen eri otteeseen usean kuukauden kestäneessä hoidossa ja olen yksin hoitanut pieniä lapsiamme joita nyt 4, heistä pienin vielä alle vuoden ikäinen. Mieheni lapsuus ja nuoruus oli rikkinäinen, alkoholia, huumeita, vankilaa, pikkurikoksia... Tuli sitten uskoon 90-luvulla. Siinä vaiheessa kun tapasimme, oli ollut 5 vuotta täysraitis eikä mikään viitannut siihen, että koskaan ajautuisi tähän uudelleen. En olisi ottanut alkoholistia mieheksi. Minulla oli unelma ehjästä perheestä, joka elää ihan tavallista elämää vailla suuria maallisia rikkauksia. Joitain merkkejä masennuksesta huomasin jo seurusteluaikana mutta ne olivat lieviä ja menivät ohi. Kahden vuoden seurustelun jälkeen menimme naimisiin ja saimme ensimmäisen lapsemme. Sen jälkeen elämä mielestäni on lipunut pikkuhiljaa alas päin. Mieheni esikoispojan kuoltua tapaturmaisesti kolmisen vuotta sitten tilanne on luonnollisesti mennyt ison harppauksen alas päin, silloin alkoi juomiset, hasiksen poltot, oli kännipäissä tehtyjä syrjähyppyjä... Anteeksi olen antanut ja yrittänyt tukea ja ymmärtää mutta kun tuntuu että tämä saman katon alla eläminen on yhtä isoa masennusta ja ahdistusta eikä mikään rakkauteni riitä, ei paranna. Olen ajoittain todella lujilla jo pelkästään neljän lapsemme hoidon takia. En jaksaisi hoitaa vielä miestäkin. Hän on pyytänyt monesti anteeksi, vilpittömästi katunut, yrittänyt uudelleen. Elämä on sellaista ääritilanteesta toiseen liitoa, nousua, laskua, nousua, laskua... Kultaista keskitietä ei tunnu löytyvän. Oma taustani on täysin erilainen enkä oikein ymmärrä tätä puolta miehestäni: riippuvuutta, pakottavaa tarvetta turruttaa jotakin määrittelemätöntä "vitutusta" milloin milläkin. Mikä se ihmistä jaksaa vituttaa? Sen kun tietäisi. Tämä erillään asuminen on nyt yksi niistä viimeisistä keinoista, joilla mielestäni vielä voin yrittää häntä auttaa. Hän saisi osallistua elämäämme sen verran kuin jaksaa, olisi omaa rauhaa, saisi tehdä niitä juttuja joita haluaa ja olla yksin kun siltä tuntuu.
Ottaisin edelleen vastaan neuvoja alkuperäiseen kysymykseeni.
Ota selvää, mitä tukia te saisitte. Käytännössä olennaista ei ole se, oletteko eronneet vai ei, vaan että asutte eri osoitteissa.
on OLEELLISTA, että on erottu tai aikomus eroon. Niitä kysytään jokaisen etuushakemuksen yhteydessä. Rasti ruutuun tyyliin, kyllä tai ei ja se määrittää sen, että saako etuuden.
Kiitos teillekin vastauksista. Meillä näyttäisi olevan siis kaksi mahdollisuutta: joko avioero tai jatkaa yhdessä elämistä niin kuin tähänkin asti? Välimuotoja ei siis ole olemassa?
Välimuoto on olemassa, mutta yhteiskunta ei tue erilläänasumista ellette eroa. Eikä sen kuulukaan tukea. Erotkaa tai olkaa yhdessä, mutta älä helvetti oleta että yhteiskunta kustantaisi ukollesi kämpän jossa ryypätä.
Mikä tahansa on mahdollista, jos te niin päätätte. Yhteiskunta ei teitä kuitenkaan tue, eikä pidäkään. Mä en kyllä tajua ajatusta, että erotaan, mutta ei erotakaan. Mitä ihmeen elämistä se on??
Lähinnä ajattelin että KOKEILISIMME miltä elämä näyttää sitten, kun asumme eri osoitteissa. Kohenisiko mieheni vointi? Pitenisivätkö hyvät jaksot? Pysäyttäisikö tilanne hänet pohtimaan omaa osuuttaan avioliiton eteen työskentelemisessä? Ja onko teistä niin mahdotonta ymmärtää, että lopullinen ero ajatuksena tuntuu minusta vaikealta? Yhteiskunta tukee kyllä eronneita mutta ei näköjään niitä köyhiä, joilla on vaikeuksia ja jotka silti haluaisivat pitää avioliiton ja perheen kasassa. Jos erillään asuminen osoittautuisi hyväksi ratkaisuksi, voisimme sitten harkita vaikka sitä virallisempaakin eroa. Mutta siihen suoraan hyppääminen tuntuu minusta ajatuksena aika radikaalilta.
Taa kerran, jos olisi rahaa, tätäkään ongelmaa ei olisi. Voisimme vuokrata tai ostaa toisen pienemmän kämpän miehelleni ja kokeilla muilta kyselemättä miltä se tuntuu. Ei niin, että varattomuutemme olisi yhteiskunnan tai jonkun muun ihmisen "vika", en sitä toki tarkoita. Mutta kun tilanne on mikä on.
p.s. Kyllä yhteiskunta nimenomaan kustantaa aika monille eronneille ukoille "kämpän jossa ryypätä".
Mitä sinä sitten oikein haluat? Että yhteiskunta tukisi teidän kokeilueroanne kun oikea ero tuntuu sinusta vaikealta? Harvalla on varaa pitää kahta kämppää.
Millä tavalla se yhteiskunta kustantaa eronneillekaan ukoille kämppiä? Asumistukea saattavat saada ja jos oikein persaukisia niin toimeentulotukea.
Kyllä yhteiskunta tukee niitä jotka yrittävät pitää perheen kasassa. Perheneuvoloita ja tiesmitä parisuhdeterapiaa on tyrkyllä. Ei suhdetta pelasteta sillä että pannaan äijä yksiöön.g
sitä parisuhdeterapiaa ym. henkistä tukea, kuten tuossa jo joku kirjoittikin. Jos ei miellytä itse tehdä oman perheensä hyväksi tuota, niin sitten se on eron paikka.
Sitäpaitsi, tämä on jo sun kolmas aloitus hieman eri sanoin ja näköjään aloitat uuden ketjun aina jonkun ajan päästä, kun ei sulle vastaus kelpaa, että yhteiskunta EI TUE EIKÄ SEN KUULUKAAN TUKEA kahta kämppää mukavuussyistä kenellekään perheelle.
Pyydän anteeksi. En ilmeisesti osaa käyttää tätä palstaa, luulin aina vastanneeni vain edellisen minulle vastanneen kirjoittajan tekstiin eli jatkaneeni omaa ketjua, en tehneeni uutta aloitusta samasta aiheesta. Luultavasti niin käy nytkin kun en tiedä miten muuten toimia...
Yritin vain kysellä täältä neuvoja, tarkoitus ei ollut ärsyttää ketään eikä tarkoitukseni ole myöskään elellä yhteiskunnan kustannuksella "mukavuussyistä". Arvasin kyllä, ettei kovin moni jos kukaan ymmärrä mihin pyrin. Jatkan siis asioiden pohdiskelua ja tilanteen selvittelyä jossakin muualla kuin nettikeskusteluissa. Perheneuvolaa tai sosiaalityöntekijää ajattelin. Ehkä tosiaan oikeampi osoite. Anteeksi.
tuota, että vastataan samaan viestiketjuun, vaan sitä, että lähestulkoot samanlainen aloitus oli jokunen viikko sittenkin ja molemmilla pastoilla, täällä ja äitien jutuissa. :)
siis, kyllä täällä KAIKKI tajus mihin pyrit, mutta kun se nyt vaan on sellainen juttu, että yhteiskunta ei tue kahden kämpän asumista eikä nettikeskustelu sitä miksikään muuksi muuta. Joko perhe asuu yhdessä ja hakee siihen tukia tai sitten erotaan ja molemman hakevat erikseen tukia. Yhteiskunnan tukiviidakossa ei ole välimuota jota tuettaisiin.
Jos haluatte pitää perheen koossa, niin sitten täytyy hakea muita apuja siihen kuin toinen kämppä. Tämä ei ole ilkeilyä, vaan ihan realismia. Jos tuntuu mahdottomalta jatkaa yhdesssä, niin sitten pitää erota.